Miltä tuntuu kun...
En tule raskaaksi, vaikka yritän.
En tule raskaaksi, vaikka en yritä.
En tule raskaaksi, vaikka teen elämässäni ties mitä muutoksia, valmistan asiat parhaiten, petaamme stressittömän ympäristön, vailla työ- tai raha-, tai ihmissuhdehuolia.
En tule raskaaksi, vaikka jatkan elämääni kuten se on, mitään muuttamatta.
En tule raskaaksi, vaikka toivon.
En tule raskaaksi, vaikka en toivo.
En tule raskaaksi, vaikka teen mitä. En tule raskaaksi, vaikken tee yhtään mitään.
Se on epämukava totuus.
En tule raskaaksi.
Kaikki muut lähipiirissäni kyllä tulevat raskaaksi. Näyttääpä vielä siltä, että koska tahansa vain haluavat, kuinka tahansa monta kertaa haluavat, ihan sama ovatko iältään 20, 25 vai 35 v. Aivan sama.
Muut tulevat raskaaksi. Vain minä en tule raskaaksi.
Ruumiini ei toimi, kuten sen pitäisi. Se ei tule raskaaksi, vaikka kaikkien biologian oppikirjojen mukaan niin pitäisi tapahtua, vaikka se se olisi kaikkien biologian lakien sallimaa ja mahdollistamaa niin monelta osalta, kuin ikinä vain onkaan olemassa.
En saa sitä mitä haluan. Mikä epämiellyttävä totuus. Usein tällä lapsettomuuden kokemuksen tiellä se on välkkynyt mielessäni epämukavana johtotähtenä silloin, kun negatiiviset ajatukset ovat vallanneet mieleni pohjamutia myöten. Se mitä jo lapsena opettiin.
ETTÄ ELÄMÄSSÄ EI VAIN NYT SAA KAIKKEA MITÄ HALUAA!!!
Miten hirvittävänä epämukava tuo mainittu totuus. Oikein kylmää. Ja niin totta kuin vain voi ollakaan.
torstai 21. elokuuta 2014
keskiviikko 20. elokuuta 2014
mitä jos vain hyväksyisin
Mitä jos vain hyväksyisin lapsettomuuden?
Tätä kysymystä olen pohtinut.
Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, mutta en ehkä kovin mainittavalla menetyksellä. En osaa sanoa miksi lapsettomuuden kokemus on tuntunut viimeiset viikot tavanomaista tuskaisemmalta ja vaikeammalta.
Epätoivoiselta, suorastaan.
Ehkä jotenkin olin vielä toivonut kesän ja valon ja loman tekevän "ihmeitä". Edessä oleva syksy ja talvi ovat ajatuksena sellainen ajanjakso, että lopullinen uskoni luomuplussaan näyttää hiipuvan ihan täysin sen edessä. Jokin osa minussa on pitänyt luomuplussaa edes himpun mahdollisena valoisaan vuodenaikaan. En tiedä miksi ajattelen näin. Mutta olen aivan varma, että syksyllä ja talvella ei ainakaan raskaaksi tulla. Kuten ei varmaan ikinä muutenkaan.
Usko raskaaksi tuloon ilman merkittävää hoitoa (johon en monesta syystä ole halukas), on oikeastaan nyt olematon.
Puheissamme ei enää miehen kanssa tätä nykyä koskaan käytetä muotoa "jos meille tulee vauva niin sitten sitä ja tätä..." Se on jäänyt kokonaan pois. Vielä vuosi sitten sanoimme niitä sanoja, mutta emme enää.
Emme myöskään enää viime aikoina ole puhuneet kovin paljon lapsettomuudesta. Juhannuksen aikaan kokemani primitiivireaktio (jolloin huusin täyttä kurkkua kuinka KAIKKI MUUT SAAVAT VAUVOJA NIIN PALJON KUIN HALUAVAT KOSKA TAHANSA JA ME EI IKINÄ) herätti myöhemmin pohtimaan, onko tämä oikeasti sen arvoista. Toisaalta lapsettomuus ei onneksemme ole välillämme mikään peikko, joka meitä erottaisi. Ehkä jossain määrin välillä tuntuu jopa siltä, että lapsettomuus lähentää meitä. Meillä on loputtomasti aikaa toisillemme ja onneksi olemme osanneet nauttia siitä ja vietämme todella mielellään hyvin paljon aikaa yhdessä jakaen tätä elämää kaikilta osin. Suunnittelemme asioita yhdessä, suunnittelemme mitä teemme ihan vain kahdestaan, kuinka elämme ihan vain kahdestaan, eivätkä ne näkymät hullummilta tunnu yhtään.
