eihän se vain näy minusta?

Uutiset vauvasta kerrotaan meille silmät sädehtien. Sanat ehtivät mieleni syövereihin hetkessä. Kuulen kuin ulkopuolisena oman iloisen ääneni onnittelemassa, sanoen kuinka ihana asia, upeaa. Näen sivusilmällä kuinka mieheni yrittää katsoa minua, mutta käännän katseeni kauemmas; juuri nyt en pysty katsomaan häntä, joka tasan tarkkaan jo tuntee tuskani, meillä on sanattomat yhteiset ajatukset jo, en kestä katsoa häntä silmiin, koska sitten saattaisin vaikka vahingossa riisuutua aseistani ja purskahtaa itkuun ja sen aika ei ole nyt.

Eihän se vaan näy minusta? Teeskentelen iloista ja huoletonta, juttelen niitä näitä - sisällä sydämeni kääntyy. Suru hyökyy, se tuntuu ensimmäistä kertaa fyysisenä tunteena: lapsettomuus. Ensimmäisen kerran koen lapsettomuuden fyysisenä onttouden tunteen rinnassa, äkkiä tajuan sen mitä kaunokirjallisuudessa tarkoitetaan sellaisilla sanonnoilla kuin "tuntua kuin veistä käännettäisiin haavassa" tai "rinta pakahtuu surusta". Olin aina kuvitellut ne kauniiksi metaforiksi, mutta ne ovatkin oikeasti fyysinen tunne, jonka voi saavuttaa riittävän suuressa surussa ja ensimmäistä kertaa lipsahdin sen kynnyksen yli. Eihän se vaan näy minusta muille ulospäin?

Ilalla kuumat kyyneleet polttavat silmäkulmat ja posket. Tiedättehän, onnenkyyneleet eivät koskaan polta. Surun ja vihan ja katkeruuden kyyneleet sen sijaan polttavat herkän silmäntäympärysihon kokonaan, piirtävät noroja naamaani, räin ja niistän peitonkulmaan, kun en jaksa nousta enää sängystä nenäliinaa hakemaan, ihan sama. Hoen itselleni tutuksi tullutta mantraa: olet hyvä ja kaunis lapsettomanakin, elämämme on hyvä ilman lapsiakin, keskity siihen mitä on, älä siihen mitä ei ole... Ja sama uudelleen ja uudelleen; ja uudelleen ja uudelleen.

Tasottaisipa joku tien, mutta se täytyy itse tehdä.

3 vuotta uskoa, toivoa, pettymystä -- ja RAKKAUTTA

Näihin aikoihin lapsettomuustaipaleemme täyttää kolme vuotta. Ajatella, 3 kokonaista vuotta! Kuinka pitkä aika toivoa lasta, uskoa, toivoa, pettyä. Yrityskiertoja lakkasin laskemasta jo aikoja sitten.

Mehän laskemme jo vuosia.

Taasen tulee myös yksi joulu ilman omaa vauvaa, tai edes raskautta. Ei tänäkään jouluna, ei ehkä ensi joulunakaan. Saan vain vastaanottaa postilaatikon täydeltä kavereiden joukukortteja, joissa on kuva heidän lapsistaan. Katraat kasvavat vuosi vuodelta, saavat uusia jäseniä. Meidän perheemme luku pysyy kahtena.

Onneksi rakas, ihana mies kuitenkin vierellä kaiken tämän jälkeenkin.

 Eli, suurin niistä kuitenkin on rakkaus, kaikesta huolimatta.

ensimmäiset menkat laparoskopian jälkeen

Koettu eilen ja tänään ekat menkat laparoskopian jälkeen. Kipu oli hyytävää, mutta kesti vaan pari tuntia. Kipu oli sellasta leikkauskipumaista, ei kuten tavallisissa menkoissa. Vuotokin tuntui (määrältään huomattavasti pienempi mutta ihan kirkkaanpunainen tuoreen oloinen veri) tulevan ihan yhdellä kertaa parissa tunnissa normaalin viiden päivän tulvimisen sijaan. Leikkauksen jälkeen toki tilanne on toinen, kuin normaalissa kierrossa. Tosin nyt tietysti kiinnostaa millaiseksi kivut ja menkat ja vuodon määrä oikeastii seuraavina kuukausina muodostuu.

No onneksi tämäki tuli nyt eikä jouluna viikon päästä.

Tieto AMH-arvosta tuli, ja olin väärässä. Se oli hyvä, paljon parempi kuin luulin, 3,7.

tuleeko meidän vuoromme koskaan?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Se on päivän kysymys. Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada testiin kahta viivaa? Saada seurata raskautta ja odottaa jännityksellä? Kokea synnytys ja saada oma lapsi syliin? Saammeko koskaan lasta? Saammeko? Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada ilmoittaa ystäville, tutuille ja perheenjäsenille uudesta tulokkaasta? Saada kutsua suku ristiäisiin ja saada onnittelukortteja vauvasta?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Saammeko lasta, ikinä?

toipumista

Toipuminen laparoskopiasta on edennyt hitaasti mutta varmasti. Kipulääkkeitä joutui ensimmäisinä päivinä ottamaan säännöllisesti, mutta nyt lähinnä iltaa kohden. Maha on edelleen aika pömppö, eikä housuja voi kuvitellakaan pukevansa. Onneksi olen mekkoihmisiä muutenkin, niin ei ole pulaa vaatteista. Jälkivuotokin loppui melkein kokonaan muutamassa päivässä. Kaikenkaikkiaan asiat on hyvin, väsymystä lähinnä esiintyy ja välillä huimaa päästä, navan ympäristöä koskee välillä, mutta kaikki on kestettävissä.

Gynekologi sanoi heräämössä, että raskaudelle ei ole mitään esteitä. En silti osaa nostaa nyt toiveitani korkeuksiin. Tuntuisi uskomattomalta  ajatella, että voisi raskautua. Niin monta vuotta kitkutettu tätä tietä, ziljoona negatiivistä testiä takana. Taannoin siivosin kylppärin lavuaarin alla olevia hyllyjä ja laatikoita, ja ne pursuilivat negatiivisia raskaustestejä. Niitä on valossa käännelty ja sihdattu; näenkö jotain..., en näe.., ehkä.., ei sittenkään- ei tietenkään. Heitin läjän muovitikkuja roskapussiin ja tiesin, kuinka pettynyt olin ollut jokaisen kohdalla. Se muisto kirvelsi tuossa siivoushetkessä. Moinen roska pitäisi heittää samantien pois, eikä jemmata suuria määriä laatikoihin sitten pahoittakseen mielensä uudelleen.

Koko raskaaksi tulo on näiden tapahtumien saatossa muuttunut silmissäni yhdeksi maailman suurimmista ihmeistä, että on vaikeaa välillä käsittää, että miten ylipäätään kukaan voi raskaaksi tulla. Mutta niin vaan voi. Joka puolella maailmaa tullaan raskaaksi ihan koko ajan, taukoamatta. Omissa silmissä koko homma tuntuu täydelliseltä utopialta jo.

Siinä valossa on vaikea uskoa, että mahdollisuudet paranisivat, vaikka kai siihen jotain lääketieteellistä todistettakin ehkä on...? Ehkä, en tiedä. Vaikeita asioita nämä...

laparoskopia takana

Eilen tehtiin laparoskopia. Menin aamulla sairaalaan. Pari tuntia odottelua osastolla, tipan laitto ja tukisukkiin pukeutuminen sekä jännitystä ilmassa. Melko nopeasti odottelu kuitenkin menikin, leikkaava gynekologi kävi katsomassa ja nukutuslääkäri myös. Leikkaussaliin sain itse kävellä ja eipä siinä kauas mennyt kuin unten mailla jo olikin.

Leikkauksen jälkeen heräilin melko hitaasti useamman tunnin. Yllätti, ettei kipu ollut niin paha kuin olin luullut, kuukautismaista kipua, joka oli kyllä kestettävissä. Tiesin että jotain on tehty mutten jaksanut kysellä hoitajilta. Myöhemmin gynekologi tuli heräämöön ja kertoi, että endometrioosi sieltä oli kyllä löytynyt.

Endoa oli ollut lantiossa joka puolella ja kohdun takana myös. Suolisto ja munanjohtimet olivat tosin olleet täysin vapaat. Kaikki endo oli saatu poistetuksi!!! Toimenpide oli kestänyt useamman tunnin.

Koko kohdun limakalvo höylättiin myös pois ja otettiin näytteeksi.

Olo oli päälimmäisenä huojentunut. Diagnoosi ei masentanut. Olin arvannut sen, pohtinut sitä yhä enemmän. En pelännyt tätä diagnoosia, siihen oli ollut niin paljon viitteitä. Nyt sain vastauksia - vihdoin edes jotain vastauksia tällä tiellä- ja nyt on kaikki endo vatsaontelosta poistettu.

Uskomatonta kyllä, nousin muutama tunti myöhemmin sängystä ylös ja köpötin hoitajan saattamana vessaan. Vatsa oli valtaisa pallo ja hartiaan pisti, kuten kuulemma tapana on, mutta silti söin leipää ja join kaakaota. Illalla köpötin kuin vanha mummeli ulos sairaalasta mieheni käsipuolessa ja pääsin kotiin. Kipuja oli yllättävän vähän.

Nyt toipilaana makaan sängyssä väsyneenä turvonneen vatsani alla ja mietin sitä, että ennakkoaavistukseni osoittautui todeksi. Uskonpa myös että tässäpä se syy lapsettomuutemme. Vihdoin sen tiedän.

lapsettomuusmasennus

Kesän lopussa iski lapsettomuusmasennus. Muistan vieläkin sen hatken, kun se tuli. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin postauksessa "Oisihan se pitänyt arvata". Sen jälkeen lapsettomuusmasennus on levännyt harteillani painona enemmän tai vähemmän, välillä otettaan hellittäen, palatakseen takaisin. Ehkä masennus kytkeytyy myös tummaan vuodenaikaan.

Tuntuu että asiat elämässä muuten ovat paremmin kuin voisi edes toivoa ja iloa on muista asioista. Iloa, rauhaa, tyytyväisyyttä. Mutta sitten tämä lapsettomuus. Sen tuo mukanaan niin paljon synkkyyttä että, joudun vähän väliä puntaroimaan.

Tämä kaikki hyvin ----- mutta sitten se Mutta.

Miksi se on niin vaikeaa.

Ne tunteet joita sitten tulee. Tunne siitä että on epäonnistunut. Ulkopuolisuus. Pettymys. Kateus. Ärtymys. Kiukku. Raivo. Suru. Masennus. Musertuneisuuden tunne.

Näillä fiiliksillä kohti laparoskopiaa, joka on ensi viikolla.

Vaikka puhumme miehen kanssa paljon lapsettomuuteen liittyvistä vaikeista tunteista ja olemme tilanteessa yhdessä - ja koemmekin tämän meitä yhdistävän - ja vaikka tiedän että te olette täällä - te, jotka koette ja tunnette samoin, jotka tiedätte mistä puhun ja jotka elätte tätä samaa... - silti minusta tuntuu, että olen niin yksin tämän kanssa. Vaikka järkeni, mieleni ja tietoni sanoo etten ole ainoa, silti minusta tuntuu siltä. Tuntuu kuin olisin ypöyksin, täydellisen yksin, tuntuu siltä ettei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu ja tuntuu siltä ettei mikään tai kukaan voi lohduttaa tässä nyt eikä koskaan.

yhtä (veren)vuodatusta...

Ennätyslyhyttä kiertoa pukkaa. Viime kierto oli 26pv ja nyt kierto 23 päivää. Menkkojen alkamispäivä on aina tasan 13 pv oviksen jälkeen. Ovis taasen on tätä nykyä niin aikaisin, että epäilen munasolujen olevan täysin kypsymättömiä.

Mielessä on muitakin huolenaiheita. Vuodan kuin seula jokaisten menkkojen aikaan. Hyytymiä ja kirkasta verta. Housuista hulvahtaa joskus läpi. En ole aiemmin joutunut turvautumaan tuplavarmisteluihin, mutta nyt on välillä pakko sonnustautua sekä tampooniin että siteeseen. Onneksi vaan kotosalla on käynyt pari vahinkoa, joissa  veri on tulvinut housujen läpi. Töissä käyn tuon tuosta vessassa tarkistamassa tilannetta. Tuskaa.. Yöllä saattaa tulla lakanoille länttejä. Hb on laskenut viimeisen vuoden aikana. Siteitä kuluu 1,5 pkt/ menkat, kun ennen riitti 1 paketti. Sitten kun menkat tulevat 3,5 viikon välein niin alkaa hiljalleen tuntua kuin että koko elämä on yhtä veristä läträystä.

Ei auta kuin toimenpidettä odotella. Joulukuussa saan tietää myös mikä on AMH -arvoni. Se mitattiin marraskuun alkupuolella. Onko täällä ketään, jolla on ollut AMH- arvossa jotain häikkää? Pelkään sitä.. Jotenkin olen vain alkanut pelätä, että munasarjat on hiipumassa. Vaikka ikää on vasta just reilu 30v. Mutta epämukava pelko on asettunut harteille, ehkäpä juuri näiden lyhentyneiden kiertojen vuoksi. Endometrioosin varmistumista sen sijaan en pelkää. Siitä minulla on vahva aavistus ja siihen olen varautunut.

Hiljalleen varaudun myös siihen, ettei minusta koskaan varmaan tule äitiä. Siltäkin nyt "vain tuntuu",  kuten on tuntunut jo pitkään.

peruttu hysteroskopia, päätös laparoskopiasta, ja sitten ajatuksia muuten

Lääkärin soitto. Hysteroskopia peruttu tältä kierrolta. Tehdäänkin suoraan laparoskopia kahden kuukauden sisään. Oikeastaan uutinen ei yllättänyt. Väsymyskäyrä on korkealla tähän aikaan vuodesta muutoinkin. Olen väsynyt lapsettomuuteen enkä oikein tiedä miten suhtautua suunnitteilla oleviin tutkimuksiin. Pahenevat kivut vahvistavat ajatusta endometrioosista. En pidä mistään toimenpiteistä, mutta vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Nyt alkaa siis tutkimuksen odottelu. Toivottavasti odottavan aika ei ole pitkä.

En tiedä bongasitteko muut toissaviikonloppuna ilmestyneen HS: kuukausiliitteen juttua kesävauvoista, jotka "nyt viimeistään kannattaa laittaa alulle". Eli hommiin, siskot?!?! Artikkelissahan ei luonnollisestikaan ilmaistu yhdellä pienellä sanallakaan sitä vaihtoehtoa, että kaikki eivät voi päättää sitä kuukautta, jolloin lapsensa saavat. Miksi ei koskaan mainita, että meitä on?? Toki on sitä porukkaa, joka noin vain kaivaa kalenterinsa esiin ja tekee vauvansa "just sitte ku isilläkin on kesäloma".  Ilmeisesti he todellakin ovat valtaväestöä, kun kerran suurin osa vauvoistakin nykyään syntyy "suunnitellusti kesäaikaan".

Mieleni tekisi kirjoittaa johonkin yleisönosastolle siitä, kuinka täällä on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka todellakaan eivät voi valita lapsensa syntymäaikaa isän loman, kuukauden, vuodenajan - VUODEN, ehkä jopa VUOSIKYMMENEN  -tai edes tämän elämän mukaan. Näihin artikkeleihin, jotka käsittelevät lapsentekoa nimenomaan lapsentekona, tietoisena, harkittuna ja kalenteriin, uraan, talouteen, henkiseen tilaan tms. perustuvana tekona, joka esitetään täysin olevan yksilön omissa kätösissä, tuntuu törmäävän yhä enemmän. Onko lapsen_teko_ oikeasti niin helppoa niin monelle? Ilmeisesti kuitenkin on, kun asiasta puhutaan niin, "äkkiä nyt tekemään lapsia!", sanottiin minullekin töissä viime viikolla, tosin sentään ventovieraan asiakkaan toimesta. No niinpä. Kunpa niin.

