kp 1 jälleen

Ja näin uusi kierto pyörähti taas käyntiin.
Ihan kuten ennenkin. Jälleen kerran. Planeetat kiertää ratojaan, maapallo pyörähtää akselinsa ympäri, maailmankaikkeus jytisee omaa koneen pauhuaan jossain, eikä mikään muutu. Ei siinä eikä minun ruumiissanikaan.

Aamulla ajattelin hetken hautautuvani loppupäiväksi sänkyyn nukkumaan tätä harmaata päivää. Muttei se oikein sovi toimeliaaseen luonteeseeni ja siihen, että kuitenkaan tämä lapsettomuus ei ole koko elämäni, vaikka näinä päivinä se siltä tuntuukin. Vaikka siis juuri tänään se tuntuu siltä. Mutta sitten nousin ylös ja ajattelin, että antaa sen vaan tuntua siltä. Antaa tulla paha olo ja antaa sen olla kun on ollakseen. Koska siihen on ihan oikeus. Tänään annan itselleni luvan olla onneton ja surra lapsettomuuttamme.

28/28 ja säälimätöntä menkkakivistystä

Menkkakivut herättivät aamulla. Ei vuotoa vielä, ei edes tiputtelua. Kokemuksesta tiedän kuitenkin, että menkkakivut aamutuimaan aloittavat prosessin. Vuoto alkaa näin ollen huomenna tai ylihuomenna. Kierto saattaa olla 30 päivää tässä kuussa. Se on ihan varmaa, että raskaana en ole.

Aina joka kuukausi tähän aikaan elätän silti vielä toivoa, että kivuista huolimatta olisin raskaana. Joka kerta tuhlaan kaksi tai kolme tuntia päivästä googlettamalla "kuukautiskivut raskausoireena". Että kuinka moni on luullut, että menkat on tulossa, mutta sitte onkin oltu raskaana.

Miksi luen samat ritirimsut joka kuukausi uudelleen, vaikka ei minun alavatsakipuni koskaan ole kuitenkaan raskauden oire vaan kuukautisten? Miksi annan sen viedä niin paljon ajastani? Lapsettomuuden: miksi annan sen vallata niin paljon elämästäni? Miksi tuhlaan päivääni haahuilemalla netissä tietoa etsien, joka minua ei hyödytä nytkään? Miksi teen niin joka kerta? Miksi elätän toivoa joka kerta?

Vastaus on: Koska ilman toivoa ei voi toivoa lasta ja unelmoida. Ja minä haluan aina toivoa ja unelmoida kaikesta huolimatta.

Otan nyt buranaa ja pakkaan koiran takapaksiin ja hurautamme viimeisen hellepäivän viettoon laiturinnokkaan varpaita uittamaan.

mikä nainen se sellanen on jolla ei ole lasta

Eräällä työkaverillani kesti vuosia raskautua ja asia oli kipeä. Otsikko on suora lainaus tölväisystä, jonka hän kertoi saaneensa kerran noina vuosina miespuoliselta kollegaltaan hississä tämän mitattua ensin häntä katseellaan päästä varpaisiin. Tilanne oli mennyt niin, että mies oli kysynyt työkaveriltani onko hänellä lapsia. Työkaverini oli vastannut, ettei ole. Tämän jälkeen mies oli sanonut: "mikä nainen se sellainen on, jolla ei ole lasta?"

