saan ainakin yrittää ja toivoa

Paljon olen nyt erästä asiaa miettinyt. Olin nuorempana pitkään parisuhteessa. Suhde alkoi kun olin vasta 18-vuotias, enkä todellakaan tuntenut itseäni, tiennyt kuka olen tai mitä haluan (tai mitä en halua), tai millaisen miehen haluan, kenen kanssa minun olisi hyvä olla. Tosin luulin tietäväni kyllä, mutta oikeasti en tiennyt. Olin parisuhteessa yhdeksän vuoden ajan useamman vuoden itseäni vanhemman exäni kanssa, joka myöskään ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai mitä ei halua. Hän tosin ei luullut tietävänsä mitä haluaa, toisin kuin minä. Melkoinen asetelma. Oli varmaankin useita syitä, miksi pysyin suhteessa, jossa oli runsaasti ongelmia. Aina oli toitotettu sitä, kuinka parisuhde on vaikea laji ja kaikenlaisia pulmia on kaikilla. Minä pidin nämä kotoa saadu opit tiukasti mielessäni ja menin hampaat irvessä sen läpi siihen saakka, kunnes exälläni lopulta oli toinen nainen. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut luopua aiemmin. Mutten ollut kypsä, kesti kauan kypsyä.

Olin ehkä 24-25 vuoden ikäinen, kun vauvakuume nosti ensi kerran päätään. Mainitsin tästä exälleni. Olin valmistunut yliopistosta, minulla oli vakituinen työpaikka. Olimme aiemmin, suhteen alkuaikoina, toki puhuneet siitä toivommeko lasta, ja siitä oli oltu yhdenmielisiä. Sitten exäni ilmoittikin, ettei halua lapsia. Ettei ole koskaan halunnutkaan oikeastaan. Muistan uutisen olleen järkyttävä. Ehkä joku miettii tässä vaiheessa olisinko voinut vain jo silloin lähteä. Mutten ollut vielä silloin(kaan) kypsä. Enkä tiennyt parammesta. Enkä silloinkaan oikein osannut ajatella. Mutta tuo päivä, jolloin exäni ilmoitti yksioikoisen kantansa asiaan, käynnisti minussa liikkeelle lapsettomuuden kokemuksen prosessin. Vaikka silloin siihen ei ollut fyysistä syytä, kuten lapsettomuudessa nyt, se oli tuskallista. Uskon, että varmasti on olemassa muitakin, sekä miehiä, että naisia, jotka ovat tai ovat olleet samanlaisessa tilanteessa kuin minä silloin. Että toinen ei haluakaan lasta. Ja se miltä se tuntuu, mitä ajatuksia se herättää. Jäänkö suhteeseen? Voiko tästä syystä lähteä? Enhän tiedä, löydänkö koskaan ketään muuta, ja vaikka löytäisinkin, saisinko silti lapsen.

Mutta nämä vaikeat ajatukset ja kysymykset eivät olleet mitään sen rinnalla, että kaikista ylitsepääsemättömin oli tunne siitä, että minulta on viety mahdollisuus yrittää. En saa yrittää tulla raskaaksi. En saa toivoa lasta, koska toinen ei haluakaan. En saa edes yrittää. SE oli pahinta kaikista. Muistelemalla niitä vuosien takaisia hetkiä, voin vieläkin palauttaa mieleeni sen epätoivoisen tuskan, minkä tuo tilanne aiheutti. Jos saisin edes yrittää, mutta en saa.

Sittemmin, kun asiat etenivät, tajusin toki, että exästä ei ole isäksi. Ettei olisi järkeäkään haluta lasta hänen kanssaan. Että parisuhteemme tila on niin kehno ylipäätään, että hiljalleen lapsettomuus alkoi näyttäytyä siunauksena. Tuska hävisi realiteettien kirkastuessa ja olin äärimmäisen huojentunut, ettemme olleet koskaan saaneet lasta (tai siis edes yrittäneet). En halunnut lasta hänen kanssaan enää. Exäni suhde toiseen naiseen tuli ilmi. Olin surullinen ja murtunut, mutta päälimmäinen tunteeni oli äärimmäinen helpottuneisuus. Aloitin uuden elämän, joka oli ihan toisenlaista. Löysin itseni uudelleen, tai oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässä. Kaikkien tuskien ja vaikeuksien jälkeen pääsin tasapainoon ja elin onnellisempana kuin koskaan. Ja ihan yksin. En haaveillut äitiydestä. En kadehtinut muita, jotka saivat lapsia. Hoidin pyyteettömästi sisareni lasta vailla häivähdystäkään oman lapsen kaipuusta. En odottanut uutta parisuhdetta. En halunnutkaan moista, koska olin kokenut yhden niin vaikean. Kävin treffeillä joskus todetakseni, että ei kiitos. Tapailin jonkun aikaa jotakuta, todetakseni vain että ei tunnu hyvältä ja oikealta.

Kunnes tapasin mieheni ja kaikki olikin ihan kirkasta jo ihan heti. Parhaimman ystäväni, toisen puoliskoni, ihmisen, jonka kanssa muodostan yksikön, joskus tuntuu että en oikein erota meitä kahta toisistamme, niin yhdeksi yksiköksi olemme tulleet. En tiennyt että kaksi ihmistä voi edes olla sillä tavalla yhdessä, että joskus valtaa kummallinen tunne, etten oikein enää erota mistä toinen alkaa ja mihin minä lopun, niin yhtä olemme.

Ja me toivoimme lasta heti. Se oli ihan selvää. Tosin minulla oli jo heti alusta lähtien epäilys siitä, että lasta ei välttämättä tule. Edelleen tuo olo on, ja nythän, kun lapsettomuuspulma onkin tullut ilmi, on se toki perusteltu olotila. Nyt tunnustan kadehtivani ystäviäni, jotka saavat lapsia tuosta noin vain. Kaipaan yksinolostani takaisin ainoastaan sitä olotilaa, jossa aidosti olin kadehtimatta muiden perheellistymistä. Olin omassa todellisuudessani, joka oli niin kaukana, ja tilanteessa, jossa lapsensaanti ei ollut millään lailla vaihtoehto. Nyt kun se on, olen toisenlaisessa olotilassani, koen varmaankin kaikille lapsettomuudesta kärsiville tutut erilaiset tunteet ja mitä ikävimmät vastareaktiot väistämättäkin.

Suren lapsettomuuttani, mutta suru on erilaista kuin aiemmassa suhteessani. Suruni on tässä värittynyt enemmän haikeuteen. Surumme on myös yhteinen.

Mietin aina sillon tällöin, että saan ainakin yrittää ja toivoa. Ennen ei ollut niin. Tuo pienen, mutta kuitenkin merkittävän tosiasian ymmärtäminen ja elämän katsominen laajemmin - ja sen tosiasian ymmärtäminen, että kaikkein tärkeintä on hyvä parisuhde. Siinä tarvitaan Ihmeellisiä Sattumuksia, Oikeaa Aikaa, Oikeaa Paikkaa. Joskus jälkikäteen ihmettelen miten minua onnistikin myöhemmin elämässä. Ja se että saan ainakin toivoa ja yrittää, ei ole itsestään selvää. Siitä huolimatta että sylini on tyhjä ja ehkä tyhjäksi jääkin; olenko etuoikeutettu, onnekas - varmasti, monessakin asiassa.