Tiedättehän! Jo minäkin olisin _||tehnyt||_ lapsen, montakin, jos saisin sen tekemällä ja sormia napsauttamalla kuten monet, mutta ei - minun todellisuuteni on siitä yhtä kaukana kuin itä lännestä. Eikä siihen auta poppakonstit, toiveet, rukoukset - ei ehkä ikinä välttämättä mikään...?

meillä ei isänpäivää

Isänpäivä. Taisinpa vielä vuosi sitten puntaroida mielessä sitä vaihtoehtoa, että seuraavana isänpäivänä voisin keittää miehelleni kahvit ja tehdä kakun, kantaa tarjottimen eteen, taiteilla pahviseen korttiin sormivärillä painamalla pienen kämmenen tai jalkapohjan, nostaa vauvan isänsä syliin, antaa hali ja villasukat. Vaan ei. Kuten me tiedämme. Ei.

Sää on harmaa. Mielikin vähän. En enää ajattele ensi vuodesta. Utuinen mieleni kaipaa jotain muuta, kuin näitä päiviä, jotka alleviivaavat lapsettomuuttamme. Blogin puolella on viime aikoina ollut hiljaista. Eipä ole ollut mitään sanottavaa. Arki on vienyt mukanaan. Yritän keskittyä sopeutumiseen, hyväksyntään, pysymään kiinni elämän iloissa; niissä lahjoissa joita on. Joskus tuntuu että tauko tekee hyvää.

Vaikka joka päivä luen teidän muiden kuulumisia, enkä unohda ketään tällä tiellä olevia.

lapsettomuuslääkärillä

Ystävällinen lapsettomuuslääkäri hymyili pöydän toisella puolella ja sanoi: "... sitten KUN teillä on se lapsi, niin...."

Jäimme ihmettelemään käynnin jälkeen lääkärin sanavalintaa kävelessämme kaupungin katuja pitkin kotiin päin. Täällä blogimaailmassa näen sen, minkä tiesin kyllä jo entuudestaan; kaikki eivät saa edes hoidoilla lasta. Me olemme sentään maallikkoja ja tiedämme tämän ja siksi ihmettelimme lääkärin sanavalintaa. Tokihan lääkäri totuuden aiheesta tietää, ja siksi ihmettelimme vielä enemmän. Lopulta päädyimme siihen johtopäätökseen, että lääkäri haluaa vain nostaa toivoa ja uskoa.

Emmekä me vielä edes ole mitään aloittamassa. Emme edes tiedä, haluammeko edelleenkään aloittaa mitään hoitoja. Lähinnä kävimme klinikalla keskustelemassa mahdollisesta endometrioosista ja miten sen kanssa kannattaisi nyt edetä. Mutta sitten huomio menikin ihan muualle: kohdun limakalvolla näkyi ultraänitutkimuksessa jotain, mikä saattaa olla limakalvon poimu, tai sitten jonkinlainen limakalvokasvain. Se oli täysin uusi tieto. Heinäkuussa sellaista ei näkynyt. Toisaalta olin silloin ultrattavana eri paikassa. Tällä klinikalla laitteisto oli parempi ja tarkempi. Joka tapauksessa; tulipa mieleen sekin, että mistä tietää, onko se hyvälaatuinen.  Seuraavan kierron alussa kohtuun kurkistellaan kameralla sitten tämän asian vuoksi. En oikein osaa päättää tulisiko asiasta olla levoton vai ei. Yritän olla miettimättä enempää tätä yllättävää käännettä.

istuta vielä tänään se omenapuu

En tiedä teistä muista, mutta itse olen taipuvainen luonteeltani murehtimaan hieman. En ole oikeastaan mitään hyötyä ehkä tuosta piirteestä saanut elämäni aikana, haittaa sitäkin enemmän. Huolestun herkästi monenlaisista asioista, enkä voi sille oikein mitään. Nyt olen seurannut huolestuneena uutisointia Ebola-viruksesta, viritellyt päässäni erilaisia skenaarioita maailmanlaajuisesta pandemiasta ja sen vaikutuksista globaalisti. Ylipäätään pohdin nykymaailman menoa usein huolestuneena. Mietin mm. ylikansoittumista, luonnonvarojen ehtymistä, moraalin kehitystä (tai lähinnä sen rapistumista), vaaroja... varsinkin siitä näkökulmasta, jos onnistuisin saamaan lapsen.

Usein olen lapsettomuussurussa lohduttanut itseäni muistuttamalla siitä, että maailmassa on nykyään aika vaikeaa, ihan täällä Suomessakin, alkaen esimerkiksi koulukiusaamisesta, tai jo ennen sitä jos lapsi jää tarhassa muiden leikkien ulkopuolelle. Maailma tuntuu lapselle vaativalta. Tuntuu myös, näin sivusta seuranneena, että esimerkiksi lasten harrastuskulttuuri on välillä aika käsittämätön. Kun itse soitin lapsena pianoa vain huvikseen, tuntuu että kaikki musiikin opetus tähtää aina niin korkealle, ei vain itsensä ja muiden viihdyttämiseen, vaan suuruuksiin. Puhumattakaan sitten erilaisista urheilulajeista, joita lapset harrastavat. Tuntuu, ettei kukaan voi harrastaa mitään vain harrastaakseen; näyttää siltä, että urheiluun liittyy aina kilpaileminen ja siinäkin mahdollisimman hyvä suoritus. Erityisesti teini-ikäisille henkisesti tämä maailma näyttää olevan vaikea, näin ammatillisesta näkökulmasta ja kokemuksesta katsottuna tiedän sanoa. Niitä asioita en edes halua ajatella pidempään tässä. Niinpä usein lohdutan itseäni, että säästyn monilta murheilta, kun en onnistu tuomaan tähän maailmaan uutta lasta. En tiedä olenko jotenkin kiero, mutta oikeasti minua joskus lohduttaa ajatella, että säästyn näiltä murheilta.

Toisaalta koen ristiriitaisuutta paljonkin, kun taas palaan siihen, että _kaikesta huolimatta_ haluan lasta. Vaikka tämä maailma on sellainen kuin on. Vaikka täällä voi olla ties minkälaista 20 vuoden päästä, kun teoreettinen lapseni olisi aikuistumassa.

Olemme menossa lapsettomuusklinikalle käymään ja eilen sohvan äärellä katsoimme Ebola-uutisia ja pohdimme tätä maailmanmenoa ja uhkia yhdessä ja lopuksi mietimme sitä, miksi oikeastaan edes menemme lapsettomuusklinikalle keskustelemaan eri vaihtoehdoista. Kannattaako oikeasti ehdoin tahdon hankkia lasta???

Sitten mieleeni muistui se, mikä ehkä kiteyttää yksinkertaisuudessaan sen, että koko ihmiskunta ylipäätään on edes olemassa. Sitä haluaa jatkaa, aina. Muistin Lutherin lausuman toteamuksen:  vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, niin tänään vielä istutan omenapuun.

Niin, tähän se kai kiteytyy. Vaikka täällä näyttää tältä välillä, niin silti toivon vieläkin lasta.



//Kuule, istuta vielä se omenapuu.
Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee.
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu.
Vaikka huomenna aurinko kuolee.
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa.// Juice Leskinen; Myrkytyksen oireet

lapsettomuus ja kesken jäävä elämä

Lapsettomuuden varjo on elämämme päällä halusimme tai emme. Se on kylmä fakta. Olen miettinyt paljon sen suurta merkitystä elämässäni. Onko mitään toista asiaa, joka näin kokonaisvaltaisesti vaikuttaisi? Tuskinpa. Se tekee tekee elämästä raskasta, enkä pysty siirtämään tuota raskasta varjoa pois, vaikka kuinka tahdon ja yritän.

On alkanut tuntua siltä, että lapsettomuuden vuoksi elämä jää jollain tavalla puolitiehen, kesken. Ikään kuin kaikki olisi jollain tapaa pysähdyksissä. Ikään kuin tämä aika, nämä vuodet, joiden pitäisi olla elämäni parhaat, menisivät hukkaan kun odotan ja vuoron perään toivon, petyn ja sitten suren vihaisena sellaista, mitä minulla ei koskaan ole ollutkaan. Se on tyhmää.

Jatkuva toivon elättäminen, epävarmuus, pettyminen - ja sitten tuon saman polun pyörähtäminen käyntiin joka kuukausi yhä uudelleen tekee elämästäni sellaisen, että elän 28 päivää kerrallaan. Sitten aloitan taas uudelleen. Ja miten paljon se viekään voimia. Erityisesti epävarmuus. Kukaan ei ole varmaksi koskaan sanonut meillä, että ette voi saada lasta. Se jättää jäljelle toivon kipinäisen - ja epävarmuuden. Sen vuoksi tulee tunne, että odotan lakkaamatta. Toivon, odotan, petyn, yhä uudelleen. Mietin lapsettomuutta niin, että se estää minua nauttimasta kaikesta siitä mitä minulla on.

On lähdettävä etsimään kiitollisuutta. Se on tie ulos lapsettomuuden tuskasta. Muuta ulospääsyä ei ole. Se on varmaa. Kiitollisuus on viime kuukausina ollut hukuksissa. Olen ihmetellyt tätä kesken jäävää elämää. Haluan nauttia kaikesta siitä, mitä on, kun sitä on yllin kyllin. En halua, että yksi asia, jota minulla ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan), on niin suuri, että peittoaa kaiken alleen ja pilaa koko muun elämäni. Se on pakko loppua.

Oli aika, jolloin toivoin ja rukoilin lasta.

Nyt on alkanut aika, etten enää rukoile lasta. Rukoilen sitä, että toiveeni lapsesta katoaa pois. Että kipinä siitä sisällä sammuu. Että lakkaisin vain toivomasta lasta.

lapsi, liikaa pyydetty?

Toivon yhtä lasta. Olen aina toivonut vain yhtä lasta. Yksi lapsi riittäisi. Kunpa saisin edes yhden lapsen. Kunpa saisin edes yhden raskauden, joka päätyisi onnelliseen synnytykseen, kunpa saisin edes yhden lapsen hoivata ja kasvattaa. Edes yhden.

Vaan ei. Lapsi on liikaa pyydetty.

tiputtelu lugesteronista huolimatta

Lugesteron kuuri vielä täyttä häkää päällä ja tiputtelu alkoi.

Eli hanat aukeaa parin päivän päästä lopullisesti, jos vanhat merkit paikkansa pitää. Viis siitä käyttääkö mitään hormonia vai ei.

Pitää keksiä jotain muuta tarkoitusta tälle elämälle taas...

halpamaisia ajatuksia

Olen pysähtynyt välillä pohtimaan sitä, miksi lapsettomuus on sellainen asia, että se saa mieleni synnyttämään niin huonoja ajatuksia. En osaa sanoa mitään muuta asiaa elämässä, joka olisi vastaavalla tavalla koskaan vaikuttanut mieleeni yhtä kokonaisvaltaisesti. Voin avoimesti tunnustaa kadehtivani niitä ystäviäni, jotka vain tulevat raskaaksi heti kun toivovat ja synnyttävät täydellisiä ja kauniita terveitä lapsia. Paitsi että tunnen pettymystä, turhautumista, surua, epäonnistuneisuuden tunnetta, katkeruutta, kateutta, tunnen myös heidän seurassaan häpeää. Häpeän sitä, että on lapseton. Häpeän sitä, että en ole nainen sillä tavoin kuten he. Häpeän sitä, etten tule raskaaksi ja voi hoivata ja kasvattaa lasta.

Miksi lapsettomuus on sellainen asia elämässä, että se ajoittain valtaa niin kokonaisvaltaisesti ja aiheuttaa sellaisia vastareaktioita, joita en edes tiennyt olevan mahdollista? Eräs ystäväni, joka on heti tullut raskaaksi ja saanut monta lasta ja joka päivittää ahkeraan kuvia lapsistaan Facebookiin eikä muusta puhukaan, ja jonka luona minun on ollut vaikeaa viime vuosina vierailla, kertoi minulle olevansa perheineen muuttamassa. Ensimmäinen päähäni putkahtanut ajatus oli, että olisipa hyvä jos muuttaisivat takaisin kotipaikkakunnalleen toiselle puolelle Suomea, ettei meidän enää ikinä tarvitse tavata. Se olisi suunnaton helpotus suorastaan!

Näin ajattelin ensimmäiksi. Seuraavaksi mietin sitä, että tuo ensimmäinen päähän putkahtanut ajatus on mielestäni aika ruma. Olen pettynyt ja surullinen itselleni siitä, että saatan ajatella sillä tavoin. Miksi, voi miksi? Miksi ajoittain tuntuu siltä, että näissä tunteissa on vain jotain sellasta, mitä ei voi hallita millään lailla? Voiko lapsettomuuden hintana olla ystävyyssuhteiden sammuminen? Onko se oikeasti sen arvoista? Ei varmaankaan, mutta kuitenkin on niin ylivoimaista sopia tapaamisia niiden kanssa, joiden joukossa on ainoa lapseton. Muistan erään kerran kahvilassa kun näimme neljän ystävän voimin, ja jokaisella muulla oli yksi tai kaksi lasta. Kaikki pöydän ympärillä pyöri lasten ympärillä; toiminta ja keskustelu. Oli hetki, jolloin istuin teekuppeineni  ikkunapaikalla ja ja tuijotin tyhjin silmin ulos ja tunsin niin syvää ulkopuolisuutta, että uskon vain toisten lapsettomuudesta kärsivien ymmärtävän, mitä tällä tarkkaan ottaen tarkoitan.

Halpamaisia ajatuksia tulee mieleeni myös silloin, kun näen esim. työssäni, kaupassa tai kadulla (tai missä tahansa) sellaisten naisten joko olevan raskaana tai työntävän vaunuja, joilla mielestäni ei ole ehkä täysiä edellytyksiä äitiyteen ja vanhemmuuteen; naisia, jotka käyttävät alkoholia, huumeita; ja katukuvassa vastaantulevat runsaasti tupakoivat, häiritsevästi julkisella paikalla käyttäytyvät naiset. Mietin väkisinkin katkerana silloin, että miksi tuokin 20 savuketta päivässä polttava öykkäröivä nuori työtön tyhjäntoimittaja, tai tuo, joka vetää ties mitä mömmöjä ja elää kyseenalaisissa suhteissa suu täynnä mustia hampaita epämääräisessä elinympäristössä saa lapsen, mutta minä en??? Miksi minä, joka en polttaisi yhtäkään savuketta tai joisi yhtäkään lasillista tai ottaisi yhtäkään väärää pilleriä, miksi minä, joka huolehdin terveydestäni ja hyvinvoinnista, olen korkeasti koulutettu, hyvällä läheisten turvaverkolla varustettu, hyvässä parisuhteessa oleva, en tule raskaaksi?!!? Muttei minulla kuitenkaan ole oikeutta äitiyteen sen enempää kuin kenelläkään muulla, vaikka olosuhteeni tai kykyni tai ominaisuuteni olisivat mitkä hyvänsä.

Elämän arpapeli pyörii ihan omia ratojaan; ei se kysele, ei valikoi, ei viittaa kintaalla.

kynnys hedelmöityshoitoihin

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että emme ole tehneet päätöstä varsinaisten hoitojen aloittamisesta. Olen kokeillut kerran 3 kuukauden ajan Teroluteja sillä ajatuksella, että yksi vaiva olisi keltarauhashormonivaje, johon viittaa loppukierron tiputtelu. Toisaalta aina loppukierron verikokeissa arvot ovat olleet viitearvoissa. Toisaalta hormoneja on aina mitattu vain yhden kerran per kierto. Joskus muistan lukeneeni, että arvoja pitäisi mitata useampi kerta loppukierrossa ja laskea jokin keskiarvo. Mene ja tiedä, jos lääkäritkään eivät sitä ajattele. Kolmen kuukauden Terolut-kuuri ei vaikuttanut mitenkään. En edes kokenut ovulaatio-oireita niissä kierroissa. Tosin voihan olla, että ovulaatio on silti ollut. Ainakaan raskaaksi en tullut, sehän nyt on sanomattakin selvä juttu.

