ainahan te voitte adoptoida

En ole ollut tätä nykyä vaiti lapsettomuudestamme. Emme toki ole toitotelleet asiaa julkisuudessa, mutta maininneet asiasta ystäväpariskunnille ja sukulaisille, jos se tulee luonnollisesti esiin jossain asiayhteydessä. Yhä etenevissä määrin olemme (niiden jo aiemmin mainitsemieni niksien koskien raskaaksituloa l. ruokavalio, asennot, asian unohtaminen, stressaamisen lopettaminen -niinpä niin tiedätte nuput varmaan mistä puhun!) saaneet kuulla iloisen kommentin siitä että "ainahan te voitte adoptoida!" (Usein myös tämän kommentin sanovat ihmiset, jotka ovat saaneet lapset vaivattomasti ja nopeasti ilman probleemia.)

Ainahan te voitte adoptoida?

Ei, me emme itseasiassa todellakaan halua adoptoida. Se ei ole lainkaan sama asia. Se on itseasiassa ihan eri asia. Toisekseen, adoptio on kaikkea muuta kuin helppo prosessi, vaikka siihen usein viitataan melko kevyesti. Ei adoptio ole tie, jonka voisi noin vain valita, jos ei omaa lasta saa (ihan yhtä lailla kuin on vaikeaa saada edes sitä omaa lasta, vaikka kuinka toivoo).  Lisäksi se on vuosien mittainen selvitysprosessi, eikä siinä anneta sen enempää takeita kuin tässä lapsettomuudessakaan. Uskon, että adoptioon täytyy olla ehdoton sisäinen kutsumus. Se ei ole suoranainen vaihtoehto sille, ettei omaa lasta saa, siihen liittyy asioita, jotka eivät ole yksinkertaisia. Eikä sekään, että vuosien mittaan avaa elämänsä viranomaisille (tervetuloa vaan meille, minäkin olen yksi viranomaisista työni puolesta joten ei siinä mitään), mutta itse lapseen liittyy niin paljon kysymyksiä. Ei adoptiossa ole kyse siitä, että täytetättäisiin minun kaipuuni tulla äidiksi ja saada perhe, vaan sen lähtökohtana on kodin ja vanhempien etsiminen lapselle, se perustuu jo olemassaolevan lapsen OIKEUTEEN saada rakastava koti, perhe, vanhemmat. Onneksi on olemassa paljon ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat adoptoida lapsia, jos eivät omia biologisia lapsia saa (ja muutenkin). Mutta me emme kuulu niihin ihmisiin.

Oma vauvankaipuuni, samoin kuin mieheni, ei liity selvästikään hoivan tarpeeseen. Olen ammatissa, jossa voin toteuttaa hoivaa ja huolenpitoa ja yhteiskunnallista vastuuta ja hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä pysyttelemistä ja tehdä hieman omalla kentälläni yksittäisten ihmisten ja perheiden kohdalla joskus jopa maailmaparannusta. Ei minulla ole sellaista hoivaviettiä, että haluaisin yksinomaan siitä syystä tulla äidiksi. Ei, minun äidiksi tulon haaveeni liittyy - no nyt kuulostaa tosi kamalalta ja suorastaan kuin biologian oppikirjasta - puhtaasti siihen että haluan biologisen jälkeläisen ikioman ihanan mieheni kanssa. Haluan lapsen vain ja yksin hänen kanssaan. Haluan synnyttää lapsen miehelleni. Haluan tehdä hänestä isän. Hän haluaa juuri minun olevan hänen lapsensa äiti. Haluan, että meidän kahden geenit yhdistyvät, haluan katsoa lasta ja nähdä siinä meitä molempia, sinun nenä, minun silmät, sinun äidin leuka, minun isän otsa jne. Olenko, tai olemmeko mieheni kanssa itsekkäitä? Loputtoman? Kyllä varmaankin.

Mutta nimenomaan itsekkyys onkin kaiken takana; halu jatkaa omaa sukua, ihan yhtälailla kuin koko tämä halu tulla äidiksi täytyy olla jokin ihmisen sisäänrakennettu tekijä; biologinen ominaisuus, siksi sitä on vaikea järjellä ymmärtää. Tahtoa saada omaa lasta ei voi kukistaa järjellä, jos toive ja halu siitä elävät mielessä ja sisällä. Se on tarve ihan yhtä lailla kuin on tarve syödä, juoda, saada hellyyttä, tarve sofistikoitua jne. Jos joku tulee sanomaan lasta kovasti toivovalle ja lapsettomuudesta kärsivälle tämän kärsivän pakkomielteestä, niin voi sanoa että kyllä, niinhän se taitaa olla. Ihan yhtä lailla kuin ihminen, jolla on jatkuva nälkä, ei voi ajatella muuta kuin ruokaa. Ihminen, joka kaipaa kovasti lasta, ei voi ajatella muuta kuin lapsenkaipuutaan.

Se on pelkästään inhmillinen ominaisuus; syvä toive saada oma lapsi.