Tuohon kommenttiin kiteytyy monta naiseuteen piileytyvää myyttiä. Ihan toinen juttu on tuon keski-ikäisen miehen halveksiva kommentti ja sen arvo. Tästä huolimatta sovinistisian kommentissa piilee tietynlainen kosketuspinta monen sekä tahattomasti että vapaaehtoisesti lapsettoman naisen olemukseen. Mikä nainen se sellainen on, jolla ei ole lasta? Niin, millainen. Ainakin omalla kohdallani tuohon kommenttiin haluamattani mieleni antaa vastakaikua siitä tunteesta, minkä lapsettomuus ja kyvyttömyys raskautua on minulle tuonut: en ole onnistunut naisena tässä asiassa. Olen toki monessa asiassa onnistunut naisena. Olen onnistunut vaimona, ystävänä, sisarena, tyttärenä, työntekijänä. Olen toteuttanut naiseuttani tyylissäni, asenteissani, käytöksessäni. Olen pitänyt perinteisestä työnjaosta; naisten ja miesten työt. Siivoan ja hoidan kotia loputtomasti mielelläni, mutta en todellakaan halua kantaa halkoja sisään, luoda lumia tai siivota autotallia. Minusta on ollut ihanaa olla naisellinen nainen ja olen viihtynyt siinä olemuksessa, jonka olen synnynnäisesti saanut. Mutta en ole onnistunut saamaan jälkeläistä. En ole onnistunut tulemaan raskaaksi, synnyttämään, imettämään, hoivaamaan, kasvattamaan. Tässä en ole onnistunut naisena. Tässä kohtaa naiseuteni ei ole toiminut kuten se on olisi kuulunut toimia.

Kuinka perustavanlaatuinen osa naiseutta on äitinä oleminen? Sanoisin että varsin olennainen ainakin minulle itselleni. Ei tokikaan kaikille. Eivät kaikki halua lapsia. Ihan yhtä lailla minun olennaiseen naiseuteeni kuuluu se, että olen hetero enkä lesbo, tai että pidän perinteisestä työnjaosta.

Mutta minä haluaisin lapsen. Haluaisin määritellä itseäni äitinä. Sylini on kovin tyhjä.

Muttei auta, helmoissa on toiveiden ja särkyneiden unelmien rippeitä, ja olenhan nainen lapsettomanakin; monella tavalla. Katkeransuloiselta maistuva totuus syntyy siitä, että yhtäältä aina kun mietin sitä, mitä minulla ei ole, palaan siihen että muistan mitä kaikkea minulla jo on. Elämä on täynnä kummallisuuksia. Voi surra ja olla onnellinen sekä kiitollinen yhtä aikaa. Olla vajavainen nainen, ja selvitä siitäkin.

Nyt hellepäivää kukkivan omenapuun varjoon viettämään.

Kp 21 pohdintoja

Ollaan kierron loppua aloittelemassa. Ei mitään tuntemuksia. Ovisplussan sain tikkuun viikko sitten tiistaina. Sehän ei kerro kuitenkaan sitä, onko ovista ylipäätään edes loppujenlopuksi tapahtunut, ja jos onkaan sitten plussan jälkeen tapahtunut, niin montako päivää sen jälkeen. Ja vaikka ovulaatio olisikin ollut, ja munasolu olisi irronnut, ei se olisi taannut sitä, että munasolu olisi kohdannut siittiösolun ja hedelmöittynyt. Ja vaikka olisikin hedelmöittynyt, ei ole mitään taetta siitä että hedelmöittynyt munasolu olisi jatkanut hedelmöittymistään ja kulkeutunut sinne minne pitää ja alkanut nyt pikkuhiljaa tarttua.

Voiko joskus oikeasti tulla meidän vuoromme?

Ajatus raskaaksi tulosta, ja sen jälkeen vieläpä onnistuneesta raskaudesta, tuntuu ajoittain todella absurdilta ajatukselta. Se on niin kaukainen ja epätodellinen että joskus oikein ihmettelen, että miten niin monet ystävät, työtoverit ja tuttavat ovatkin tulleet raskaaksi. Koko tapahtuma vaikuttaa omasta vinkkelistä niin epätodennäköiseltä sekä mahdottomalta, että on vaikeaa jo käsittää sitä, että joillekin raskautuminen todellakin tapahtuu tuosta noin vain. Miltä heistä mahtaa tuntua? Tajuavatko nämä ihmiset lainkaan, miten suuri asia heille tapahtuu ihan tuosta noin vain, vaivattomasti, helposti, ilman mitään pohdintaa. Minun maailmassani raskaaksi tuleminen ja onnistunut raskaus ja vauvan saaminen ovat jo sillä tasolla, että koko ilmiö vaikuttaa olevan puhtaan mystiikan peitossa. Ja niin varmaan onkin. Taitaa olla niin että lapsettomuudesta kärsivät saavat kosketuspintaa tähän elämän mystiikkaan ihan eri lailla kuin sellaiset, joille mystiikka tapahtuu helposti.