Viime aikoina olemme vähän puhuneet taas hieman hoidoista, varsinkin kun nyt kokeilen Lugesteroneja (joiden hyötyyn en kyllä jaksa uskoa). Mitään suunnitelmaa ei ole varsinaisista hoidoista tehty. Kysymysmerkkinä on mahdollinen endometrioosi. Hiljattain lääkäri laittoi minut laparoskopiajonoon, koska lopulta päädyin tähän, vaikka vielä heinäkuussa olin siitäkin epävarma. Ehkä ensin odotamme laparoskopian ja sen tuoman tiedon ja mahdollisen hoidon, ennen kuin mietimme lisää.

Kynnys koviin hoitoihin, jossa tarkoitan lähinnä IVF:ää, on korkea. En haluaisi sellaiseen. Muistan kaikki e-pillereiden ja ehkäisyrenkaiden aiheuttaman sivuvaikutukset. Ja niissä hormonimäärät ovat pienempiä. Silti kärsin aknesta, mielialan laskusta, masennuksesta ja turvotuksesta, hermojen kiristyksestä ja kilareista. E-pillereiden lopettamisen jälkeen elämäni on kirkastunut, ihoni parantunut täydellisesti ja hiukseni ovat paksuuntuneet ihanasti. Ajatus kovista hormonihoidoista tuntuu raskaalta. En haluaisi saattaa kehoani sellaisen tykityksen alaisuuteen. Koeputkihedelmöitykseen liittyy myös muutama eettinen kysymys, joita ainakin itse ajattelen. Onko minun lapseni niin tarpeellinen, että sitä tulisi lähteä tekemään koeputkessa? Mitä ylimääräisille alkioille tulisi tehdä? Sitten myös pettymysten mahdollisuudet; jos raskaus ei alkaisikaan. Kuinka jaksaisin hoidot paitsi ruumiltani, myös mieleltäni. En ole varma jaksaisinko, kestäisinkö niitä. Useimmiten ajattelen, että antaa sitten olla, jos on niin vaikeaa. Toisaalta haluaisin lapsen, ja jossain määrin on alkanut tuntua, että pieninkään mahdollisuus tulla raskaaksi taitaisi olla IVF-hoito. Samaan aikaan ajatus hoidosta tuntuu erittäin vaikealta, suoraan sanottuna vastenmieliseltä. Kuinka voisin tulla raskaaksi sellaisessa tilassa, kun se ei nytkään onnistu, kun kuitenkin tällä hetkellä olen sovussa ruumiini kanssa ja voin siinä hyvin, enkä kärsi mistään hormonihöyryistä ja ratkeile liitoksistani.

Vaikeaa on myös itse raskaaksi tulemisen lisäksi se, että suvussa on merkittävä keskenmenotaipumus. En tiedä yhtäkään sukumme naispuolista jäsentä äitini puolelta, jolla ei olisi ollut yksi tai useampi keskenmeno. En yhtäkään sellaista, joka olisi selvinnyt ilman keskenmenoa. Syytä tähän ei tiedetä. Ehkä kyse on sattumasta, ehkä kyseessä on jokin perinnöllinen taipumus, jota sen tarkemmin ei voida diagnosoida tai selittää.  Entä jos vihdoin monen vuoden yrittämisen jälkeen tulisin raskaaksi, ja se menisi kesken? Entä jos kaikki vain menisivät kesken? Entä jos jokaisen raskauden alkamiseen menee pari vuotta aikaa, ja sitten tulee keskenmeno, seuraava alkaa taas vasta parin vuoden kuluttua, äkkiä olen niin vanha, että aikani loppuu. Ei siis se, ettei tule raskaaksi, jos tulisinkin, keskenmenon pelko heittäytyisi päälleni kaikennieleväksi varjoksi.

Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu äidiksi.

eristäytymistä ja lugesteroneja

Viime kuukausina en ole juuri lainkaan tavannut niitä ystäviäni, joilla on lapsia ja jotka ovat saaneet jälkikasvua helposti ja vaivatta. Olen kokenut masentuneisuutta aina avatessani Facebookin, jolloin silmiini on ensimmäisenä on pompannut kuvia vauvoista ja lapsista, kuvatekstejä siitä, kuinka elämä on lasten myötä saanut merkityksen ja tarkoituksen. Masentuneena olen klikkaillut "älä seuraa tätä julkaisua" -painiketta kerta toisensa jälkeen ja piilottanut nuo kuvat pois silmistäni. En ole välittänyt sopia treffejä ja ollut ystävänä erittäin passiivinen. En ole halunnut tavata heitä, koska en ole halunnut joutua jatkuvasti kokemaan sitä tunnetta, kuinka olemme ainoa lapseton pariskunta joka paikassa. En halua että minua katsotaan säälivästi, en oikeastaan edes halua, että minua edes ajatellaan säälivästi. Ei minun lapsettomuuttani kenenkään muun tarvitse ajatella, koska siihen aina sisältyy surkuttelua.

Lääkäri on määrännyt minulle pariin kiertoon kokeiltavaksi lugesteronia, jota en ole koskaan kokeillut. Emme edelleenkään ole tehneet päätöstä varsinaisen hedelmöityshoidon aloituksesta. Luultavasti kohdallamme ensin kokeiltaisiin inseminaatiota, clomeille tuskin on edellytyksiä, koska luultavasti useimpina kuukausina kuitenkin ovuloin. Lapsettomuuteemmehan ei varsinaisesti ole mitään syytä (paitsi luultavasti endometrioosi).

Odotukseni lugeista eivät ole minkäänmoiset. Mietin, siirtääkö lugejen käyttö kuukautisten alkamista. Gynekologian poliklinikalle minulla on aika seuraavan kuun lopulla.  

niin ne lapset kannattaa tehdä!

Töissä ruokalassa pöydän ääressä istui 20 kälättävää naisihmistä. Asia luisui ohi varsinaisen aiheen, koska puheeksi tuli eräs äitiyslomalla oleva työntekijä. Eräs selosti: "Juu se on niin että kyllä Minna-Liisa *nimi muutettu, luonnollisesti...* teki viisaasti kun tuli odotusaikana valituksi, ei ollut päivääkään töissä ja heti sai kolmen kuukauden palkan, ajatelkaas, sitte teki toisen lapsen ja sai lomat ja siitä täyden 3 kk palkan, kyllä se niin on kuulkaa te lapsettomat, että niin ne lapset kannattaa tehdä, että saa irti kaikki palkat ja edut!!"

Tuo yllä oleva on suora lainaus naisen puheesta.

Käsittämätöntä.

Onneksi juuri silloin minulla oli suu täynnä ruokaa. Muuten oisin saattanut sanoa jotain, mitä kukaan ei välittäisi oikeasti kuulla tai tietää.

tulee kuulemma sitten kun vähiten odottaa

Niin monet ystävälliset ihmiset ovat lapsettomuustaipaleemme varralle kommentoineet meille, kuinka "vauva tulee sitten kun vähiten sitä odotatte!!" Tässä jokunen viikko sitten sain kuulla taas tämän. Lasken kommentin samaan kategoriaan kuin iäikuisen neuvon siitä, kuinka tulemme heti raskaaksi kunhan vain lakkaamme "yrittämästä", tai "unohdamme" koko asian.

Minä luulen, että vaikka jollain tasolla hyväksyisin jotenkin lapsettomuuden ja eläisin sen kanssa ilman, että itken silmät päästäni päivittäin, etten siltikään koskaan pysty lakkaamaan "yrittämästä". Tai toivomasta. Luulen, etten koskaan pysty "unohtamaan" raskaaksi tulemisen toivetta, unohtaa ajatusta omasta vauvasta. Minä luulen, etten koskaan tule elämään sitä päivää, jolloin "odotan vähiten", mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kun sanotaan; " se tulee sitten kun odotat sitä vähiten!" - niin - entä jos ei tule sellaista aikaa? Entä jos vain joku osa minussa aina elättää toivoa jossain syvällä sisimmässä?

Koska jos raskaaksi tulo edellyttää sen, etten muista koko asiaa tai lakkaan toivomasta, en taida koskaan voida tullakaan raskaaksi.

Miten masentavaa!!!

hetken jo luulin, taas

Nyt menossa kp 2 tai 3 riippuen siitä mistä tihuttelun jälkeen aletaan laskea.

Luulin viime kierrossa taas hetken jo tulleeni raskaaksi. 7 päivää testatun ovulaation jälkeen tuli vaaleanpunaista vuotoa. Voi miten toiveeni nousivat. VOISIKO SE OLLA KIINNITTYMISVUOTOA??!?!  Hetkessä toiveeni nousivat taivaisiin ja vielä ylemmäs, varmaan avaruuteen asti. Olin niin innoissani. Koin taas kaikki oireet. Palelin, rinnat aristivat ja vaikka mitä. Nämä oireet olen kokenut niin uskomattoman monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Toivoin niin hirveästi. Hetken aikaa jopa uskoin. Voitteko kuvitella, hetken jo uskoin olevani raskaana. Olin jo hetken aikaa niin varma. Niin todellisen varma. Kaikkien näiden lukemattomien pettymysten kuukausien jälkeen jaksoin olla hetken aikaa varma ja niin hemmetin toiveikas, että lopulta tunsin itseni ihan täydelliseksi ääliöksi sekä idiootiksi tuijottaessani raskaustestin ainoaa viivaa, sitä niin kovin tuttua näkyä. Miten voin olla niin tyhmä?

Ei mitään, ei sitten yhtään mitään, ei kertakaikkiaan mitään.

Tihuttelun ja vatsakivun alkaessa koin taas maailmanlopun tuntemuksia. Mieheni ihmetteli ääneen, että miksi pettymykseni ei koskaan tunnu hellittävän, vaikka tämä sama tulos on eletty jo niin monen monta kertaa.

Niin, miksi pettymykseni ei hellitä? Miksi se on aina yhtä ankara, silti?

epämukava totuus

Miltä tuntuu kun...

En tule raskaaksi, vaikka yritän.
En tule raskaaksi, vaikka en yritä.
En tule raskaaksi, vaikka teen elämässäni ties mitä muutoksia, valmistan asiat parhaiten, petaamme stressittömän ympäristön, vailla työ- tai raha-, tai ihmissuhdehuolia.
En tule raskaaksi, vaikka jatkan elämääni kuten se on, mitään muuttamatta.
En tule raskaaksi, vaikka toivon.
En tule raskaaksi, vaikka en toivo.
En tule raskaaksi, vaikka teen mitä. En tule raskaaksi, vaikken tee yhtään mitään.

Se on epämukava totuus.

En tule raskaaksi.

Kaikki muut lähipiirissäni kyllä tulevat raskaaksi. Näyttääpä vielä siltä, että koska tahansa vain haluavat, kuinka tahansa monta kertaa haluavat, ihan sama ovatko iältään 20, 25 vai 35 v. Aivan sama.

Muut tulevat raskaaksi. Vain minä en tule raskaaksi.

Ruumiini ei toimi, kuten sen pitäisi. Se ei tule raskaaksi, vaikka kaikkien biologian oppikirjojen mukaan niin pitäisi tapahtua, vaikka se se olisi kaikkien biologian lakien sallimaa ja mahdollistamaa niin monelta osalta, kuin ikinä vain onkaan olemassa.

En saa sitä mitä haluan. Mikä epämiellyttävä totuus. Usein tällä lapsettomuuden kokemuksen tiellä se on välkkynyt mielessäni epämukavana johtotähtenä silloin, kun negatiiviset ajatukset ovat vallanneet mieleni pohjamutia myöten. Se mitä jo lapsena opettiin.

ETTÄ ELÄMÄSSÄ EI VAIN NYT SAA KAIKKEA MITÄ HALUAA!!!

Miten hirvittävänä epämukava tuo mainittu totuus. Oikein kylmää. Ja niin totta kuin vain voi ollakaan.

mitä jos vain hyväksyisin

Mitä jos vain hyväksyisin lapsettomuuden?

Tätä kysymystä olen pohtinut.

Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, mutta en ehkä kovin mainittavalla menetyksellä. En osaa sanoa miksi lapsettomuuden kokemus on tuntunut viimeiset viikot tavanomaista tuskaisemmalta ja vaikeammalta.

Epätoivoiselta, suorastaan.

Ehkä jotenkin olin vielä toivonut kesän ja valon ja loman tekevän "ihmeitä". Edessä oleva syksy ja talvi ovat ajatuksena sellainen ajanjakso, että lopullinen uskoni luomuplussaan näyttää hiipuvan ihan täysin sen edessä. Jokin osa minussa on pitänyt luomuplussaa edes himpun mahdollisena valoisaan vuodenaikaan. En tiedä miksi ajattelen näin. Mutta olen aivan varma, että syksyllä ja talvella ei ainakaan raskaaksi tulla. Kuten ei varmaan ikinä muutenkaan.

Usko raskaaksi tuloon ilman merkittävää hoitoa (johon en monesta syystä ole halukas), on oikeastaan nyt olematon.

Puheissamme ei enää miehen kanssa tätä nykyä koskaan käytetä muotoa "jos meille tulee vauva niin sitten sitä ja tätä..." Se on jäänyt kokonaan pois. Vielä vuosi sitten sanoimme niitä sanoja, mutta emme enää.

Emme myöskään enää viime aikoina ole puhuneet kovin paljon lapsettomuudesta. Juhannuksen aikaan kokemani primitiivireaktio (jolloin huusin täyttä kurkkua kuinka KAIKKI MUUT SAAVAT VAUVOJA NIIN PALJON KUIN HALUAVAT KOSKA TAHANSA JA ME EI IKINÄ) herätti myöhemmin pohtimaan, onko tämä oikeasti sen arvoista. Toisaalta lapsettomuus ei onneksemme ole välillämme mikään peikko, joka meitä erottaisi. Ehkä jossain määrin välillä tuntuu jopa siltä, että lapsettomuus lähentää meitä. Meillä on loputtomasti aikaa toisillemme ja onneksi olemme osanneet nauttia siitä ja vietämme todella mielellään hyvin paljon aikaa yhdessä jakaen tätä elämää kaikilta osin. Suunnittelemme asioita yhdessä, suunnittelemme mitä teemme ihan vain kahdestaan, kuinka elämme ihan vain kahdestaan, eivätkä ne näkymät hullummilta tunnu yhtään.

Ehkä lapsettomuuden vaikeus on enemmän minun kokemukseni, kuin miehen. Asia ei tunnu häntä kovasti surettavan. (Onneksi; vähentää minun taakkaani.) Hän ottaa asiat kuten ne ovat ja keskittyy tähän päivään. Ihana. Siinäpä opittavaa minullekin.

Mitä vain jos hyväksyisin jo? Se olisi niin helppo tie.
Päästäisin irti haaveesta, päästäisin irti vaikeista tunteista, epäonnistuneisuuden kokemuksesta, voisinko unohtaa sen ettei minun kehoni vain toimi kuten pitää (vaikka kummassakaan meissä ei ole määritelty olevan mitään "lääketieteellistä vikaa", olen silti vakuuttunut siitä, että "vian" täytyy olla minussa, koska olen nainen, ja naisessa raskaus tapahtuu). Jos vain päästäisin tästä kaikesta irti, hyväksyisin lapsettomuuden, unohtaisin sen, kuoppaisin ja hautaisin ja heittäisin sen haudalla kuperkeikkaa.

murtunut mieli

Viimeisen reilun viikon ajan olen kulkenut mieli maata laahaten. Ollut särkynyt olo. Hiljainen, ärtynyt, väsynyt, toivoton, kielteinen. Ei mitään hyvää. Lapsettomuuden masentava kokemus on jostain syystä nielaissut minut mukaansa. Aika monta viikkoa on mennyt hyvin. En ole ollut surupusero tai itkunaama laisinkaan. Olen tuntenut lähinnä haikeutta tai pientä surumielisyyttä ja sitäkin vain ajoittain. Nyt tunnen vain masennusta. Sekin menee kyllä ohi aikanaan. Tunne on vain kestettävä. Ehkä se liittyy loppukesän haikeuteen.

