jospa vain...

Jospa vain saisin sen päivän, jolloin huomaisinkin että kuukautiset eivät alakaan, jospa saisin tikkuun silloin kaksi viivaa ja loputonta ihmettelyn aihetta. Jospa saisin kokea sen, kuinka merkit seuraavat yksi toistaan, mitä oudoimpia oireita, huonovointisuutta ja vatsan kipristystä, turvotusta ja sitten näkisin ruudulla pienen ihmeen ja sykkivän pienen sydämen. Ihastelisimme sitä ihmeissämme mieheni kanssa yhdessä. Jospa saisin kertoa sukulaisille ja ystäville jännät uutiset. Jospa saisin kulkea koko matkan alusta loppuun, välillä toki huolehtien ja murehtien, kuten asiaan kuuluu, mutta pääsääntöisesti nauttien ja iloiten, katsella vatsani kasvua, ihmetellä möngerrystä ja pieniä liikkeitä sen sisällä. Voi jospa saisin pyöreän raskausmahan, jota silitellä, vauvan mahaani, jota sydämen alla kantaa, suurta salaisuutta ja kalleinta aarretta. Jospa saisin kokea synnytyksen ja uuden elämän ihmeen, saada syliini vihdoin sen, jota olen niin odottanut.

Jospa saisin vauvaani hoitaa, ihmetellä, tuijotella, opetella kaikki jutut, opetella tuntemaan tuo outo pieni ihminen, joka meille on annettu lainaksi. Jospa saisin tuuditella uneen, nousta yöllä silmät ristissä ruokkimaan, kärsiä väsymystä ja kuunnella kitinää ja itkua. Jospa saisin työnnellä vauvanvaunuja pihalla, nukuttaa vauvaa terassilla, järjestää ristiäiset, kutsua perhe ja ystävät, valita kummit, leipoa kakut ja kuorruttaa ne kaulitulla sokerimassalla ja muotoilla joko vaaleanpunaiset tai vaaleansiniset sokerimassatossut kakunkoristeeksi.

Jospa saisin seurata kasvua ja kehitystä, miettiä kuinka paljon tv:tä voi antaa katsoa, hermoilla uhmaikäisen tahtolapsen varjossa, nähdä kaikki vaiheet, laittaa omaan huoneeseen nukkumaan, ottaa mittelöitä, kuulla ensimmäiset sanat, lukea iltasadut, pukea pyjamat ja sujauttaa kainaloon samettipupu ja nalle, rauhoittua siihen yhdessä. Jospa saisin olla lapseni kanssa kotona niin pitkään kuin mahdollista, en välittäisi urastani, koska työ olisi ihan toisarvoista sen rinnalla; mennä muskariin arkisin, tehdä hiekkakakkuja rannalla kesällä, uittaa varpaat veteen laiturilta, pujottaa yhdessä heinään ahomansikat ja mustikat, antaa suuren koiramme talvella vetää valjaissa pulkassa punaposkista naurunaamaa. Jospa saisin nähdä kaikki syntymäpäivät, puhaltaa yhdessä kynttilät, askarrella virpomisoksiin koristeet, maalata naamaan viikset ja pisamat; ja joulut, kouluun menon, harrastukset, onnistumiset, valoisat ilmeet ja leveän hymyn, nähdä sen kuinka lapsi kasvaa ja muuttuu ja me siinä mukana. Jospa saisin nähdä murrosiän hulluudet ja saada osakseni nenäni eteen paiskatun ovenkin joskus, huolestua asioista, neuvoa ja olla tukena, keskustella opettajien kanssa, jospa saisin nähdä lapseni kasvun hienoksi ihmiseksi ja selviämisen koulussa ja elämän tuulisilla turuilla. Jospa saisin nähdä hänen löytävän tiensä ja iloitsevansa siitä ja asettuvan omalle paikalleen, mikä se sitten onkaan. Jospa saisin nähdä hänen muuttavan kotoa omaan ensimmäiseen asuntoon, yhdessä ostettaisiin kattilat, vispilät ja silitysrauta. Annettaisiin niin hyvät eväät elämään kuin ikinä olisi mahdollista, ja muistutettaisiin lopuksi silti joka kerta, että kotiin voi aina tulla, jos ei tuulta saa siipien alle.