Ihanat hellekelit ja päivät olen viettänyt laiturilla varpaita vedessä uittaen ja auringon säteistä nauttien. Vaikka pohdin lapsettomuutta ja kirjoitan tätä blogia, ei lapsettomuus ole koko elämäni. Elämä on ihanaa siitä huolimatta. Olen terve, mieheni on terve, ei ole suurempia huolia, parisuhde on erinomainen. Saan viettää nämäkin päivät voikukista seppeleitä punoen ja koiran kanssa heinäpellolla kulkien. Elämä on lapsettomuudesta huolimatta ihanaa ja tämän minun elämäni tarkoitus on elämä itse tässä hetkessä.

ainahan te voitte adoptoida

En ole ollut tätä nykyä vaiti lapsettomuudestamme. Emme toki ole toitotelleet asiaa julkisuudessa, mutta maininneet asiasta ystäväpariskunnille ja sukulaisille, jos se tulee luonnollisesti esiin jossain asiayhteydessä. Yhä etenevissä määrin olemme (niiden jo aiemmin mainitsemieni niksien koskien raskaaksituloa l. ruokavalio, asennot, asian unohtaminen, stressaamisen lopettaminen -niinpä niin tiedätte nuput varmaan mistä puhun!) saaneet kuulla iloisen kommentin siitä että "ainahan te voitte adoptoida!" (Usein myös tämän kommentin sanovat ihmiset, jotka ovat saaneet lapset vaivattomasti ja nopeasti ilman probleemia.)

Ainahan te voitte adoptoida?

Ei, me emme itseasiassa todellakaan halua adoptoida. Se ei ole lainkaan sama asia. Se on itseasiassa ihan eri asia. Toisekseen, adoptio on kaikkea muuta kuin helppo prosessi, vaikka siihen usein viitataan melko kevyesti. Ei adoptio ole tie, jonka voisi noin vain valita, jos ei omaa lasta saa (ihan yhtä lailla kuin on vaikeaa saada edes sitä omaa lasta, vaikka kuinka toivoo).  Lisäksi se on vuosien mittainen selvitysprosessi, eikä siinä anneta sen enempää takeita kuin tässä lapsettomuudessakaan. Uskon, että adoptioon täytyy olla ehdoton sisäinen kutsumus. Se ei ole suoranainen vaihtoehto sille, ettei omaa lasta saa, siihen liittyy asioita, jotka eivät ole yksinkertaisia. Eikä sekään, että vuosien mittaan avaa elämänsä viranomaisille (tervetuloa vaan meille, minäkin olen yksi viranomaisista työni puolesta joten ei siinä mitään), mutta itse lapseen liittyy niin paljon kysymyksiä. Ei adoptiossa ole kyse siitä, että täytetättäisiin minun kaipuuni tulla äidiksi ja saada perhe, vaan sen lähtökohtana on kodin ja vanhempien etsiminen lapselle, se perustuu jo olemassaolevan lapsen OIKEUTEEN saada rakastava koti, perhe, vanhemmat. Onneksi on olemassa paljon ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat adoptoida lapsia, jos eivät omia biologisia lapsia saa (ja muutenkin). Mutta me emme kuulu niihin ihmisiin.