Eilen löysin itseni istumasta kuistimme portailta, johon ilta-aurinko ihanasti lämmittää. Löysin itseni istumasta siitä ja miettimästä lapsettomuutta mieli murtuneena. Vähän nielemässä kyyneleitä. Muistan, kuinka tasan vuosi sitten oli samanlainen elokuinen lämmin ilta, ja kuinka istuin samaisella kuistilla, ja nielin näitä ihan samoja kyyneleitä, ja mietin tätä ihan samaa asiaa. Muistan etäisesti, kuinka silloin vielä toivoin, että ensi kesänä (siis tänä kesänä) voisin istua tuolla kuistilla vauva sylissäni sitä hellitellen. Niin ei tapahtunut. Tietenkään.

Pelkään, vaikka se viekin minulta voimia ja on siksi turhaa, että ensi kesänä ihan samalla lailla istun tuolla kuistilla ja nielen edelleen näitä samoja kyyneleitä.

oisihan se pitänyt arvata

Kirjoitin postauksessani ihan tässä jokunen aika siitä, kuinka olimme tavanneet tuttavapariskuntaamme, joiden kanssa keskustelimme autonhankinnasta. He totesivat tuolloin meille, kuinka "kunhan he vain päättävät jatkavatko lisääntymistä vai eivät", ja sen mukaan valitsevat sitten auton. Olisihan se pitänyt arvata, että kun seuraavaksi kohtaamme, eli tänään, niin tokihan heillä on meille raskausuutisia kerrottavana. Siitä sujuvasti sitten päästiin siihen keskusteluun, mikä auto nyt sitten valitaan.

Juu-u, olivat sitten siis kesäkuussa päättäneet jatkaa lisääntymistä ja nyt on raskaus sitten alkanut.

Hienoa heille.

Ajatelkaa, miten yksinkertaista!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

En sano enää mitään, menen pois johonkin ihan muualle itkemään nyt.

ajatuksia nyt

Viime aikoina monet ovat plussanneet täällä lapsettomuusblogien maailmassa. Jokainen lukemani kertomus vihdoin saadusta positiivisesta raskaustestistä on sykähdyttänyt sydäntäni syvästi. En tunne heistä oikeassa elämässä ketään, mutta silti olen niin aidosti ollut liikuttunut ja onnellinen, aidosti onnellinen jokaisen puolesta, aivan kuin tuntisin nämä ihmiset henkilökohtaisesti, niin lämpimästi olen mielessäni ollut ottamassa osaa ja mukana. Tietokoneen ääressä olen kokenut kylmiä väreitä ihania uutisia lukiessani. Miten pitkä odotus on vihdoin palkittu, ja on saatu kokea ihme. Sen täytyy olla huikea tunne, se on sitä ihan varmasti. Miten sydämeni pohjasta suon sen onnen jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, miten iloinen olenkaan siitä että edes jotkut meistä oikeasti pääsevät maaliin saakka, se on lohdullista. En kadehdi näitä henkilöitä hetkeäkään plussasta, toisin kuin niitä tuttavia/ystäviä/työtovereita/tms., jotka ovat saaneet plussansa tuosta noin vain.  En voi koskaan kadehtia yhtäkään lapsettomuudesta kärsinyttä, vaikka hän vihdoinkin saa kaipaamansa plussan ja sitten myöhemmin saa syliinsä pienen nyytin - ei, minä olen vain ja ainoastaan aidosti onnellinen näiden ihmisten kanssa ja puolesta eikä siinä tilassa jää tilaa yhtään kadehdinnalle. Ihana tunne se on, että voi aidosti iloita edes joidenkin ihmisten plussista.

Mietin sitten monia ystäviäni, jotka ovat ryhtyneet toivomaan lasta ja sitten monetkin jo saaneet tärppinsä kuka ensimmäisestä, kuka toisesta tai kolmannesta kierroksesta, mutta pian kuitenkin. Varmasti heistäkin on tuntunut huikealta, mutta silti mietin, ymmärtävätkö nämä ihmiset, jotka saavat niin pienellä vaivannäöllä heti kaipaamansa plussan, miten valtavan suuri asia se oikeasti on? Tuskinpa ymmärtävät. Tietenkin he ovat iloisia ja onnellisia, vaikuttuneita, ihmeissään... mutta epäilen, etteivät he oikeasti voi ymmärtää, miten upea ihme heille on niin helpolla tapahtunut.

Muttei ihmeet ole kaikille. Eikä kaikkia lahjoja anneta kaikille. En sano, että minusta tuntuu epäreilulta joutua kokemaan lapsettomuuden kiperää kokemusta - vaikka se on niin syvältä, mikä voisi olla synkempi kuin kokemus tästä, vääjäämättömästi tietoisuuteen noussut epämukava ja kaikennielevä ymmärrys siitä, että olen kyvytön saamaan lasta. Kyvytön saamaan lasta. Se on kauheaa. Vain toinen lapseton tietää, mitä tällä tarkoitan, tietää miltä minusta tuntuu, tietää miltä tuntuu kokemus siitä, että tuntee olevansa kyvytön saamaan lasta.

Mutten silti viitsi kysyä, miksi tämä epäreiluus on tullut minulle. Kenelle sen sitten olisi kuulunut tulla, jotta se olisi reilua? En jaksa kiusata itseäni tällä ajatuksella. Joskus päähäni niitä putkahtelee väkisin silti: saatan miettiä, miksi jotakuta tuttavaani, joka on syvästi uraorientoitunut, on siunattu vaikka kuinka monella lapsella, jotka hän on sitten heti vuoden iässä laittanut tarhaan 10-tuntisia päiviä "kärsimään" (vai jättäisinkö nuo lainausmerkit pois ja sanoisin suoraan: kärsimään?) mennäkseen itse töihin. He ovat puhuneet siitä, kuinka "pää hajoaa kotona lasten kanssa ettei sitä kestä, pakko päästä töihin" ja tekemään uraa. Mietin, miten tekisin kyllä toisin, minulle ura olisi toisarvoista ja paheksun; arvostelen, vaikken saisi, se on väärin. Paljon muitakin esimerkkejä voisin luetella siitä, kuinka vauhtiin päästyäni arvostelen joitakin henkilöitä, jotka mielestäni eivät vietä tarpeeksi saamiensa lasten kanssa aikaa; muutamia tuntemiani äitejä, jotka rientävät omissa tärkeissä harrastuksissaan, matkustelevat ilman perhettään ympäri maailmaa harrastusten takia, ja jos eivät harrasta niin ovat koko ajan töissä - arvostelen mielessäni, etteivät mokomat ole läsnä lastensa elämissä, eivätkö tajua minkä lahjan ovat saaneet, eivätkö. Mutta näistä ajatuskuluista on päästävä eroon, se on tuhoisaa minulle. Miksi teen sitä? Mutta se ei ole tietoista, eikä valinnaista tapaa toimia. Joskus joku tunne vain tulee. Kunpa vain osaisin keskittyä yksin omaan elämääni, tähän meidän elämään unohtaen kaikki muut ja silloin päästän irti tuosta arvostelun tavasta, joka tuottaa tuskaa vain itselleni. On niin väärin arvostella toisia.

Olen ollut viime aikoina kyllästynyt lapsettomuuden kokemukseen - tämän kesän aikana. Tässä kierrossa en jaksanut ovista tikutella, enkä laskeskella. Ehkä pikkuhiljaa kuukausi kerrallaan alan asettua yhä enemmän siihen, että en koskaan saa lasta ja ettei minusta tule äitiä, että meidän perheessämme on vain kaksi ihmisjäsentä ja niin on hyvä.

ja kierrot yhä uusia

Oisko se sopivampi nimi tälle blogille??? :)
Taidankin laittaa nimen vaihtoon...

Ei mulla muuta!

kierron viimeiset päivät

Tuhrua ja kipua. Kohta mennään taas uuteen kiertoon. Mutten tiedä, uuteen yritykseen? Tai sitten ei. Ehkei jaksa enää yrittää tähdätä, kun ei se tuota tulosta.

Loppukierrosta ja kuukautisia enteilevästä tiputtelusta ja kipuilusta huolimatta en ole tässä kierrossa tuntenut maailmanlopun tuntemuksia, kuten viimeksi. Lapsettomuuden suru on tietenkin läsnä, mutta onnekseni epätoivo ja katkeruus ei;  jokainen kulunut kuukautiskierto ilman raskautta heikentää entisestään uskoani luomuplussaan, onneksi edes joskus voin ottaa asiat tasaisesti.

Ehkä vielä, kun aikaa kuluu riittävästi, opin olemaan aina sinut lapsettomuuden kanssa ja kääntämään pysyvästi katseeni elämässä ihan muualle.

lapsettomuuden kokemus sävyttää kaikkea elämää

Miksi lapsettomuuden kokemus tuntuu minusta usein niin kokonaisvaltaiselta kokemukselta, että ajoittain se tuntuu olevan ikäänkuin jonkinlainen perusvire, joka sävyttää elämäni kaikkia osa-alueita?

Löydän lapsettomuuden kosketuspinnan lähes tulkoon asiasta kuin asiasta. Tänään katsoin kalenteria, ja ajattelin, että miten uskomattoman monta kuukautiskiertoa olenkaan toivonut lasta, eikä toiveeni ole toteutunut. Kuukausi kerrallaan olen elänyt kaikki vaiheet aina vain uudelleen ja uudelleen: tylyt menkkojen aloituspäivät, ovulaation odotus & metsästys, ovulaation toteutuminen (ehkä), sen jälkeiset piinapäivät. Kuvitellut ja kuvittelemattomat oireet, ajatukset, toiveet, hetkittäin suureksi noussut innokkuus. Testailut; tikkujen kääntelyt ikkunan edessä valoa vasten -näenkö jotain? joskus näen, joskus en, joskus tulee ihan hailea viiva, hetken jo luulen jotain ja sydän ehtii alkaa pakahtua, seuraavasta pissasta viivaa ei tulekaan, viivanpaikkoja vain, totean, herkkien testien ongelmia. Loppukierron vatsakipuja, tuhruttelua, viime hetken testejä "jos sittenkin!!", vaan ei - ei - ei - ei - -> yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva.........->

Työpaikalla eräässä koulutuksessa kerran kysyttiin, kuinka moni meistä määrittelee itsensä äitiyden kautta. Lähes kaikki viittasivat. Minä en voi viitata. Mietin, millä minä määrittelen itseni. Ammatilla? Vakaumuksella? Harrastuksilla? Luonteenpiirteillä? LAPSETTOMUUDELLA???

Kohtaan lapsettomuuden heijastuksen joka kulmassa. Työpaikan kahvipöydän keskusteluissa. En voi ottaa osaa keskusteluihin, jotka koskevat lapsia, äitiyttä, kasvatusta, mummoutta. En voi ottaa osaa keskusteluihin, jotka koskevat raskauksia, synnytyksiä. 

Lapsettomuuden kosketuspinta heittäytyy varjoksi päällemme ystäviemme kutsuilla. Olemme ainoa lapseton pari. Vähintään 15 lasta juoksee ympäri taloa, perheet puhuvat keskenään. (Oikeastaan on ihme, että meitä edes kutsutaan niin paljon näihin juhliin ja tapaamisiin enää tätä nykyä. Mutta toisaalta, me menemme silti, vaikka usein automatkalla puhkun ärtyneisyyttä ja tuskaisuutta, jotka sitten pihaan ajaessa nielaistaan mahaan ja hymyillään ja unohdetaan.) Siellä me istumme sivummalla ja syömme prinssinakki-juusto-viinirypäle -coctailtikkuja ja välillä joku kysyy meiltä jotain kuinka meillä menee töissä. 

Näen kadulla raskaana olevan naisen tai naisen, joka työntää lastenvaunuja. 

Kirpaisee.

Mieheni kaveri kertoo perheeseen syntyvän pian toisen lapsen. Eivät olleet alunperin halunneet oikeastaan ensimmäistäkään, "mut tää toinenkin nyt vaan tulee". 

Kirpaisee.

Kaverini tulee raskaaksi yk 1:stä.

Kirpaisee.

Kaverini kertoo haluavansa vielä kolmannen lapsen, ja kahden kuukauden kuluttua raskaus onkin alkanut.

Kirpaisee. 

Olen terasilla ja tuuli paiskaa oven nenäni edestä kiinni. Hermostun ja ärsyynnyn. Mieleni puhkuu, ärtyneisyys on tavoitettava perusvire, kaikki ärtyneisyys ikään kuin kiteytyy lapsettomuuden vaikeaan kokemukseen. "Tämäkin vielä! En saa lasta, ja tämäkin vielä!!" Tunnistan sen nykyään heti. Se on irrationaalista. 

Kuinka kokonaisvaltaisesti lapsettomuuden kokemus voikaan ihmisen nielaista? Hyvin kokonaisvaltaisesti. 

Mutta pienin keinoin voi lohduttaa itseään. Aloittaa taasen kiitoksella tästä kaikesta. Ja ne pienet jutut. Kuten tänäänkin. Ostin uudet farkut; napakat, sopivat ja trendikkäät. Ajattelin, että se hyvä puolikin tässä on, että kun en tule raskaaksi, niin ainakin mahdun näihin farkkuihin aina. 

Itsensä lohduttaminen lähtee pienestä, itsestä lohduttaminen on taidoista jaloin. 

<3

noo, koskas teille tulee vauva?

"Nooo, koskas teille tulee vauva!?"

Tuo viaton, yli-innokkaan sukulaistädin sukujuhlissa esittämä kysymys.
Tuo viaton, yli-innokkaan työkaverin heittämä kysymys työpaikan ruokalassa satojen ihmisten keskellä, kun puhumme työkaverimme puoliväliin edenneestä raskaudesta.
Tuo viaton, mieheni uteliaan kaverin ilmoille heittämä kysymys "hei vink' vink' vaan!"

(Ja mitä siihen vastata: ei kuule tiedetä koska tulee tai tuleeko ikinä. Tuskin.)

Aamupalaverissa pöydän ääressä istuu 15 henkeä, kun vieressäni oleva keski-ikäinen työkaverini kysyy innokkaasti ihan kuultavissa olevalla äänellä:
"Hei, ootsä raskaana?!"

Edelleenkin on ihan täysi mysteeri, että miten saatoin hänen silmissään vaikuttaa raskaana olevalta. Minä, hoikka ihminen, jonka vatsa ei pömpötä eikä koskaan anna syitä mihinkään spekulointiin tältä osalta. Edelleenkin on vielä suurempi mysteeri, että kuinka joku voi esittää tuollaisen kysymyksen aamupalaveripöydässä koko työryhmän edessä.

Ja entäs nämä muut kommentit sitten:
"Ai yhtä lastako toivotte, älä kuule, ootas vaan kun teette sen yhden, niin kyllä sulla ihan kohta on pakko saada se toinenkin!"
tai:
"Älä kuule nyt, älkää nyt vaan yhtä lasta hankkiko, siitähän tulee ihan itsekeskeinen, jos ei ole sisaruksia!"

(Tosi hienoja kommentteja ihmisille, jotka ei saa sitä yhtäkään ainoaa toivomaansa lasta, vai mitä?Että nyt jo määritellään syntymätön, potentiaalinen tai enemminkin teoreettinen lapsemme, jota luultavasti ei koskaan edes synnykään, itsekeskeiseksi.)

Eräissä sukujuhlissa taannoin katsoin vauvanvaunuihin sisään ja ihastelin vauvaa, kun heti viereeni ilmaantui enoni skumppalasi kädessään ja tohotti:
"Tekiskö sitä ittelleen mieli tuollasta, johan ois korkea aika!"

