mitä jos vain hyväksyisin

Mitä jos vain hyväksyisin lapsettomuuden?

Tätä kysymystä olen pohtinut.

Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, mutta en ehkä kovin mainittavalla menetyksellä. En osaa sanoa miksi lapsettomuuden kokemus on tuntunut viimeiset viikot tavanomaista tuskaisemmalta ja vaikeammalta.

Epätoivoiselta, suorastaan.

Ehkä jotenkin olin vielä toivonut kesän ja valon ja loman tekevän "ihmeitä". Edessä oleva syksy ja talvi ovat ajatuksena sellainen ajanjakso, että lopullinen uskoni luomuplussaan näyttää hiipuvan ihan täysin sen edessä. Jokin osa minussa on pitänyt luomuplussaa edes himpun mahdollisena valoisaan vuodenaikaan. En tiedä miksi ajattelen näin. Mutta olen aivan varma, että syksyllä ja talvella ei ainakaan raskaaksi tulla. Kuten ei varmaan ikinä muutenkaan.

Usko raskaaksi tuloon ilman merkittävää hoitoa (johon en monesta syystä ole halukas), on oikeastaan nyt olematon.

Puheissamme ei enää miehen kanssa tätä nykyä koskaan käytetä muotoa "jos meille tulee vauva niin sitten sitä ja tätä..." Se on jäänyt kokonaan pois. Vielä vuosi sitten sanoimme niitä sanoja, mutta emme enää.

Emme myöskään enää viime aikoina ole puhuneet kovin paljon lapsettomuudesta. Juhannuksen aikaan kokemani primitiivireaktio (jolloin huusin täyttä kurkkua kuinka KAIKKI MUUT SAAVAT VAUVOJA NIIN PALJON KUIN HALUAVAT KOSKA TAHANSA JA ME EI IKINÄ) herätti myöhemmin pohtimaan, onko tämä oikeasti sen arvoista. Toisaalta lapsettomuus ei onneksemme ole välillämme mikään peikko, joka meitä erottaisi. Ehkä jossain määrin välillä tuntuu jopa siltä, että lapsettomuus lähentää meitä. Meillä on loputtomasti aikaa toisillemme ja onneksi olemme osanneet nauttia siitä ja vietämme todella mielellään hyvin paljon aikaa yhdessä jakaen tätä elämää kaikilta osin. Suunnittelemme asioita yhdessä, suunnittelemme mitä teemme ihan vain kahdestaan, kuinka elämme ihan vain kahdestaan, eivätkä ne näkymät hullummilta tunnu yhtään.

Ehkä lapsettomuuden vaikeus on enemmän minun kokemukseni, kuin miehen. Asia ei tunnu häntä kovasti surettavan. (Onneksi; vähentää minun taakkaani.) Hän ottaa asiat kuten ne ovat ja keskittyy tähän päivään. Ihana. Siinäpä opittavaa minullekin.

Mitä vain jos hyväksyisin jo? Se olisi niin helppo tie.
Päästäisin irti haaveesta, päästäisin irti vaikeista tunteista, epäonnistuneisuuden kokemuksesta, voisinko unohtaa sen ettei minun kehoni vain toimi kuten pitää (vaikka kummassakaan meissä ei ole määritelty olevan mitään "lääketieteellistä vikaa", olen silti vakuuttunut siitä, että "vian" täytyy olla minussa, koska olen nainen, ja naisessa raskaus tapahtuu). Jos vain päästäisin tästä kaikesta irti, hyväksyisin lapsettomuuden, unohtaisin sen, kuoppaisin ja hautaisin ja heittäisin sen haudalla kuperkeikkaa.