Oma vauvankaipuuni, samoin kuin mieheni, ei liity selvästikään hoivan tarpeeseen. Olen ammatissa, jossa voin toteuttaa hoivaa ja huolenpitoa ja yhteiskunnallista vastuuta ja hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä pysyttelemistä ja tehdä hieman omalla kentälläni yksittäisten ihmisten ja perheiden kohdalla joskus jopa maailmaparannusta. Ei minulla ole sellaista hoivaviettiä, että haluaisin yksinomaan siitä syystä tulla äidiksi. Ei, minun äidiksi tulon haaveeni liittyy - no nyt kuulostaa tosi kamalalta ja suorastaan kuin biologian oppikirjasta - puhtaasti siihen että haluan biologisen jälkeläisen ikioman ihanan mieheni kanssa. Haluan lapsen vain ja yksin hänen kanssaan. Haluan synnyttää lapsen miehelleni. Haluan tehdä hänestä isän. Hän haluaa juuri minun olevan hänen lapsensa äiti. Haluan, että meidän kahden geenit yhdistyvät, haluan katsoa lasta ja nähdä siinä meitä molempia, sinun nenä, minun silmät, sinun äidin leuka, minun isän otsa jne. Olenko, tai olemmeko mieheni kanssa itsekkäitä? Loputtoman? Kyllä varmaankin.

Mutta nimenomaan itsekkyys onkin kaiken takana; halu jatkaa omaa sukua, ihan yhtälailla kuin koko tämä halu tulla äidiksi täytyy olla jokin ihmisen sisäänrakennettu tekijä; biologinen ominaisuus, siksi sitä on vaikea järjellä ymmärtää. Tahtoa saada omaa lasta ei voi kukistaa järjellä, jos toive ja halu siitä elävät mielessä ja sisällä. Se on tarve ihan yhtä lailla kuin on tarve syödä, juoda, saada hellyyttä, tarve sofistikoitua jne. Jos joku tulee sanomaan lasta kovasti toivovalle ja lapsettomuudesta kärsivälle tämän kärsivän pakkomielteestä, niin voi sanoa että kyllä, niinhän se taitaa olla. Ihan yhtä lailla kuin ihminen, jolla on jatkuva nälkä, ei voi ajatella muuta kuin ruokaa. Ihminen, joka kaipaa kovasti lasta, ei voi ajatella muuta kuin lapsenkaipuutaan.

Se on pelkästään inhmillinen ominaisuus; syvä toive saada oma lapsi.

pannahinen facebook ! Ja ovis +.

Enpä taida olla ainoa, joka kokee ajoittain vaikeita hetkiä Facebookin maailmassa. Tänään jälleen luin kyseiseltä sivustolta eräästä tuttavasta, joka oli vuoden alusta toivottanut miehensä kanssa lapsen tervetulleeksi. No, luonnollisesti nyt on jo vauva tuloillaan ja syntyy loppuvuodesta. Onnea heille.

Itse pysähdyn taas ja kysyn: Miksi? Miksi tämä on niin helppoa joillekin? Miksi minä en tule raskaaksi? Haluan tulla raskaaksi!!! Haluan tulla jo nyt, olen odottanut niin kauan, EN JAKSA ENÄÄ ODOTTAA. En jaksa, en jaksa. En jaksa enää yksiäkään kuukautisia, en jaksa enää yhtäkään pettymystä, en jaksa enää katsella sivusta kun muut tulevat hetkessä raskaaksi ja minun kohdallani kuukaudet vain vierivät. Katson kuinka vatsat kasvavat ja FB täyttyy masukuvista ja tarinoista "ihmeellisistä masumatkoista", ja vauvat syntyvät ja kasvavat ja ei kulu kovin kauaa kun kuullaan taas pullien olevan uunissa, ja minä vain pysyn tässä samassa tilassa.

Vaan ei auta.

Joskus mielessäni uhkaan eroavani koko roskasta (siis Facebookista). En halua tietää, enkä katsoa, kuinka muut hehkuttavat äitiyttä, vauvoja, lapsia, vauvamasuja, kerta toisensa jälkeen. En halua kuulla kuinka vasta sitten heidän elämällään oli jokin tarkoitus. En halua nähdä enkä kuulla. Kun en näe tai kuule, on niin paljon helpompaa, en juutu enkä jumitu, voin keskittyä omiin asioihini kunnes taas seuraava ystävän vauvauutinen suistaa minut raiteiltani pariksi päiväksi, ja taas aloitan itseni kasaamisen uudelleen.