Ehkä lapsettomuuden vaikeus on enemmän minun kokemukseni, kuin miehen. Asia ei tunnu häntä kovasti surettavan. (Onneksi; vähentää minun taakkaani.) Hän ottaa asiat kuten ne ovat ja keskittyy tähän päivään. Ihana. Siinäpä opittavaa minullekin.
Mitä vain jos hyväksyisin jo? Se olisi niin helppo tie.
Päästäisin irti haaveesta, päästäisin irti vaikeista tunteista, epäonnistuneisuuden kokemuksesta, voisinko unohtaa sen ettei minun kehoni vain toimi kuten pitää (vaikka kummassakaan meissä ei ole määritelty olevan mitään "lääketieteellistä vikaa", olen silti vakuuttunut siitä, että "vian" täytyy olla minussa, koska olen nainen, ja naisessa raskaus tapahtuu). Jos vain päästäisin tästä kaikesta irti, hyväksyisin lapsettomuuden, unohtaisin sen, kuoppaisin ja hautaisin ja heittäisin sen haudalla kuperkeikkaa.
Tätä kysymystä olen pohtinut.
Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, mutta en ehkä kovin mainittavalla menetyksellä. En osaa sanoa miksi lapsettomuuden kokemus on tuntunut viimeiset viikot tavanomaista tuskaisemmalta ja vaikeammalta.
Epätoivoiselta, suorastaan.
Ehkä jotenkin olin vielä toivonut kesän ja valon ja loman tekevän "ihmeitä". Edessä oleva syksy ja talvi ovat ajatuksena sellainen ajanjakso, että lopullinen uskoni luomuplussaan näyttää hiipuvan ihan täysin sen edessä. Jokin osa minussa on pitänyt luomuplussaa edes himpun mahdollisena valoisaan vuodenaikaan. En tiedä miksi ajattelen näin. Mutta olen aivan varma, että syksyllä ja talvella ei ainakaan raskaaksi tulla. Kuten ei varmaan ikinä muutenkaan.
Usko raskaaksi tuloon ilman merkittävää hoitoa (johon en monesta syystä ole halukas), on oikeastaan nyt olematon.
Puheissamme ei enää miehen kanssa tätä nykyä koskaan käytetä muotoa "jos meille tulee vauva niin sitten sitä ja tätä..." Se on jäänyt kokonaan pois. Vielä vuosi sitten sanoimme niitä sanoja, mutta emme enää.
Emme myöskään enää viime aikoina ole puhuneet kovin paljon lapsettomuudesta. Juhannuksen aikaan kokemani primitiivireaktio (jolloin huusin täyttä kurkkua kuinka KAIKKI MUUT SAAVAT VAUVOJA NIIN PALJON KUIN HALUAVAT KOSKA TAHANSA JA ME EI IKINÄ) herätti myöhemmin pohtimaan, onko tämä oikeasti sen arvoista. Toisaalta lapsettomuus ei onneksemme ole välillämme mikään peikko, joka meitä erottaisi. Ehkä jossain määrin välillä tuntuu jopa siltä, että lapsettomuus lähentää meitä. Meillä on loputtomasti aikaa toisillemme ja onneksi olemme osanneet nauttia siitä ja vietämme todella mielellään hyvin paljon aikaa yhdessä jakaen tätä elämää kaikilta osin. Suunnittelemme asioita yhdessä, suunnittelemme mitä teemme ihan vain kahdestaan, kuinka elämme ihan vain kahdestaan, eivätkä ne näkymät hullummilta tunnu yhtään.
Ehkä lapsettomuuden vaikeus on enemmän minun kokemukseni, kuin miehen. Asia ei tunnu häntä kovasti surettavan. (Onneksi; vähentää minun taakkaani.) Hän ottaa asiat kuten ne ovat ja keskittyy tähän päivään. Ihana. Siinäpä opittavaa minullekin.
Mitä vain jos hyväksyisin jo? Se olisi niin helppo tie.