Jospa saisin nähdä kuinka lapseni luovii elämässä, löytää puolisonsa, tulee ehkä itsekin vanhemmaksi, ostaa asunnon, tekee sitä mitä itse tykkää, on sinut itsensä kanssa, tulee joskus meitäkin moikkaamaan. Jospa saisin nähdä vielä että kun itse käymme jo elämän ehtoolle, ja ruttuunnumme yhä entisestään, käymme kumarammiksi, emmekä kohta oikein muistakaan kunnolla mitään; hän silti vielä tulisi ja olisi paikalla, pitäisi kurttuisesta kädestä ja silittäisi hiljaa, eikä enää tarvittaisi tyhjänpäiväisiä sanoja vaan pelkkää läsnäoloa.

Jospa vain saisin, niin, sen kokea ja nähdä.

neuvoja "asiantuntijoilta"

Eräät ystäväni ovat neuvoneet jälleen minua raskautumisen suhteen. Sen lisäksi, että useat ovat sanoneet joskus aiemminkin täällä blogissa mainitsemani "unohtakaa koko juttu, niin sitten se tärppää!", olen saanut jälleen kultaakin kalliimpia neuvoja sisarilta:

-"lopeta sokerin syönti" (nainen, 2 lasta melko helposti)
-"nosta lantio yhdynnän jälkeen ylös älä missään nimessä käy suihkussa" (sanoo henkilö, jonka ensimmäinen raskaus alkoi 1. yrityksestä ja toinen raskaus 2. yrityksestä, siis 2 lasta)
-"hankkikaa koira, monet on tulleet heti raskaaksi kun ovat hoivanneet pentua" (nainen, 2 lasta helposti)
-"älä stressaa, silleen meilläkin alkoi!" (nainen 3 lasta, kaikki raskaudet alkaneet joko ekasta tai tokasta yrityksestä) ///ja kuinka monella on muuten oikeasti stressi yk 1.:lla tai yk2:lla, jos ennestään ei ole raskautumisongelmaa? Tuskin kovinkaan monella!///

Eli: niin just. No ei toimi meillä.

kp 1

Kp 1 taas jälleen. Tiesin kyllä, että se tulee. Aina sitä vähän toivoo silti, ettei se tulisi, että tulisi sittenkin jotain muuta. Oikeastaan kp 1:set ei ole enää niin vaikeita kuin joskus aiemmin. Nykyään vaan hymähtää, onhan se kierron uusiksi alkaminen koettu jo niin monta monituista kertaa. Kierto on ollut viime kuukaudet aika tasainen 27-29 päivää. Viime kesänä kierto oli usein vain 24 päivää, ja sitä edelsi aina 3 päivän verran tiputtelua ja kipua. Se korjaantui 3 kuukauden terolut-kuurilla, josta raskautumisen kannalta ei ollut kylläkään mitään hyötyä (kuten olen kuullut, että joillekin saattaa olla).

Kierron tasaisuudesta huolimatta epäilen, etten ovuloi läheskään joka kuukausi. Ehkä vain noin neljän tai viiden kierron välein minulla on selvät ovulaatio-oireet. Silloin on aina alkanut tuntua nipistystä noin viikko kuukautisten alkamisen jälkeen jommalla kummalla puolella, mitkä ovat sitten jatkuneet ovulaatioajankohtaan saakka yhä voimistuen. Sillon limat ovat myös olleet todella selkeät. Muina kuukausina oireita ei ole. Ei limaa, ei kipuja, ei kertakaikkiaan yhtään mitään oiretta. Olen tikuttanut ovista oireettomissa kierroissa ja saanut kyllä plussan, niin; kyllähän se aivolisäke voi LH:a eritellä yksinään vaikka mielin määrin, mutta jotenkin minulla on silloin ollut sellainen olo, että munasolu ei kuitenkaan ole kypsynyt tai ainakaan irronnut, koska oireita ei ole koko kierron aikana. Silloin nimittäin kun oireet ovat, ne ovat olleet erittäin selkeät. Niissä kierroissa olen voinut sanoa kertaakaan erehtymättä kummalta puolelta munasarjasta munasolu on irronnut, ja gynekologi on nämä epäilykset loppukierron ultrassa vahvistanutkin. Edellinen selvä ovulaatio oli helmikuussa. Tätä ennen viime syksynä. Sitä ennen ehkä viime kesänä joskus. Seuraavaa odotellessa. Tosin. Ei noissakaan kierroissa ole tullut tulosta, vaikka kuinka on sihdattu ja ahkeroitu.