(Opittua: jos et halua kiusallisia tilanteita, älä missään nimessä ihastele kenenkään vauvoja, älä oikeastaan edes katso niihin päinkään tai tarkemmin ajatellen mene samaan huoneeseen, jos mahdollista.)

Ja sitten tämäkin on nyt koettu, erään kolmen lapsen äidin suusta kuultuna:
"Niin ne lapsettomuusasiat on aika jänniä, jotain solutason juttujahan ne voi olla, ettei vaan solut sovi yhteen. Mä olen kuullut tällaisesta, että monet, jotka on olleet vuosia lapsettomia ja jotka on sitten vaihtaneet miestä, on tulleet sitten ihan pam! ihan heti raskaaksi!"

(Pam vaan teillekin, kiitos. Siis kertokaa minulle, että mitä tähänkin kommenttiin tulisi oikeastaan vastata?)

Toivon hartaasti, että elämässä en itse ole koskaan möläyttänyt mitään idioottimaisia kommentteja. Sen tiedän, että lapsien saantiin liittyviä kysymyksiä en ole koskaan udellut. Jos joskus olen ollut ajattelematon jollain toisella elämänsaralla, (toivottavasti en!!!!!!!!) ja tajuamattani ollut epähieno, -sanoin, ilmein, elein, miten tahansa - voin vain syvällä sisimmässäni pahoitella.

endometriosis

Kävin kp 12:na gynekologilla, endometrioosispesialistilla. Käynti oli omiaan vahvistamaan omia ajatuksiani. Ultraäänitutkimuksessa ei näkynyt mitään poikkeuksellista, kuten yleensä endometrioosin suhteen ei nähdäkään. Tosin vaikeissa tapauksissa ultraäänitutkimuksella voidaan kyllä havaita mm. kystia munasarjoissa. Minulla niitä ei ollut. Kohtuni, joka tosin itsessään on ihan vinksallaan, oli rakenteeltaan säännöllinen. Vasemmassa munasarjassa oli turpeutta viitaten siihen, että tässä kierrossa vasen munasarja toimii. Olin sitä epäillytkin tuntemusten perusteella. Oikean munasarjan toimintaa en koskaan tunne millään lailla. Liekö toiminnassa ollenkaan?

Ei siis mitään uutta sen suhteen auringon alla; onhan nämä ultrattu aiemminkin ja kaiken todettu olevan moitteetonta. Esiintyi kuitenkin aristusta niissä paikoissa, joissa endometrioosia ihmisillä yleisimmin on, eli kohdun takana sekä kohdunkannattimissa. Lääkäri totesi, että endometrioosi, jota ehkä hyvinkin saattaa olla, vaikuttaa kuitenkin lievältä. Vastaanotolta poistuin monien mahdollisuuksien haltijana, papereissani kuitenkin diagnoosina endometriosis. Saan nyt itse valita, haluanko edetä laparoskopiaan, vai haluanko vielä odottaa, tai jos en halua lainkaan, niin eihän siihenkään kukaan pakota, omatpa ovat tuskani. Päätin valita odottamisen. Ajatus invasiivisesta toimenpiteestä vaatii omalla kohdallani hieman henkistä valmistautumista. Nukutustoimenpiteet ovat minulle aina vaikeita verenkierrollisesti. Oksennan myös hillittömästi niiden jälkeen, vaikka saisin suorana tippana Primperania; ei auta. Iän puolesta tolkutonta kiirettä ei ole.

Lisäksi en ole varma, mitä kaikkia satsauksia olen valmis lapsen saamisen vuoksi tekemään; en ole oikeasti varma, kuinka tärkeää tämä on. Jos lapsi ei tule suht' vaivatta, normaalisti, ehkä antaa sitten olla? Toisaalta ihan toinen kysymys on sitten se, että mikä oikeasti kiputilanne on. Onko se niin vaikeaa, että sen kanssa ei voisi elää? Tähän mennessä ei. En ole siis varma, kuinka paljon suostun hyväksymään kuukausittaista kipua osaksi elämää, kun se kuitenkin on hillittävissä kipulääkityksellä. Minun täytyy rauhassa ajatella ja miettiä ja sitten vasta päättää. Mutta jos tilanne huononee kuukausi kuukaudelta, olen varmasti ennen pitkää suuntaamassa leikkauspöydälle ihan vapaaehtoisesti. Toivoisin, että vatsasta voitaisiin tehdä MRI-kuvantaminen mahdollisten endometrioosipesäkkeiden löytämiseksi ja varmentamiseksi ennen tohottamista invasiiviseen toimenpiteeseen, mutta sellaisia gynekologeja, jotka tähän suostuvat, on varsin vähän. Ehkä tärkeintä oli myös se, ettei lääkäri millään muotoa vähätellyt tai kiistänyt tilannetta, kuten olen monille kuullut käyneen.

Niin, ja sainpa kirkuvan punaisen viivan ovistikkuun kp 11:na. Niin huutavan punaista viivaa en koskaan ole saanutkaan vielä.

Vaikea päättää ja valita, mitä haluaa, kuinka paljon on valmis asioiden vuoksi tekemään, voivatko kipuni pahentua jne. En osaa tällä tiellä oikein selkeästi ajatella aina. Ehkä kuitenkin pidän juuri nyt tärkeimpänä sitä optiota, joka minulla on; jos haluan laparoskopiaan, pääsen siihen.

Vaikka ihan just nyt huvittaa enemmänkin keskittyä kesälomasta nauttimiseen gynekologisten tai lapsettomuuteen liittyvien asioiden sijasta!

älä ole onneton

Miehen serkku perheineen kävi kylässä. Neljä lasta nelisti joka puolella taloa. En ole koskaan toivonut itselleni suurperhettä. Ei, olen toivonut vain yhtä lasta. Saako lapsettomuudesta kärsivä menettää hermonsa silti tässä? "Ei saa koskea siihen vanhaan rukkiin, se menee rikki!" "ÄLÄ tee noin!" "Ei sinne, noi on kalliita jos putoaa!" "Koiraa ei saa vetää hännästä!" "Antakaa sen nyt olla!" Jne. Kylläpäs otti kyläily voimille. Hikeä otsalta pyyhkien kaaduimme sänkyyn, kun kaikki kullannuput oli saatu peiteltyä petiin. Keskellä yötä vauva rupesi kirkumaan falsetissa niin, että koko talo tärisi. Ponkaisimme miehen kanssa istumaan ja huuto järisytti tärykalvoja.

Mies sanoi: "Älä ole siitä syystä onneton elämässä, jos meille ei tule vauvaa".

Hymyilytti. Rakas ihana mieheni on oikeassa. Ei siitä syystä kannata olla onneton elämässä ja jäädä varsinkaan sellaiseksi.

menkat etuajassa, maailmanloppu ohi

Menkat alkoi sitten juhannuspäivänä lauantaina, mökillä eräällä huussireissulla. Tämä tiesi myös kuukautissuojien hakureissua paikalliselle ABC:lle kesken juhlapyhien, koska odotin varsinaisia menkkoja saapuviksi vasta alkuviikosta, eikä mieleeni juolahtanut torstain kauppareissulla, että menkat tulevat kesken juhlapyhien etuajassa. Onneksi tiputtelua ei ollut kuin yhden päivän ajan, mieliala nousi taas hyvin perjantain hyvin vaikeista itkuisista tunnelmista ja ikävät asiat unohtuivat. Kierron pituus oli yllättäen 26 päivää, mikä on minulle hieman epätavallista. Lieneekö nyt luvassa taas kiertojen lyhentymistä, kuten viime kesänä oli. Silloin kierrot yllättäen alkoivat lyhentyä, mutta tilanne korjautui teroluteilla ja sen jälkeen elämä on ollut säännöllistä ja erehtymätöntä monta kuukautta.

Tässä kierrossa ajattelin kuitenkin tikuttaa taas ovista, vaikka usko sen toiminnan hyötyihin on hiipumassa entisestään. Luvassa on myös käynti gynekologilla kiertopäivänä 12, joka voi antaa tuurilla jotain osviittaa asioista. Tai sitten ei.

tunteet ei kysy lupaa

Hormoniromahdus tuli ensin.
Ihmettelin, kun eilen istuin kotona mielipuuhani parissa, neulomassa. Sitten tuli yksi kyynel, kohta toinen, kolmas ehti tipahtaa jo puserolle. Ei mitään järkevää syytä.
Katsoin ulos keittiön ikkunasta ja naapurin pihalla naapurin rouva käveli postilaatikolle. Pyöreä pikku masu näkyi selvästi. Kolmas lapsi. Kyynelehdin kahta enemmin.

Kun mies tuli töistä kotiin, hormoniromahdus oli jo hyvää vauhtia lähestymässä huippuaan ja päätyi hermoromahdukseksi.

Miten te muut blogisiskot, ja muut kanssasisaret, jotka tätä luette? Löydättekö itsenne useinkin lapsettomuuden takia vierailta vesiltä, käyttäytymässä ihan kummallisesti, huomaatteko sen nostavan esiin piirteitä, joita ette itsessä tienneet olevankaan? Äkkiä löydän itseni kyyneleet silmäkulmissa kiihtymassa sekunnissa nollasta sataan ja huutamasta miehelle kuinka me emme koskaan saa lasta ja kaikki muut saavat. Kuinka _kaikki muut_ saavat lapsen ihan koska tahansa kun vaan haluavat, ja niin monta kuin haluavat ja me ei saada sitä yhtä ainoatakaan ikinä IKINÄ IKINÄ KOSKAAN MILLOINKAAN. (Tätä huutaessa en kyllä silti unohtanut teitä rakkaat kohtalotoverit, mutta varmaan kaikki tiedätte sen kokemuksen, joka minulla oli silloin)

Kumma miten jostain ihan muusta aiheesta alkanut keskustelu päätyy tähän kysymykseen. Miten ihmeessä se on mahdollista??

Näistä piirteistä itsessäni en ollenkaan pidä. En pidä siitä, että minusta nousee esiin näin vastenmielisiä ominaisuuksia, en minä huuda ihanalle miehelleni ikinä muuten, en pidä siitä, että lapsettomuus valtaa minussa jonkun perusvireen, joka sävyttää elämääni kauttaaltaan, ja sitten yht'äkkiä räjähtää ilmoille ilman suuria ennakkovaroituksia tai näinä päivinä se siltä tuntuu.

Illalla huomasin, että pikkarit on ihan ruskeat eli tiputtelu on alkanut ja ymmärsin.

Saa nähdä koska itse vuoto alkaa. Jos tiputtelua on, sitä yleensä on kolmekin päivää, jopa enemmän. Itse vuodon saapuminen aina helpottaa heti oloa. Ennen sitä onnun tunteiden rämeikössä ja olen vihainen kaikelle ja kaikille ilman mitään syytä. En ole pettynyt siitä, että kuukautiset on tuloillaan, koska en odottanut raskautta tässä kierrossa. Yritysvapaa kierto oli parasta elämää sitten koko vauvantoivomusprojektin aikana aina tähän kierron viimeiseen viikkoon saakka, jolloin ärtyneisyys yllättäen saapui ja otti vallan. Se vaan on näin. Tunteet vaan tulee eikä kysy lupaa. Niitä ei voi manipuloida tai muuttaa. Se, että tiesi menkkojen tulevan, ei vähennä ärsytystä.

Nyt suunta mökille. Mitä muiden blogeista luin, aika monilla tuntuu olevan menkat menossa tai alkamassa kesken mökkeilyn alkeellisia olosuhteita. Samaan on varauduttava itsekin.

Juhannuksen yöttämässä yössä en aio tehdä taikoja.

turha tyhmä kohtu !!

Menossa kp 22 tai jotain niillä main ja alavatsa on kipeä. Itseasiassa jo niin varhain kuin kp 10:stä saakka alavatsa on vaihtelevasti ollut kipeä. Välillä kipu on poissa kokonaan ja sitten tulee takaisin. Kipu on selkeästikin gynekologista, vähän kuin menkkajomotus, mutta tosin _huomattavasti_ lievempää. Menkathan oli erittäin kivuliaat viime kierrossa. Mitään tiputtelua ei onneksi ole.

Endometrioosiepäily nostaa jälleen päätään. Koko kierron ajan jatkunut kipuilu on sinällään uusi oire. En ole käynyt gynekologilla sitten viime syksyn, mutta olen nyt laittanut asian harkintaan ja varannutkin ajan eräälle endometrioosispesialistille heinäkuun puolelle.

Kohdustani ei ole mihinkään, se on todettu tässä viime vuosien aikana.
Houkuttaa suuresti ajatus siitä, että jos koko kohdun voisi jonain päivänä poistaa, kun en kerran raskaaksi tule, niin pääsisinpä sillä eroon kaikesta äärimmäisestä vaivasta, harmista ja mielipahasta mitä tuohon turhakkeeseen sisälläni liittyy. Turha, turha turha tyhmä kohtu!!

Huomaa, että on loppukierto on menossa kun mieli on niin huonona.

"kunhan me vaan päätetään jatketaanko lisääntymistä vai ei"

Otsikko on suora lainaus tuttavapariskuntamme kommentista. Puhuimme autoista ja autoon liittyvistä tarpeistamme nyt ja tulevaisuudessa. Me puhuimme harrastusvälineistämme, he puhuivat lapsista. "Valitaan se-ja-se auto tai se-ja-se, kunhan me vaan päätetään jatketaanko lisääntymistä vai ei".
(Kotona siis jo heillä monta lasta ennestään.) "Että jos nyt jatketaan lisääntymistä, niin sitte me tarvitaan tämän merkkinen auto".

Että niin helppoa se on joillekin. Ajatella... Voi vain päättää jatkaako lisääntymistä vai ei.

Sain taas jälleen vauvauutisia toiseltakin ystävältä. Neljäs lapsi tulossa. "Me nyt haluttiin vielä neljäskin kun se ois niin kiva".

Vaikka takana on monta hyvää viikkoa tätä kiertoa, en voi sille mitään, että kyyneleet kirpoavat silmiini väkisinkin, ja minua itkettää.

lapsettomuushoitoihin vai ei

Vaikka lapsettomuuden taivalta takana jo on niin paljon, etten enää ole aikoihin laskenut yrityskiertoja (tätä nykyä taidetaan puhua jo yritysvuosista, ne onkin muuten paljon helpompi laskea!), emme edelleenkään ole tehneet varsinaista päätöstä siitä, hakeudummeko lapsettomuushoitohin. On viitteitä siitä, että saatan kärsiä endometrioosista. Varman diagnoosin saisi vain laparoskopialla. Epäilen myös itse, etten ovuloi läheskään joka kuukausi. Epäilen myös sitä, että kerran olen saattanut tulla raskaaksi vuosi sitten. Kiertopäivänä 21 , eli dpo 7:nä tuli vaaleanpunertavaa vuotoa. Silloin epäilin aidosti raskaustuneeni. Dpo 11:nä en saanut positiivista tulosta raskaustestiin, mutta testiajalla kylläkin haamun. Viivan saattoi erottaa kyllä tihrustamalla hädin tuskin, mutta tästä syystä en silti tulkinnut sitä varsinaiseksi positiiviseksi raskaustestiksi. Tuhruttelin koko ajan ja vatsaan koski kamalasti. Tiesin, että jos siellä oli jotain yritystä ollut, se ei matkassa pysy. Näin kävikin. Menkat alkoivat ajallaan. 

Tuon tapahtuman jälkeen ei ole mitään tapahtunut millään rintamalla. Tunteet ovat tulleet ja menneet, kuukaudet kuluneet, kuu on kiertänyt monta kertaa maan ja vuodenajat ovat vaihtuneet. 