Päästäisin irti haaveesta, päästäisin irti vaikeista tunteista, epäonnistuneisuuden kokemuksesta, voisinko unohtaa sen ettei minun kehoni vain toimi kuten pitää (vaikka kummassakaan meissä ei ole määritelty olevan mitään "lääketieteellistä vikaa", olen silti vakuuttunut siitä, että "vian" täytyy olla minussa, koska olen nainen, ja naisessa raskaus tapahtuu). Jos vain päästäisin tästä kaikesta irti, hyväksyisin lapsettomuuden, unohtaisin sen, kuoppaisin ja hautaisin ja heittäisin sen haudalla kuperkeikkaa.
keskiviikko 13. elokuuta 2014
murtunut mieli
Viimeisen reilun viikon ajan olen kulkenut mieli maata laahaten. Ollut särkynyt olo. Hiljainen, ärtynyt, väsynyt, toivoton, kielteinen. Ei mitään hyvää. Lapsettomuuden masentava kokemus on jostain syystä nielaissut minut mukaansa. Aika monta viikkoa on mennyt hyvin. En ole ollut surupusero tai itkunaama laisinkaan. Olen tuntenut lähinnä haikeutta tai pientä surumielisyyttä ja sitäkin vain ajoittain. Nyt tunnen vain masennusta. Sekin menee kyllä ohi aikanaan. Tunne on vain kestettävä. Ehkä se liittyy loppukesän haikeuteen.
Eilen löysin itseni istumasta kuistimme portailta, johon ilta-aurinko ihanasti lämmittää. Löysin itseni istumasta siitä ja miettimästä lapsettomuutta mieli murtuneena. Vähän nielemässä kyyneleitä. Muistan, kuinka tasan vuosi sitten oli samanlainen elokuinen lämmin ilta, ja kuinka istuin samaisella kuistilla, ja nielin näitä ihan samoja kyyneleitä, ja mietin tätä ihan samaa asiaa. Muistan etäisesti, kuinka silloin vielä toivoin, että ensi kesänä (siis tänä kesänä) voisin istua tuolla kuistilla vauva sylissäni sitä hellitellen. Niin ei tapahtunut. Tietenkään.
Pelkään, vaikka se viekin minulta voimia ja on siksi turhaa, että ensi kesänä ihan samalla lailla istun tuolla kuistilla ja nielen edelleen näitä samoja kyyneleitä.
Eilen löysin itseni istumasta kuistimme portailta, johon ilta-aurinko ihanasti lämmittää. Löysin itseni istumasta siitä ja miettimästä lapsettomuutta mieli murtuneena. Vähän nielemässä kyyneleitä. Muistan, kuinka tasan vuosi sitten oli samanlainen elokuinen lämmin ilta, ja kuinka istuin samaisella kuistilla, ja nielin näitä ihan samoja kyyneleitä, ja mietin tätä ihan samaa asiaa. Muistan etäisesti, kuinka silloin vielä toivoin, että ensi kesänä (siis tänä kesänä) voisin istua tuolla kuistilla vauva sylissäni sitä hellitellen. Niin ei tapahtunut. Tietenkään.
Pelkään, vaikka se viekin minulta voimia ja on siksi turhaa, että ensi kesänä ihan samalla lailla istun tuolla kuistilla ja nielen edelleen näitä samoja kyyneleitä.
perjantai 8. elokuuta 2014
oisihan se pitänyt arvata
Kirjoitin postauksessani ihan tässä jokunen aika siitä, kuinka olimme tavanneet tuttavapariskuntaamme, joiden kanssa keskustelimme autonhankinnasta. He totesivat tuolloin meille, kuinka "kunhan he vain päättävät jatkavatko lisääntymistä vai eivät", ja sen mukaan valitsevat sitten auton. Olisihan se pitänyt arvata, että kun seuraavaksi kohtaamme, eli tänään, niin tokihan heillä on meille raskausuutisia kerrottavana. Siitä sujuvasti sitten päästiin siihen keskusteluun, mikä auto nyt sitten valitaan.
Juu-u, olivat sitten siis kesäkuussa päättäneet jatkaa lisääntymistä ja nyt on raskaus sitten alkanut.
Hienoa heille.
Ajatelkaa, miten yksinkertaista!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
En sano enää mitään, menen pois johonkin ihan muualle itkemään nyt.
Juu-u, olivat sitten siis kesäkuussa päättäneet jatkaa lisääntymistä ja nyt on raskaus sitten alkanut.
Hienoa heille.
Ajatelkaa, miten yksinkertaista!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
En sano enää mitään, menen pois johonkin ihan muualle itkemään nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)