Olikohan lapsettomilla yhtään helpompaa ennen tätä ns. some-aikaa?

Tänään ovistesti näytti iloista plussaa. En ole testannut ovulaatiota varmaan kahdeksaan kuukauteen. En ole jaksanut. Oireiden perusteella olisin luuullut ovulaation jo olleen viikonloppuna, mutta nähtävästi ei, koska silloin testi oli vielä negatiivinen. Sinnikäs jatkaa vielä yritystä, kuitenkin.

meillä ei äitienpäivää

En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että minulle lauletaan. En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että saan itsetehdyn kortin ja pienen paketin, en herää siihen että saan katsella oman lapseni kasvoja, en herää siihen että syliini kannetaan aamiainen, maitokahvi, karjalanpiirakka, tuoremehu, kaiken kruunaisi puolikas munankuori. En herää siihen.

Äitienpäivän aamuna herään oman mieheni kainalosta, pötkötämme sängyssä niin pitkään kun huvittaa, emmekä vietä äitienpäivää tänäkään vuonna. Koiramme tulee sängyn viereen tervehtimään, nauramme sille, ja se antaa tassua; nousemme, käyn pissaamassa ovulaatiotikkuun ja totean viivan vahvistuneen eilisestä, keitämme kahvit, luemme hesaria hiljakseen, joskus kommentoimme uutisia ja sitten vaihdamme osioita; sinulle kulttuuri, minulle nyt uutiset, naureskellaan Lassille ja Leeville. Ollaan aamiaispöydässä niin pitkään kuin halutaan, ollaan tässä ihan vaan kahdestaan ja se tuntuu hyvälle. Emme ole musertuneita tai masentuneita, meillä on mukava aamu kahdestaan, ja viikonlopun aamut talossamme ovat aina hyvät, eikä tämä tee poikkeusta. En tunne kaikenkattavaa surua, joka sävyttyy kärttyisyyteen, enkä ole tänään katkera tai kateellinen, tunnen vain haikeutta ja kaipuuta, tyhjää syliä, miten mielelläni siinä pientä heijaisin ja tuijottelisin. Mietin niitä kaikkia, jotka tänään tuntevat kuten minä, muistavat tyhjän sylinsä, miten paljon toivoisinkaan heille toiveiden toteutumista. Mietin niitä äitejä, joiden lapset eivät tänään tulekaan syystä tai toisesta tervehtimään; ehkä maailma on vienyt kauas, ehkä välit ovat jostain turhasta syystä katkottu, mietin niiden äitien surua ja miltä heistä äitienpäivä voi tuntua, enkä osaa sitä kuvitella. Ja mietin erityisesti niitä äitejä, jotka ovat lapsensa menettäneet ja miten pahalta ja tyhjältä heistä tänään mahtaakaan tuntua, ihan varmasti miljoonasti minua enemmän, koska en minä kuitenkaan ole tuntenut sitä mitä ja ketä kaipaan, kun en ole koskaan häntä nähnytkään.

On äitienpäivänaamu ja kevät kauneimmillaan.

ajatuksia hedelmättömyydestä

Korviini on viime vuosien saatossa kantautunut monta tarinaa lapsettomuuden kokemuksista ja lapsettomuushoidoista. Vielä enemmän olen lukenut kertomuksia. Sittemmin olen saanutkin asian omille harteilleni. Miksi lapsettomuutta on niin paljon? Ja varsinkin sitä ns. selittämätöntä lapsettomuutta. Selitetty tai selittämätön, yhtä kaikki mitä tulee jälkimmäiseen, itse uskon siihen, että lapsettomuuteen on _aina_ jokin syy, vaikkei sitä voida määritellä aina. Ihminenhän on tarkoitettu lisääntymään. Kaksi tervettä ihmistä saa jälkikasvua, jos ikä ei ole vielä tullut vastaan. Jos se ei onnistu, sille on aina olemassa joku syy.  En jaksa uskoa mihinkään syyttömään lapsettomuuteen.