Yritysvapaa kierto on ollut vapauttava kokemus ja puhuimme taannoin automatkalla siitä jälleen kerran, että ehkä kaikista toiveista huolimatta jatkamme niin, ettemme välttämättä koskaan hakeudu lapsettomuushoitoihin vaan elämme näin, kahdestaan. Joidenkin ulkopuolisten on ollut vaikea tätä päätöstä ymmärtää. "Miksi ette mene hoitoihin", he kyselevät ja ihmettelevät, miksi emme tee kaikkeamme, jos kerran haluamme lapsen ja hoitohin olisi myös taloudellisesti varaa. Saattavat vielä lisätä senkin, että ehkä kadumme myöhemmin kun emme ole tehneet kaikkea mahdollista asian eteen.

On vaikea selittää näille kyselijöille, miksi emme halua hoitoja. Olemmekin keskenään puhuneet siitä, ehkä emme sitten tahdo riittävästi lasta, kun emme ole valmiita tekemään kaikkea mahdollista asian eteen. Vaikka olemme tehneet jo valtavasti. Olemme rauhoittaneet elämäntilannetta niin stressittömäksi kuin mahdollista minun työni osalta. Pidimme sitä erittäin tärkeänä. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että edes siitä ei ole ollut hyötyä. Olen syönyt loppukierron tukena keltarauhashormonia avustamaan mahdollista kiinnittymistä useamman kierron ajan, mutta siitäkään ei ole ollut hyötyä. Olen käyttänyt foolihappovalmistetta, kokeillut joinain kiertoina primaspaniakin, elänyt terveellisesti, kokeillut kaikki kultaiset saamani neuvot; niksit ja kikat, eikä mikään ole hyödyttänyt. Olen toivonut ja ollut toivomatta raskautta, eikä kumpikaan ole hyödyttänyt. Clomifenia en ole vielä kokeillut, mutta se on kylläksin asia, jota olisin vielä valmis kokeilemaan. Mutta meistä kumpikaan ei halua ryhtyä raskaisiin lapsettomuushoitohin, jotka vaativat jatkuvaa ramppausta klinikoilla, oman hormonitoiminnan alas- ja ylösajoa, koeputkihedelmöittämistä sekä alkionsiirtoja sekä minulle runsaita hormonihoitoja. 

On vaikeaa selittää, miksi me emme halua astua kovien lapsettomuushoitojen maailmaan. Siihen ei ole oikeastaan muuta selitystä, kuin yksinkertaisesti se, että me emme vain ole halunneet sitä. 

 

neuvoja "asiantuntijoilta" vol.2

Jälleen olen saanut neuvoja ystäviltäni kuinka raskautua. Neuvojat itsehän ovat poikkeuksetta raskautuneet parin kolmen kuukauden sisään aloituksesta.

-"kokeile greippimehua, auttaa kuulemma tosi monia" (kokeiltu joo on, ei auta)
-"ei muuta kuin ovistikut käyttöön, meil alkoi raskaus heti kun tikutin ekan kerran" (joopas joo, no meilläpä on takana miljoona tikutuskiertoa, eikä niistä ole ollut mitään hyötyä)
-"urheile vähän enemmän"(kokeiltu on, ei auta)
-"urheile vähän vähemmän"(kokeiltu on, ei auta)
-"lihota pari kiloa"(kokeiltu on, ei auta)
-"hiilihydraatiton ja sokeriton ruokavalio on kuulemma auttanut tosi monia" (no tätä ei ole kokeiltu vielä, ruokavalio on valmiiksi terveellinen ja monipuolinen enkä usko, että karppaaminen auttaisi oikeasti, luultavasti vaan laihtuisin enkä lainkaan ovuloisi enää niitä harvojakaan kiertoja, mikäli paino putoaisi)

Niin. Neuvoja kaikella rakkaudella.

helpompi elämä

Yritysvapaa kierto on edelleen tuntunut vapauttavalta. En ole ollut ahdistunut tai surumielinen. Olen pohtinut lapsettomuuden hyväksymiseen liittyviä kysymyksiä päässäni. Miten helppoa elämä olisikaan, jos ottaisin sen vain näin. Hyväksyisin sen, etten tule raskaaksi vaikka kuinka toivon. Voisin irtautua siitä, mikä niin kokonaisvaltaisesti on pitänyt minut viime vuodet otteessaan. Voisin suunnata katsettani eteenpäin, hengittää vapautuneesti ja hyväksyvästi. Olisiko se mahdollista? Voiko tahdonvoimalla irtautua lapsettomuuden kipeästä kokemuksesta?

En usko että yksin tahdonvoima riittää kuitenkaan. Monet lapsettomuuteen ja lapsen toivomiseen liittyvät tunteet ja kokemukset ovat ainakin itselläni tietyllä tavalla niin syvältä kumpuavia virtoja, etten oikein tiedä itsekään mistä ne tulevat. Niiden täytyy olla sisäänrakennettuja tekijöitä, joille toiset ovat avoimia ja toiset eivät. Sen täytyy olla biologinen sekä sosiaalinen tarve, joka syntyy sekä sisältä että ulkoa ja toteutumatta jäädessään johtaa vääjäämättä suruun ja tuskaan, sekä äärimmäiseen pettymykseen. Mutta ehkä olennaista onkin hyväksyä, että suru tästä kuuluu elämään, eikä se ole niin paha asia. Se on vain osa elämää, ei kaikki.

Koska kuitenkin, elämämme on monin verroin helpompaa näin. Kahdestaan, ilman lasta. Olen herkästi stressaantuvaa ja väsyvää tyyppiä. Joskus olen miettinyt sitäkin, miten paljosta huolesta taidan jäädä vaille, kun minulla ei ole lasta. Olisin aina huolissani lapsesta. Kehityksestä, terveydestä, olosuhteista, kaveripiireistä. Vaikka kuinka tiedostankin, että lapsi on aina "lainassa", jonain päivänä pyrähtää omilla siivilleen maailman turuille, tekee itse päätöksensä kuten kuuluukin.

Jos siis saa terveen lapsen. Tämä on myös eräs asia, jota olen miettinyt. Olenko valmis vastaanottamaan minkätahansalaisen lapsen? Entä jos lapsi syntyy sairaana tai vammautuneena? Entä jos lapsi sairastuu myöhemmin?

Voinen pyöritellä ikuisuuden päässäni samoja kysymyksiä, jotka kulkevat samoja latuja. Miksi emme tule raskaaksi, miksi muut tulevat, jos tulisin raskaaksi, jatkuisiko se vai eikö, saisinko keskenmenon kuten muutkin suvun naiset, jos lapsi syntyisi, entä jos se ei olisikaan terve, entä jos sitä, entä jos tätä. Jos kuitenkin, mitäs jos.

Kuka tuota nyt jaksaa kuunnella, en minä ainakaan. Ei elämää ole tarkoitettu tähän haaskattavaksi, sen ymmärrän.

Leuka pystyyn, rintakehä ulos. Hyvä elämä, kukkuroilleen hyvällä näin täytetty, hyvä tässä ja nyt, näin. Joskus lapsettomuus tuntuu kipeältä, mutta antaa tuntua. Sekin on vain elämää, se on osa tätä kaikkea hyvää, ja sen kanssa voi kyllä elää.

yritysvapaa kierto, eli lomaa lapsettomuudesta

Päätettiin pitää, edellisen postauksen hengessä jatkaakseni, yritysvapaa kierto. Sekstaillaan vaan just silloin kuin huvittaa, ei kellon ja biologisen aikataulun mukaan, vaan ihan oikeasti vaan silloin kun halutaan ilman ajatusta siitä, että pyritään kohti raskautta. Ihana ajatus! Toimintaa ihan vaan pelkästä tahdosta, ei mistään velvoitteesta luontoa kohtaan! En aio tikutella ovista, ja sitten puolipakolla kesken työkiireiden yllyttää miestä aktiviteetteihin, enkä loppukierrosta aio tuhlata yhtä ainokaistakaan euroista kolikkoa raskaustesteihin. Itseasiassa; sillä rahalla voisi ostaa vaikka parit jätskit tai juoda kakkukahvit jossakin kivassa kahvilassa.

Tuntuupa muuten mahtavalta ajatukselta. On ollut heti tämän päätöksen jälkeen paljon vapautuneempi olo. Tietää, ettei loppukuusta tarvi miettiä sitä onko tärppiä sittenkin käynyt. Tämä on ensimmäinen kerta koko raskaaksi toivomisen aikana, kun on päätetty jättää juttu edes yhden kierron taka-alalle. Katsotaan jatkuuko puurtaminen ensi kuussa. Mutta nyt ei. Nyt vaan nautitaan alkukesän vihreydestä, ulkoilusta, urheilusta, hyvästä ruuasta ja kahdenkeskisestä ajasta ja tiedetään että nyt voidaan olla lomalla lapsettomuudesta.

Mitäpä jos tekisi tätä vaan loppuelämän?

kyllästyttävä lapsettomuus ja ihan uusia ajatuksia

Viime päivinä ajatukset ovat olleet ihan muissa asioissa kuin lapsettomuudessa. Olen nauttinut kesän vapaapäivistä, ulkoillut, sadeiltoina istunut miehen kanssa sohvalla leffoja katsellen, maalannut ja puuhastellut kaikenlaista.

Lapsettomuus tuntuu jälleen kerran siltä, että se kyllästyttää. Kyllästyttää ajatella lapsettomuutta. Kyllästyttää olla lapseton. Kyllästyttää elää joka kuukausi niin, että pohdin tärppääkö tässä kuussa kuitenkin (vaikka se on melko epätodennäköistä, joskaan ei koskaan mahdotonta niin kauan kuin elämää on). Kyllästyttää elää niin, että miettii lapsettomuuden kokemusta, kyllästyttää kokea lapsettomuuteen liittyviä tunteita kun ne ovat jo niin koettuja ja tuttuja, kyllästyttää lukea facebookista muiden äitiyshehkutuksia ja kyllästyttää tulla aina uudelleen tietoiseksi omasta lapsettomuudesta.

Kyllästyttää kertakaikkiaan koko lapsettomuus!

Kyllästyttää myös se, että pohtiessamme elämänvalintoja mieheni kanssa välillä edelleen kuitenkin joudumme miettimään, että _jos tämä ihme sittenkin tapahtuisi ja_ lapsi tulisi. Kyllästyttää pitää tällaista jos-vaihtoehtoa mukana, kun se on niin JOS kuin olla ja voi, eikä sen enempää. Koska tässä ei ole mitään takeita. Niin kuin ei toisaalta elämässä missään muussakaan, mutta minkä niin kovin helposti unohdamme... Tässä päästään taas siihen että miten tärkeää on elää tätä hetkeä. Siihen olemme nyt pyrkineetkin.

Koimme molemmat siis nyt tätä totaalista kyllästymistä ja aloimme miettiä, että mitä jos vain yksinkertaisesti jätetään nämä jossittelut laskuista pois. Todennäköisempää joka tapauksessa tässä vaiheessa on se, että lasta ei tule, kuin se että se tulee.

Niinpä aloimme suunnitella erään monivuotisen haaveen toteuttamista ensi talvena, hyvin pitkää matkaa erääseen hyvin kaukaiseen paikkaan, no niin, käyttännössä maailman toiselle laidalle saakka. Ajatus tuntuu tosi hyvältä ja kutkuttavalta. Että jotain aivan muuta tilalle tähän. Irtiottoa elämästä ja mahdollisuuksien hyödyntämistä oikein olan takaa. Emme halua lapsettomuuden rajoittavan elämäämme, kuten se tavalla tai toisella on tehnyt. Päässä on liikkunut nyt paljon kaikenlaista hyvää ja ihan muuta. Jotain ihan uutta ja toisenlaista. Siitä tahdon pitää kiinni!

kp 1 jälleen

Ja näin uusi kierto pyörähti taas käyntiin.
Ihan kuten ennenkin. Jälleen kerran. Planeetat kiertää ratojaan, maapallo pyörähtää akselinsa ympäri, maailmankaikkeus jytisee omaa koneen pauhuaan jossain, eikä mikään muutu. Ei siinä eikä minun ruumiissanikaan.

Aamulla ajattelin hetken hautautuvani loppupäiväksi sänkyyn nukkumaan tätä harmaata päivää. Muttei se oikein sovi toimeliaaseen luonteeseeni ja siihen, että kuitenkaan tämä lapsettomuus ei ole koko elämäni, vaikka näinä päivinä se siltä tuntuukin. Vaikka siis juuri tänään se tuntuu siltä. Mutta sitten nousin ylös ja ajattelin, että antaa sen vaan tuntua siltä. Antaa tulla paha olo ja antaa sen olla kun on ollakseen. Koska siihen on ihan oikeus. Tänään annan itselleni luvan olla onneton ja surra lapsettomuuttamme.

28/28 ja säälimätöntä menkkakivistystä

Menkkakivut herättivät aamulla. Ei vuotoa vielä, ei edes tiputtelua. Kokemuksesta tiedän kuitenkin, että menkkakivut aamutuimaan aloittavat prosessin. Vuoto alkaa näin ollen huomenna tai ylihuomenna. Kierto saattaa olla 30 päivää tässä kuussa. Se on ihan varmaa, että raskaana en ole.

Aina joka kuukausi tähän aikaan elätän silti vielä toivoa, että kivuista huolimatta olisin raskaana. Joka kerta tuhlaan kaksi tai kolme tuntia päivästä googlettamalla "kuukautiskivut raskausoireena". Että kuinka moni on luullut, että menkat on tulossa, mutta sitte onkin oltu raskaana.

Miksi luen samat ritirimsut joka kuukausi uudelleen, vaikka ei minun alavatsakipuni koskaan ole kuitenkaan raskauden oire vaan kuukautisten? Miksi annan sen viedä niin paljon ajastani? Lapsettomuuden: miksi annan sen vallata niin paljon elämästäni? Miksi tuhlaan päivääni haahuilemalla netissä tietoa etsien, joka minua ei hyödytä nytkään? Miksi teen niin joka kerta? Miksi elätän toivoa joka kerta?

Vastaus on: Koska ilman toivoa ei voi toivoa lasta ja unelmoida. Ja minä haluan aina toivoa ja unelmoida kaikesta huolimatta.

Otan nyt buranaa ja pakkaan koiran takapaksiin ja hurautamme viimeisen hellepäivän viettoon laiturinnokkaan varpaita uittamaan.

mikä nainen se sellanen on jolla ei ole lasta

Eräällä työkaverillani kesti vuosia raskautua ja asia oli kipeä. Otsikko on suora lainaus tölväisystä, jonka hän kertoi saaneensa kerran noina vuosina miespuoliselta kollegaltaan hississä tämän mitattua ensin häntä katseellaan päästä varpaisiin. Tilanne oli mennyt niin, että mies oli kysynyt työkaveriltani onko hänellä lapsia. Työkaverini oli vastannut, ettei ole. Tämän jälkeen mies oli sanonut: "mikä nainen se sellainen on, jolla ei ole lasta?"

Tuohon kommenttiin kiteytyy monta naiseuteen piileytyvää myyttiä. Ihan toinen juttu on tuon keski-ikäisen miehen halveksiva kommentti ja sen arvo. Tästä huolimatta sovinistisian kommentissa piilee tietynlainen kosketuspinta monen sekä tahattomasti että vapaaehtoisesti lapsettoman naisen olemukseen. Mikä nainen se sellainen on, jolla ei ole lasta? Niin, millainen. Ainakin omalla kohdallani tuohon kommenttiin haluamattani mieleni antaa vastakaikua siitä tunteesta, minkä lapsettomuus ja kyvyttömyys raskautua on minulle tuonut: en ole onnistunut naisena tässä asiassa. Olen toki monessa asiassa onnistunut naisena. Olen onnistunut vaimona, ystävänä, sisarena, tyttärenä, työntekijänä. Olen toteuttanut naiseuttani tyylissäni, asenteissani, käytöksessäni. Olen pitänyt perinteisestä työnjaosta; naisten ja miesten työt. Siivoan ja hoidan kotia loputtomasti mielelläni, mutta en todellakaan halua kantaa halkoja sisään, luoda lumia tai siivota autotallia. Minusta on ollut ihanaa olla naisellinen nainen ja olen viihtynyt siinä olemuksessa, jonka olen synnynnäisesti saanut. Mutta en ole onnistunut saamaan jälkeläistä. En ole onnistunut tulemaan raskaaksi, synnyttämään, imettämään, hoivaamaan, kasvattamaan. Tässä en ole onnistunut naisena. Tässä kohtaa naiseuteni ei ole toiminut kuten se on olisi kuulunut toimia.