Olen pohtinut paljon hedelmättömyyden syitä ja vakuuttunut siitä, että näin asiat eivät vielä olleet esimerkiksi 100 vuotta sitten. Aina on toki lapsettomuutta ollut, mutta ei varmastikaan tässä mittakaavassa. Olen pohtinut syitä omaan heikentyneeseen hedelmällisyyteeni ja voinen vain arvailla sen lopullisia syitä. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Ehkä olisin, ehkä en. Alkoiko polkumme jo niin kaukaa kuin huhtikuisena päivänä vuonna 1986, kun leikin hiekkalaatikolla lapioineni ja ämpäreineni ja muovisine muotteineen, ja idästä saapui Tshernobylin näkymätön sienipilvi kaupunkimme päälle? Johtuuko se siitä, että käytimme silloin talousvetenä jokivettä, joka oli juomakelvotonta, mutta siinä peseydyttiin ja pestiin perunat - vedessä, joka kuulemma liuotti aikuisten amaglaamipaikat suusta? Johtuuko se siitä, että kasvoimme suuren, punatiilisen, pahalle haisevan paperitehtaan varjossa? 6 kilometriä linnuntietä ei ole myrkyille matka eikä mikään. Johtuuko se siitä, että join lapsena mehukattimehua. Tai siitä, että olemme ikämme istuneet muovisilla tuoleilla, palonsuoja-aineilla kyllästetyillä sohvilla, nukkuneet vaahtomuovipatjoilla, syöneet kourakaupalla lisäaineita ruuan mukana, sädettyneet yötäpäivää tietokoneiden, televisioiden, kännyköiden ja mikroaaltouunien välittömässä läheisyydessä, käyttäneet meikkejä, syöneet antibiootteja, pukeneet  päivittäin vaatteita, joiden kuiduista on imeytynyt elimistöömme vieraita aineita, hengittäneet jatkuvasti mitä erilaisimpia pieniä hiukkasia satasta ohi posottavien autojen pakokaasuista keuhkoihimme ja sieltä edelleen verenkiertoon.

Tai teinkö jonkin asian väärin varhaisella aikuisiällä? Voiko sillä olla vaikutusta, että olen käyttänyt e-pillereitä, olenko syönyt vääränlaista ruokaa, altistunut jollekin tietämättäni. En tiedä. Syystä viis olen tätä nykyä kallistunut siihen, että munasoluni ovat muuttuneet jo ö-luokan tavaraksi, vaikken ole vielä lähellä sitä ikää, minkä lääketiede nimittää olevan naisen hedelmällisyyden kannalta romahduttava; syystä tai toisesta kuitenkin epäilen parhaimpien päivien auttamatta jääneet taakse, vaikka lääkärin naurahtavan kommentin mukaan "voi voi rouvapieni, sinullahan on vielä vaikka kuinka monta vuotta aikaa". Enpä usko. Pitäisin lastani sylissäni, jos kehomme toimisivat kuten niiden pitäisi.

Ja sen lisäksi endometrioosi, vinossa oleva kohtu, sukurasitteena alttius keskenmenoihin, jo äsken mainittu parhaimmat päivänsä nähneet munasolut ja siittiöt, tuon tuostakin onnistunut huono ajoitus; ei se taida ihme olla, ettemme tule raskaaksi. Oikeastaan, ihme olisi, jos tulisimme.

saan ainakin yrittää ja toivoa

Paljon olen nyt erästä asiaa miettinyt. Olin nuorempana pitkään parisuhteessa. Suhde alkoi kun olin vasta 18-vuotias, enkä todellakaan tuntenut itseäni, tiennyt kuka olen tai mitä haluan (tai mitä en halua), tai millaisen miehen haluan, kenen kanssa minun olisi hyvä olla. Tosin luulin tietäväni kyllä, mutta oikeasti en tiennyt. Olin parisuhteessa yhdeksän vuoden ajan useamman vuoden itseäni vanhemman exäni kanssa, joka myöskään ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai mitä ei halua. Hän tosin ei luullut tietävänsä mitä haluaa, toisin kuin minä. Melkoinen asetelma. Oli varmaankin useita syitä, miksi pysyin suhteessa, jossa oli runsaasti ongelmia. Aina oli toitotettu sitä, kuinka parisuhde on vaikea laji ja kaikenlaisia pulmia on kaikilla. Minä pidin nämä kotoa saadu opit tiukasti mielessäni ja menin hampaat irvessä sen läpi siihen saakka, kunnes exälläni lopulta oli toinen nainen. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut luopua aiemmin. Mutten ollut kypsä, kesti kauan kypsyä.

Olin ehkä 24-25 vuoden ikäinen, kun vauvakuume nosti ensi kerran päätään. Mainitsin tästä exälleni. Olin valmistunut yliopistosta, minulla oli vakituinen työpaikka. Olimme aiemmin, suhteen alkuaikoina, toki puhuneet siitä toivommeko lasta, ja siitä oli oltu yhdenmielisiä. Sitten exäni ilmoittikin, ettei halua lapsia. Ettei ole koskaan halunnutkaan oikeastaan. Muistan uutisen olleen järkyttävä. Ehkä joku miettii tässä vaiheessa olisinko voinut vain jo silloin lähteä. Mutten ollut vielä silloin(kaan) kypsä. Enkä tiennyt parammesta. Enkä silloinkaan oikein osannut ajatella. Mutta tuo päivä, jolloin exäni ilmoitti yksioikoisen kantansa asiaan, käynnisti minussa liikkeelle lapsettomuuden kokemuksen prosessin. Vaikka silloin siihen ei ollut fyysistä syytä, kuten lapsettomuudessa nyt, se oli tuskallista. Uskon, että varmasti on olemassa muitakin, sekä miehiä, että naisia, jotka ovat tai ovat olleet samanlaisessa tilanteessa kuin minä silloin. Että toinen ei haluakaan lasta. Ja se miltä se tuntuu, mitä ajatuksia se herättää. Jäänkö suhteeseen? Voiko tästä syystä lähteä? Enhän tiedä, löydänkö koskaan ketään muuta, ja vaikka löytäisinkin, saisinko silti lapsen.

Mutta nämä vaikeat ajatukset ja kysymykset eivät olleet mitään sen rinnalla, että kaikista ylitsepääsemättömin oli tunne siitä, että minulta on viety mahdollisuus yrittää. En saa yrittää tulla raskaaksi. En saa toivoa lasta, koska toinen ei haluakaan. En saa edes yrittää. SE oli pahinta kaikista. Muistelemalla niitä vuosien takaisia hetkiä, voin vieläkin palauttaa mieleeni sen epätoivoisen tuskan, minkä tuo tilanne aiheutti. Jos saisin edes yrittää, mutta en saa.

Sittemmin, kun asiat etenivät, tajusin toki, että exästä ei ole isäksi. Ettei olisi järkeäkään haluta lasta hänen kanssaan. Että parisuhteemme tila on niin kehno ylipäätään, että hiljalleen lapsettomuus alkoi näyttäytyä siunauksena. Tuska hävisi realiteettien kirkastuessa ja olin äärimmäisen huojentunut, ettemme olleet koskaan saaneet lasta (tai siis edes yrittäneet). En halunnut lasta hänen kanssaan enää. Exäni suhde toiseen naiseen tuli ilmi. Olin surullinen ja murtunut, mutta päälimmäinen tunteeni oli äärimmäinen helpottuneisuus. Aloitin uuden elämän, joka oli ihan toisenlaista. Löysin itseni uudelleen, tai oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässä. Kaikkien tuskien ja vaikeuksien jälkeen pääsin tasapainoon ja elin onnellisempana kuin koskaan. Ja ihan yksin. En haaveillut äitiydestä. En kadehtinut muita, jotka saivat lapsia. Hoidin pyyteettömästi sisareni lasta vailla häivähdystäkään oman lapsen kaipuusta. En odottanut uutta parisuhdetta. En halunnutkaan moista, koska olin kokenut yhden niin vaikean. Kävin treffeillä joskus todetakseni, että ei kiitos. Tapailin jonkun aikaa jotakuta, todetakseni vain että ei tunnu hyvältä ja oikealta.