Kuinka perustavanlaatuinen osa naiseutta on äitinä oleminen? Sanoisin että varsin olennainen ainakin minulle itselleni. Ei tokikaan kaikille. Eivät kaikki halua lapsia. Ihan yhtä lailla minun olennaiseen naiseuteeni kuuluu se, että olen hetero enkä lesbo, tai että pidän perinteisestä työnjaosta.

Mutta minä haluaisin lapsen. Haluaisin määritellä itseäni äitinä. Sylini on kovin tyhjä.

Muttei auta, helmoissa on toiveiden ja särkyneiden unelmien rippeitä, ja olenhan nainen lapsettomanakin; monella tavalla. Katkeransuloiselta maistuva totuus syntyy siitä, että yhtäältä aina kun mietin sitä, mitä minulla ei ole, palaan siihen että muistan mitä kaikkea minulla jo on. Elämä on täynnä kummallisuuksia. Voi surra ja olla onnellinen sekä kiitollinen yhtä aikaa. Olla vajavainen nainen, ja selvitä siitäkin.

Nyt hellepäivää kukkivan omenapuun varjoon viettämään.

Kp 21 pohdintoja

Ollaan kierron loppua aloittelemassa. Ei mitään tuntemuksia. Ovisplussan sain tikkuun viikko sitten tiistaina. Sehän ei kerro kuitenkaan sitä, onko ovista ylipäätään edes loppujenlopuksi tapahtunut, ja jos onkaan sitten plussan jälkeen tapahtunut, niin montako päivää sen jälkeen. Ja vaikka ovulaatio olisikin ollut, ja munasolu olisi irronnut, ei se olisi taannut sitä, että munasolu olisi kohdannut siittiösolun ja hedelmöittynyt. Ja vaikka olisikin hedelmöittynyt, ei ole mitään taetta siitä että hedelmöittynyt munasolu olisi jatkanut hedelmöittymistään ja kulkeutunut sinne minne pitää ja alkanut nyt pikkuhiljaa tarttua.

Voiko joskus oikeasti tulla meidän vuoromme?

Ajatus raskaaksi tulosta, ja sen jälkeen vieläpä onnistuneesta raskaudesta, tuntuu ajoittain todella absurdilta ajatukselta. Se on niin kaukainen ja epätodellinen että joskus oikein ihmettelen, että miten niin monet ystävät, työtoverit ja tuttavat ovatkin tulleet raskaaksi. Koko tapahtuma vaikuttaa omasta vinkkelistä niin epätodennäköiseltä sekä mahdottomalta, että on vaikeaa jo käsittää sitä, että joillekin raskautuminen todellakin tapahtuu tuosta noin vain. Miltä heistä mahtaa tuntua? Tajuavatko nämä ihmiset lainkaan, miten suuri asia heille tapahtuu ihan tuosta noin vain, vaivattomasti, helposti, ilman mitään pohdintaa. Minun maailmassani raskaaksi tuleminen ja onnistunut raskaus ja vauvan saaminen ovat jo sillä tasolla, että koko ilmiö vaikuttaa olevan puhtaan mystiikan peitossa. Ja niin varmaan onkin. Taitaa olla niin että lapsettomuudesta kärsivät saavat kosketuspintaa tähän elämän mystiikkaan ihan eri lailla kuin sellaiset, joille mystiikka tapahtuu helposti.

Ihanat hellekelit ja päivät olen viettänyt laiturilla varpaita vedessä uittaen ja auringon säteistä nauttien. Vaikka pohdin lapsettomuutta ja kirjoitan tätä blogia, ei lapsettomuus ole koko elämäni. Elämä on ihanaa siitä huolimatta. Olen terve, mieheni on terve, ei ole suurempia huolia, parisuhde on erinomainen. Saan viettää nämäkin päivät voikukista seppeleitä punoen ja koiran kanssa heinäpellolla kulkien. Elämä on lapsettomuudesta huolimatta ihanaa ja tämän minun elämäni tarkoitus on elämä itse tässä hetkessä.

ainahan te voitte adoptoida

En ole ollut tätä nykyä vaiti lapsettomuudestamme. Emme toki ole toitotelleet asiaa julkisuudessa, mutta maininneet asiasta ystäväpariskunnille ja sukulaisille, jos se tulee luonnollisesti esiin jossain asiayhteydessä. Yhä etenevissä määrin olemme (niiden jo aiemmin mainitsemieni niksien koskien raskaaksituloa l. ruokavalio, asennot, asian unohtaminen, stressaamisen lopettaminen -niinpä niin tiedätte nuput varmaan mistä puhun!) saaneet kuulla iloisen kommentin siitä että "ainahan te voitte adoptoida!" (Usein myös tämän kommentin sanovat ihmiset, jotka ovat saaneet lapset vaivattomasti ja nopeasti ilman probleemia.)

Ainahan te voitte adoptoida?

Ei, me emme itseasiassa todellakaan halua adoptoida. Se ei ole lainkaan sama asia. Se on itseasiassa ihan eri asia. Toisekseen, adoptio on kaikkea muuta kuin helppo prosessi, vaikka siihen usein viitataan melko kevyesti. Ei adoptio ole tie, jonka voisi noin vain valita, jos ei omaa lasta saa (ihan yhtä lailla kuin on vaikeaa saada edes sitä omaa lasta, vaikka kuinka toivoo).  Lisäksi se on vuosien mittainen selvitysprosessi, eikä siinä anneta sen enempää takeita kuin tässä lapsettomuudessakaan. Uskon, että adoptioon täytyy olla ehdoton sisäinen kutsumus. Se ei ole suoranainen vaihtoehto sille, ettei omaa lasta saa, siihen liittyy asioita, jotka eivät ole yksinkertaisia. Eikä sekään, että vuosien mittaan avaa elämänsä viranomaisille (tervetuloa vaan meille, minäkin olen yksi viranomaisista työni puolesta joten ei siinä mitään), mutta itse lapseen liittyy niin paljon kysymyksiä. Ei adoptiossa ole kyse siitä, että täytetättäisiin minun kaipuuni tulla äidiksi ja saada perhe, vaan sen lähtökohtana on kodin ja vanhempien etsiminen lapselle, se perustuu jo olemassaolevan lapsen OIKEUTEEN saada rakastava koti, perhe, vanhemmat. Onneksi on olemassa paljon ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat adoptoida lapsia, jos eivät omia biologisia lapsia saa (ja muutenkin). Mutta me emme kuulu niihin ihmisiin.

Oma vauvankaipuuni, samoin kuin mieheni, ei liity selvästikään hoivan tarpeeseen. Olen ammatissa, jossa voin toteuttaa hoivaa ja huolenpitoa ja yhteiskunnallista vastuuta ja hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä pysyttelemistä ja tehdä hieman omalla kentälläni yksittäisten ihmisten ja perheiden kohdalla joskus jopa maailmaparannusta. Ei minulla ole sellaista hoivaviettiä, että haluaisin yksinomaan siitä syystä tulla äidiksi. Ei, minun äidiksi tulon haaveeni liittyy - no nyt kuulostaa tosi kamalalta ja suorastaan kuin biologian oppikirjasta - puhtaasti siihen että haluan biologisen jälkeläisen ikioman ihanan mieheni kanssa. Haluan lapsen vain ja yksin hänen kanssaan. Haluan synnyttää lapsen miehelleni. Haluan tehdä hänestä isän. Hän haluaa juuri minun olevan hänen lapsensa äiti. Haluan, että meidän kahden geenit yhdistyvät, haluan katsoa lasta ja nähdä siinä meitä molempia, sinun nenä, minun silmät, sinun äidin leuka, minun isän otsa jne. Olenko, tai olemmeko mieheni kanssa itsekkäitä? Loputtoman? Kyllä varmaankin.

Mutta nimenomaan itsekkyys onkin kaiken takana; halu jatkaa omaa sukua, ihan yhtälailla kuin koko tämä halu tulla äidiksi täytyy olla jokin ihmisen sisäänrakennettu tekijä; biologinen ominaisuus, siksi sitä on vaikea järjellä ymmärtää. Tahtoa saada omaa lasta ei voi kukistaa järjellä, jos toive ja halu siitä elävät mielessä ja sisällä. Se on tarve ihan yhtä lailla kuin on tarve syödä, juoda, saada hellyyttä, tarve sofistikoitua jne. Jos joku tulee sanomaan lasta kovasti toivovalle ja lapsettomuudesta kärsivälle tämän kärsivän pakkomielteestä, niin voi sanoa että kyllä, niinhän se taitaa olla. Ihan yhtä lailla kuin ihminen, jolla on jatkuva nälkä, ei voi ajatella muuta kuin ruokaa. Ihminen, joka kaipaa kovasti lasta, ei voi ajatella muuta kuin lapsenkaipuutaan.

Se on pelkästään inhmillinen ominaisuus; syvä toive saada oma lapsi.

pannahinen facebook ! Ja ovis +.

Enpä taida olla ainoa, joka kokee ajoittain vaikeita hetkiä Facebookin maailmassa. Tänään jälleen luin kyseiseltä sivustolta eräästä tuttavasta, joka oli vuoden alusta toivottanut miehensä kanssa lapsen tervetulleeksi. No, luonnollisesti nyt on jo vauva tuloillaan ja syntyy loppuvuodesta. Onnea heille.

Itse pysähdyn taas ja kysyn: Miksi? Miksi tämä on niin helppoa joillekin? Miksi minä en tule raskaaksi? Haluan tulla raskaaksi!!! Haluan tulla jo nyt, olen odottanut niin kauan, EN JAKSA ENÄÄ ODOTTAA. En jaksa, en jaksa. En jaksa enää yksiäkään kuukautisia, en jaksa enää yhtäkään pettymystä, en jaksa enää katsella sivusta kun muut tulevat hetkessä raskaaksi ja minun kohdallani kuukaudet vain vierivät. Katson kuinka vatsat kasvavat ja FB täyttyy masukuvista ja tarinoista "ihmeellisistä masumatkoista", ja vauvat syntyvät ja kasvavat ja ei kulu kovin kauaa kun kuullaan taas pullien olevan uunissa, ja minä vain pysyn tässä samassa tilassa.

Vaan ei auta.

Joskus mielessäni uhkaan eroavani koko roskasta (siis Facebookista). En halua tietää, enkä katsoa, kuinka muut hehkuttavat äitiyttä, vauvoja, lapsia, vauvamasuja, kerta toisensa jälkeen. En halua kuulla kuinka vasta sitten heidän elämällään oli jokin tarkoitus. En halua nähdä enkä kuulla. Kun en näe tai kuule, on niin paljon helpompaa, en juutu enkä jumitu, voin keskittyä omiin asioihini kunnes taas seuraava ystävän vauvauutinen suistaa minut raiteiltani pariksi päiväksi, ja taas aloitan itseni kasaamisen uudelleen.

Olikohan lapsettomilla yhtään helpompaa ennen tätä ns. some-aikaa?

Tänään ovistesti näytti iloista plussaa. En ole testannut ovulaatiota varmaan kahdeksaan kuukauteen. En ole jaksanut. Oireiden perusteella olisin luuullut ovulaation jo olleen viikonloppuna, mutta nähtävästi ei, koska silloin testi oli vielä negatiivinen. Sinnikäs jatkaa vielä yritystä, kuitenkin.

meillä ei äitienpäivää

En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että minulle lauletaan. En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että saan itsetehdyn kortin ja pienen paketin, en herää siihen että saan katsella oman lapseni kasvoja, en herää siihen että syliini kannetaan aamiainen, maitokahvi, karjalanpiirakka, tuoremehu, kaiken kruunaisi puolikas munankuori. En herää siihen.

Äitienpäivän aamuna herään oman mieheni kainalosta, pötkötämme sängyssä niin pitkään kun huvittaa, emmekä vietä äitienpäivää tänäkään vuonna. Koiramme tulee sängyn viereen tervehtimään, nauramme sille, ja se antaa tassua; nousemme, käyn pissaamassa ovulaatiotikkuun ja totean viivan vahvistuneen eilisestä, keitämme kahvit, luemme hesaria hiljakseen, joskus kommentoimme uutisia ja sitten vaihdamme osioita; sinulle kulttuuri, minulle nyt uutiset, naureskellaan Lassille ja Leeville. Ollaan aamiaispöydässä niin pitkään kuin halutaan, ollaan tässä ihan vaan kahdestaan ja se tuntuu hyvälle. Emme ole musertuneita tai masentuneita, meillä on mukava aamu kahdestaan, ja viikonlopun aamut talossamme ovat aina hyvät, eikä tämä tee poikkeusta. En tunne kaikenkattavaa surua, joka sävyttyy kärttyisyyteen, enkä ole tänään katkera tai kateellinen, tunnen vain haikeutta ja kaipuuta, tyhjää syliä, miten mielelläni siinä pientä heijaisin ja tuijottelisin. Mietin niitä kaikkia, jotka tänään tuntevat kuten minä, muistavat tyhjän sylinsä, miten paljon toivoisinkaan heille toiveiden toteutumista. Mietin niitä äitejä, joiden lapset eivät tänään tulekaan syystä tai toisesta tervehtimään; ehkä maailma on vienyt kauas, ehkä välit ovat jostain turhasta syystä katkottu, mietin niiden äitien surua ja miltä heistä äitienpäivä voi tuntua, enkä osaa sitä kuvitella. Ja mietin erityisesti niitä äitejä, jotka ovat lapsensa menettäneet ja miten pahalta ja tyhjältä heistä tänään mahtaakaan tuntua, ihan varmasti miljoonasti minua enemmän, koska en minä kuitenkaan ole tuntenut sitä mitä ja ketä kaipaan, kun en ole koskaan häntä nähnytkään.

On äitienpäivänaamu ja kevät kauneimmillaan.

ajatuksia hedelmättömyydestä

Korviini on viime vuosien saatossa kantautunut monta tarinaa lapsettomuuden kokemuksista ja lapsettomuushoidoista. Vielä enemmän olen lukenut kertomuksia. Sittemmin olen saanutkin asian omille harteilleni. Miksi lapsettomuutta on niin paljon? Ja varsinkin sitä ns. selittämätöntä lapsettomuutta. Selitetty tai selittämätön, yhtä kaikki mitä tulee jälkimmäiseen, itse uskon siihen, että lapsettomuuteen on _aina_ jokin syy, vaikkei sitä voida määritellä aina. Ihminenhän on tarkoitettu lisääntymään. Kaksi tervettä ihmistä saa jälkikasvua, jos ikä ei ole vielä tullut vastaan. Jos se ei onnistu, sille on aina olemassa joku syy.  En jaksa uskoa mihinkään syyttömään lapsettomuuteen.

Olen pohtinut paljon hedelmättömyyden syitä ja vakuuttunut siitä, että näin asiat eivät vielä olleet esimerkiksi 100 vuotta sitten. Aina on toki lapsettomuutta ollut, mutta ei varmastikaan tässä mittakaavassa. Olen pohtinut syitä omaan heikentyneeseen hedelmällisyyteeni ja voinen vain arvailla sen lopullisia syitä. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Ehkä olisin, ehkä en. Alkoiko polkumme jo niin kaukaa kuin huhtikuisena päivänä vuonna 1986, kun leikin hiekkalaatikolla lapioineni ja ämpäreineni ja muovisine muotteineen, ja idästä saapui Tshernobylin näkymätön sienipilvi kaupunkimme päälle? Johtuuko se siitä, että käytimme silloin talousvetenä jokivettä, joka oli juomakelvotonta, mutta siinä peseydyttiin ja pestiin perunat - vedessä, joka kuulemma liuotti aikuisten amaglaamipaikat suusta? Johtuuko se siitä, että kasvoimme suuren, punatiilisen, pahalle haisevan paperitehtaan varjossa? 6 kilometriä linnuntietä ei ole myrkyille matka eikä mikään. Johtuuko se siitä, että join lapsena mehukattimehua. Tai siitä, että olemme ikämme istuneet muovisilla tuoleilla, palonsuoja-aineilla kyllästetyillä sohvilla, nukkuneet vaahtomuovipatjoilla, syöneet kourakaupalla lisäaineita ruuan mukana, sädettyneet yötäpäivää tietokoneiden, televisioiden, kännyköiden ja mikroaaltouunien välittömässä läheisyydessä, käyttäneet meikkejä, syöneet antibiootteja, pukeneet  päivittäin vaatteita, joiden kuiduista on imeytynyt elimistöömme vieraita aineita, hengittäneet jatkuvasti mitä erilaisimpia pieniä hiukkasia satasta ohi posottavien autojen pakokaasuista keuhkoihimme ja sieltä edelleen verenkiertoon.

Tai teinkö jonkin asian väärin varhaisella aikuisiällä? Voiko sillä olla vaikutusta, että olen käyttänyt e-pillereitä, olenko syönyt vääränlaista ruokaa, altistunut jollekin tietämättäni. En tiedä. Syystä viis olen tätä nykyä kallistunut siihen, että munasoluni ovat muuttuneet jo ö-luokan tavaraksi, vaikken ole vielä lähellä sitä ikää, minkä lääketiede nimittää olevan naisen hedelmällisyyden kannalta romahduttava; syystä tai toisesta kuitenkin epäilen parhaimpien päivien auttamatta jääneet taakse, vaikka lääkärin naurahtavan kommentin mukaan "voi voi rouvapieni, sinullahan on vielä vaikka kuinka monta vuotta aikaa". Enpä usko. Pitäisin lastani sylissäni, jos kehomme toimisivat kuten niiden pitäisi.

Ja sen lisäksi endometrioosi, vinossa oleva kohtu, sukurasitteena alttius keskenmenoihin, jo äsken mainittu parhaimmat päivänsä nähneet munasolut ja siittiöt, tuon tuostakin onnistunut huono ajoitus; ei se taida ihme olla, ettemme tule raskaaksi. Oikeastaan, ihme olisi, jos tulisimme.

saan ainakin yrittää ja toivoa

Paljon olen nyt erästä asiaa miettinyt. Olin nuorempana pitkään parisuhteessa. Suhde alkoi kun olin vasta 18-vuotias, enkä todellakaan tuntenut itseäni, tiennyt kuka olen tai mitä haluan (tai mitä en halua), tai millaisen miehen haluan, kenen kanssa minun olisi hyvä olla. Tosin luulin tietäväni kyllä, mutta oikeasti en tiennyt. Olin parisuhteessa yhdeksän vuoden ajan useamman vuoden itseäni vanhemman exäni kanssa, joka myöskään ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai mitä ei halua. Hän tosin ei luullut tietävänsä mitä haluaa, toisin kuin minä. Melkoinen asetelma. Oli varmaankin useita syitä, miksi pysyin suhteessa, jossa oli runsaasti ongelmia. Aina oli toitotettu sitä, kuinka parisuhde on vaikea laji ja kaikenlaisia pulmia on kaikilla. Minä pidin nämä kotoa saadu opit tiukasti mielessäni ja menin hampaat irvessä sen läpi siihen saakka, kunnes exälläni lopulta oli toinen nainen. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut luopua aiemmin. Mutten ollut kypsä, kesti kauan kypsyä.

Olin ehkä 24-25 vuoden ikäinen, kun vauvakuume nosti ensi kerran päätään. Mainitsin tästä exälleni. Olin valmistunut yliopistosta, minulla oli vakituinen työpaikka. Olimme aiemmin, suhteen alkuaikoina, toki puhuneet siitä toivommeko lasta, ja siitä oli oltu yhdenmielisiä. Sitten exäni ilmoittikin, ettei halua lapsia. Ettei ole koskaan halunnutkaan oikeastaan. Muistan uutisen olleen järkyttävä. Ehkä joku miettii tässä vaiheessa olisinko voinut vain jo silloin lähteä. Mutten ollut vielä silloin(kaan) kypsä. Enkä tiennyt parammesta. Enkä silloinkaan oikein osannut ajatella. Mutta tuo päivä, jolloin exäni ilmoitti yksioikoisen kantansa asiaan, käynnisti minussa liikkeelle lapsettomuuden kokemuksen prosessin. Vaikka silloin siihen ei ollut fyysistä syytä, kuten lapsettomuudessa nyt, se oli tuskallista. Uskon, että varmasti on olemassa muitakin, sekä miehiä, että naisia, jotka ovat tai ovat olleet samanlaisessa tilanteessa kuin minä silloin. Että toinen ei haluakaan lasta. Ja se miltä se tuntuu, mitä ajatuksia se herättää. Jäänkö suhteeseen? Voiko tästä syystä lähteä? Enhän tiedä, löydänkö koskaan ketään muuta, ja vaikka löytäisinkin, saisinko silti lapsen.

Mutta nämä vaikeat ajatukset ja kysymykset eivät olleet mitään sen rinnalla, että kaikista ylitsepääsemättömin oli tunne siitä, että minulta on viety mahdollisuus yrittää. En saa yrittää tulla raskaaksi. En saa toivoa lasta, koska toinen ei haluakaan. En saa edes yrittää. SE oli pahinta kaikista. Muistelemalla niitä vuosien takaisia hetkiä, voin vieläkin palauttaa mieleeni sen epätoivoisen tuskan, minkä tuo tilanne aiheutti. Jos saisin edes yrittää, mutta en saa.

Sittemmin, kun asiat etenivät, tajusin toki, että exästä ei ole isäksi. Ettei olisi järkeäkään haluta lasta hänen kanssaan. Että parisuhteemme tila on niin kehno ylipäätään, että hiljalleen lapsettomuus alkoi näyttäytyä siunauksena. Tuska hävisi realiteettien kirkastuessa ja olin äärimmäisen huojentunut, ettemme olleet koskaan saaneet lasta (tai siis edes yrittäneet). En halunnut lasta hänen kanssaan enää. Exäni suhde toiseen naiseen tuli ilmi. Olin surullinen ja murtunut, mutta päälimmäinen tunteeni oli äärimmäinen helpottuneisuus. Aloitin uuden elämän, joka oli ihan toisenlaista. Löysin itseni uudelleen, tai oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässä. Kaikkien tuskien ja vaikeuksien jälkeen pääsin tasapainoon ja elin onnellisempana kuin koskaan. Ja ihan yksin. En haaveillut äitiydestä. En kadehtinut muita, jotka saivat lapsia. Hoidin pyyteettömästi sisareni lasta vailla häivähdystäkään oman lapsen kaipuusta. En odottanut uutta parisuhdetta. En halunnutkaan moista, koska olin kokenut yhden niin vaikean. Kävin treffeillä joskus todetakseni, että ei kiitos. Tapailin jonkun aikaa jotakuta, todetakseni vain että ei tunnu hyvältä ja oikealta.

Kunnes tapasin mieheni ja kaikki olikin ihan kirkasta jo ihan heti. Parhaimman ystäväni, toisen puoliskoni, ihmisen, jonka kanssa muodostan yksikön, joskus tuntuu että en oikein erota meitä kahta toisistamme, niin yhdeksi yksiköksi olemme tulleet. En tiennyt että kaksi ihmistä voi edes olla sillä tavalla yhdessä, että joskus valtaa kummallinen tunne, etten oikein enää erota mistä toinen alkaa ja mihin minä lopun, niin yhtä olemme.

Ja me toivoimme lasta heti. Se oli ihan selvää. Tosin minulla oli jo heti alusta lähtien epäilys siitä, että lasta ei välttämättä tule. Edelleen tuo olo on, ja nythän, kun lapsettomuuspulma onkin tullut ilmi, on se toki perusteltu olotila. Nyt tunnustan kadehtivani ystäviäni, jotka saavat lapsia tuosta noin vain. Kaipaan yksinolostani takaisin ainoastaan sitä olotilaa, jossa aidosti olin kadehtimatta muiden perheellistymistä. Olin omassa todellisuudessani, joka oli niin kaukana, ja tilanteessa, jossa lapsensaanti ei ollut millään lailla vaihtoehto. Nyt kun se on, olen toisenlaisessa olotilassani, koen varmaankin kaikille lapsettomuudesta kärsiville tutut erilaiset tunteet ja mitä ikävimmät vastareaktiot väistämättäkin.

Suren lapsettomuuttani, mutta suru on erilaista kuin aiemmassa suhteessani. Suruni on tässä värittynyt enemmän haikeuteen. Surumme on myös yhteinen.

Mietin aina sillon tällöin, että saan ainakin yrittää ja toivoa. Ennen ei ollut niin. Tuo pienen, mutta kuitenkin merkittävän tosiasian ymmärtäminen ja elämän katsominen laajemmin - ja sen tosiasian ymmärtäminen, että kaikkein tärkeintä on hyvä parisuhde. Siinä tarvitaan Ihmeellisiä Sattumuksia, Oikeaa Aikaa, Oikeaa Paikkaa. Joskus jälkikäteen ihmettelen miten minua onnistikin myöhemmin elämässä. Ja se että saan ainakin toivoa ja yrittää, ei ole itsestään selvää. Siitä huolimatta että sylini on tyhjä ja ehkä tyhjäksi jääkin; olenko etuoikeutettu, onnekas - varmasti, monessakin asiassa.

unta

Näin taas toissayönä unta siitä, että olin raskaana. Aina silloin tällöin näen tällaisia unia. Näen usein unta myös siitä, kuinka teen positiivisen raskaustestin. Unessa näen kaksi iloisen punaista kirkasta viivaa testissä. Unessa on hyvin todellinen tunnelma. Ja se on aina riemukas. Joskus olen herännyt silloin, enkä hetkeen ole tajunnut asiaa. Olen hetken ajan ollut sekaisin ja oikeasti kuvitellut sen olevan totta. Kunnes se sitten valkenee. En ole raskaana, enkä ole tehnyt positiivista raskaustestiä. Putoan todellisuuteen yksin tein.

Raskausunissa joskus minulla on raskausmaha, joskus ei. Toissaöinen uneni oli jälkimmäinen. Unessa ihmettelen sitä, miksi minulla ei ole lainkaan raskausvatsaa, vaikka unessa "tiedän" olevani raskaana. Unessa taputtelen litteää vatsaani ja ihmettelen, että miksi ihmeessä se on ihan litteä, vaikka siellä on vauva.

Ja sitten herään, ja käteni on vatsani päällä. Sen litteän vatsan päällä. Siellä ei ole vauvaa.

jospa vain...

Jospa vain saisin sen päivän, jolloin huomaisinkin että kuukautiset eivät alakaan, jospa saisin tikkuun silloin kaksi viivaa ja loputonta ihmettelyn aihetta. Jospa saisin kokea sen, kuinka merkit seuraavat yksi toistaan, mitä oudoimpia oireita, huonovointisuutta ja vatsan kipristystä, turvotusta ja sitten näkisin ruudulla pienen ihmeen ja sykkivän pienen sydämen. Ihastelisimme sitä ihmeissämme mieheni kanssa yhdessä. Jospa saisin kertoa sukulaisille ja ystäville jännät uutiset. Jospa saisin kulkea koko matkan alusta loppuun, välillä toki huolehtien ja murehtien, kuten asiaan kuuluu, mutta pääsääntöisesti nauttien ja iloiten, katsella vatsani kasvua, ihmetellä möngerrystä ja pieniä liikkeitä sen sisällä. Voi jospa saisin pyöreän raskausmahan, jota silitellä, vauvan mahaani, jota sydämen alla kantaa, suurta salaisuutta ja kalleinta aarretta. Jospa saisin kokea synnytyksen ja uuden elämän ihmeen, saada syliini vihdoin sen, jota olen niin odottanut.

Jospa saisin vauvaani hoitaa, ihmetellä, tuijotella, opetella kaikki jutut, opetella tuntemaan tuo outo pieni ihminen, joka meille on annettu lainaksi. Jospa saisin tuuditella uneen, nousta yöllä silmät ristissä ruokkimaan, kärsiä väsymystä ja kuunnella kitinää ja itkua. Jospa saisin työnnellä vauvanvaunuja pihalla, nukuttaa vauvaa terassilla, järjestää ristiäiset, kutsua perhe ja ystävät, valita kummit, leipoa kakut ja kuorruttaa ne kaulitulla sokerimassalla ja muotoilla joko vaaleanpunaiset tai vaaleansiniset sokerimassatossut kakunkoristeeksi.

Jospa saisin seurata kasvua ja kehitystä, miettiä kuinka paljon tv:tä voi antaa katsoa, hermoilla uhmaikäisen tahtolapsen varjossa, nähdä kaikki vaiheet, laittaa omaan huoneeseen nukkumaan, ottaa mittelöitä, kuulla ensimmäiset sanat, lukea iltasadut, pukea pyjamat ja sujauttaa kainaloon samettipupu ja nalle, rauhoittua siihen yhdessä. Jospa saisin olla lapseni kanssa kotona niin pitkään kuin mahdollista, en välittäisi urastani, koska työ olisi ihan toisarvoista sen rinnalla; mennä muskariin arkisin, tehdä hiekkakakkuja rannalla kesällä, uittaa varpaat veteen laiturilta, pujottaa yhdessä heinään ahomansikat ja mustikat, antaa suuren koiramme talvella vetää valjaissa pulkassa punaposkista naurunaamaa. Jospa saisin nähdä kaikki syntymäpäivät, puhaltaa yhdessä kynttilät, askarrella virpomisoksiin koristeet, maalata naamaan viikset ja pisamat; ja joulut, kouluun menon, harrastukset, onnistumiset, valoisat ilmeet ja leveän hymyn, nähdä sen kuinka lapsi kasvaa ja muuttuu ja me siinä mukana. Jospa saisin nähdä murrosiän hulluudet ja saada osakseni nenäni eteen paiskatun ovenkin joskus, huolestua asioista, neuvoa ja olla tukena, keskustella opettajien kanssa, jospa saisin nähdä lapseni kasvun hienoksi ihmiseksi ja selviämisen koulussa ja elämän tuulisilla turuilla. Jospa saisin nähdä hänen löytävän tiensä ja iloitsevansa siitä ja asettuvan omalle paikalleen, mikä se sitten onkaan. Jospa saisin nähdä hänen muuttavan kotoa omaan ensimmäiseen asuntoon, yhdessä ostettaisiin kattilat, vispilät ja silitysrauta. Annettaisiin niin hyvät eväät elämään kuin ikinä olisi mahdollista, ja muistutettaisiin lopuksi silti joka kerta, että kotiin voi aina tulla, jos ei tuulta saa siipien alle.

Jospa saisin nähdä kuinka lapseni luovii elämässä, löytää puolisonsa, tulee ehkä itsekin vanhemmaksi, ostaa asunnon, tekee sitä mitä itse tykkää, on sinut itsensä kanssa, tulee joskus meitäkin moikkaamaan. Jospa saisin nähdä vielä että kun itse käymme jo elämän ehtoolle, ja ruttuunnumme yhä entisestään, käymme kumarammiksi, emmekä kohta oikein muistakaan kunnolla mitään; hän silti vielä tulisi ja olisi paikalla, pitäisi kurttuisesta kädestä ja silittäisi hiljaa, eikä enää tarvittaisi tyhjänpäiväisiä sanoja vaan pelkkää läsnäoloa.

Jospa vain saisin, niin, sen kokea ja nähdä.