Kunnes tapasin mieheni ja kaikki olikin ihan kirkasta jo ihan heti. Parhaimman ystäväni, toisen puoliskoni, ihmisen, jonka kanssa muodostan yksikön, joskus tuntuu että en oikein erota meitä kahta toisistamme, niin yhdeksi yksiköksi olemme tulleet. En tiennyt että kaksi ihmistä voi edes olla sillä tavalla yhdessä, että joskus valtaa kummallinen tunne, etten oikein enää erota mistä toinen alkaa ja mihin minä lopun, niin yhtä olemme.

Ja me toivoimme lasta heti. Se oli ihan selvää. Tosin minulla oli jo heti alusta lähtien epäilys siitä, että lasta ei välttämättä tule. Edelleen tuo olo on, ja nythän, kun lapsettomuuspulma onkin tullut ilmi, on se toki perusteltu olotila. Nyt tunnustan kadehtivani ystäviäni, jotka saavat lapsia tuosta noin vain. Kaipaan yksinolostani takaisin ainoastaan sitä olotilaa, jossa aidosti olin kadehtimatta muiden perheellistymistä. Olin omassa todellisuudessani, joka oli niin kaukana, ja tilanteessa, jossa lapsensaanti ei ollut millään lailla vaihtoehto. Nyt kun se on, olen toisenlaisessa olotilassani, koen varmaankin kaikille lapsettomuudesta kärsiville tutut erilaiset tunteet ja mitä ikävimmät vastareaktiot väistämättäkin.

Suren lapsettomuuttani, mutta suru on erilaista kuin aiemmassa suhteessani. Suruni on tässä värittynyt enemmän haikeuteen. Surumme on myös yhteinen.

Mietin aina sillon tällöin, että saan ainakin yrittää ja toivoa. Ennen ei ollut niin. Tuo pienen, mutta kuitenkin merkittävän tosiasian ymmärtäminen ja elämän katsominen laajemmin - ja sen tosiasian ymmärtäminen, että kaikkein tärkeintä on hyvä parisuhde. Siinä tarvitaan Ihmeellisiä Sattumuksia, Oikeaa Aikaa, Oikeaa Paikkaa. Joskus jälkikäteen ihmettelen miten minua onnistikin myöhemmin elämässä. Ja se että saan ainakin toivoa ja yrittää, ei ole itsestään selvää. Siitä huolimatta että sylini on tyhjä ja ehkä tyhjäksi jääkin; olenko etuoikeutettu, onnekas - varmasti, monessakin asiassa.

unta

Näin taas toissayönä unta siitä, että olin raskaana. Aina silloin tällöin näen tällaisia unia. Näen usein unta myös siitä, kuinka teen positiivisen raskaustestin. Unessa näen kaksi iloisen punaista kirkasta viivaa testissä. Unessa on hyvin todellinen tunnelma. Ja se on aina riemukas. Joskus olen herännyt silloin, enkä hetkeen ole tajunnut asiaa. Olen hetken ajan ollut sekaisin ja oikeasti kuvitellut sen olevan totta. Kunnes se sitten valkenee. En ole raskaana, enkä ole tehnyt positiivista raskaustestiä. Putoan todellisuuteen yksin tein.

Raskausunissa joskus minulla on raskausmaha, joskus ei. Toissaöinen uneni oli jälkimmäinen. Unessa ihmettelen sitä, miksi minulla ei ole lainkaan raskausvatsaa, vaikka unessa "tiedän" olevani raskaana. Unessa taputtelen litteää vatsaani ja ihmettelen, että miksi ihmeessä se on ihan litteä, vaikka siellä on vauva.

Ja sitten herään, ja käteni on vatsani päällä. Sen litteän vatsan päällä. Siellä ei ole vauvaa.