Ei näy vauvaa ei. Yksi päivä ennen kierron vaihtumista on minulla ainakin se vaikein. Silloin harmittaa. Oikeastaan samalla hetkellä kun vuoto alkaa, niin silloin harmistuskin alkaa katoamaan. Jää vain surua vähän. Ja tyhjyyttä. Mutta pahin olo jotenkin karisee just silloin kun vuoto alkaa. Onkohan joku hormonitason äkillinen muutos, mikä senkin aiheuttaa, en tiedä. Pääasia että mieliala nousee ja voi taas keskittyä muihinkin asioihin.

napilleen

Tänään kirjastossa luin naistenlehteä, jossa oli erään naisartistin haastattelu. Hän kertoi lapsen"teosta" seuraavasti: "vauva oli suunniteltu ja ajoituskin meni napilleen".
Suunniteltu. Ajoitus. Ja vielä napilleen. Hanat auki ja asiat putkeen. Klik - painan nappia, tilaan vauvan ja kas se on tässä. Syntyy sinä kuukautena kun me halusimme ja kun meillä on just silloin lomat sopivasti, isilläkin. Voi miten helpolta ja yksinkertaiselta se kuulostaa.

Ja mikä se todellisuus on meillä muilla. Jotain ihan muuta.

Minulle olisi ihan se ja sama minä vuodenaikana vauvani syntyisi. Tulisiko ensi vuonna vai sitä seuraavana. Olisiko joulu tai juhannus, yksi lysti. Tyttö tai poika, ei väliä. Olisiko se luonteeltaan tättärää vai kiltti, tulisiko siitä isona tieteilijä vai taiteilija tai mitä vaan, mitä niistä. Haluaisi se harrastaa tai olla harrastamatta. Jos se vaan syntyisi. Eikä se olisi minulle koskaan "suunniteltu". Ei, se olisi ihana lahja taivaasta. Jonka olisin saanut vain lahjaksi, ilman omaa ansiota.

Joskus se tulee minullekin päähän; ehkä emme ole kelvollisia vanhemmiksi? Ehhkä meistä ei olisi tuohon vaativaan kasvatustehtävään? Ehkä olemme muuten vain "epäkelpoja". Tietyllä tavallahan se on "luonnonvalintaa", ettemme tule mieheni kanssa raskaaksi. Solumme eivät ehkä sovi yhteen. Ehkä tulemme raskaaksi joka kuukausi, mutta blastokysti tekee samantien itsemurhan jo matkalla kohtuun. Tai ehkä yksinkertaisesti kromosomit ei kohtaakaan, vaikka meidän keskinäinen kemiamme kohtaa kuinka. Ehkä minun munasoluni ovat ö-luokan kamaa. Tai miten tahansa, oli kyse mistä tahansa. Koska raskaushan alkaisi, jos mitään vikaa ei olisi. Kylmä totuus, ehkä se on vain uskottava.

loppukierron ajatuskierto

Miten monta loppukiertoa olenkaan jo elänyt ja miettinyt. Yhtä monta kertaa olen pettynyt. Enemmän tai vähemmän. Sama juttu joka kerta. Se ei koskaan tule sen helpommaksi. Tosin ei ehkä vaikeammaksikaan, ei enää, joku kynnys on kyllä ohitettu jo ja onneksi niin, siltä osin on helpottanut merkittävästi. En vielä ole silti halunnut luovuttaa täydellisesti. En ihan vielä ole halunnut hyväksyä lapsettomuutta täydellisesti. Vai voiko sen _haluta_ hyväksyä? Ehkä jätän sanan "haluta" pois. En ole vielä hyväksynyt lapsettomuutta täydellisesti. Niinhän se on. Jos olisin hyväksynyt lapsettomuuden täydellisesti, en miettisi tätä. Olen vielä sillä matkalla. Hyväksymisen opettelun matkalla, joka tuntuu kestävän iäti. Olen sen kyllä jo osittain aloittanut, se on selvää se. Muttei se silti riitä viemään kokonaan toivoa, ei nähtävästi.

Joskus testasin innokkaasti joka kuunkierron lopussa. Sitten olin monta monituista kiertoa testaamatta. Nyt olen taas viime kierrot testannut. Enkä tiedä miksi. Niin kuin nytkin olen tehnyt. Jos sittenkin saisin sen viivan. Voi miltä se tuntuisi, miltä? Kääntelen liuskoja ja puikkoja käsissä, siristelen silmiä, näenkö viivanpaikan, tässä ei ole, tuossa toisessa on, voiko se merkitä mitään, voi näkisinpä toisen viivan joskus. Miltä se tuntuisi, hyppisinkö riemusta, hymyilisinkö, tuntisinko olevani kanaemo, joka hautoo suurta salaisuutta sisällään, ihan varmasti tuntisin.

vahva mieli

Kiertopäivä 21 menossa. Toivo nousee jälleen. Se on kuin vertauskuvan Feeniks-lintu, joka nousee aina ylös tuhkasta. Ja on se kumma juttu, miten vahva ihmismieli on. Se jaksaa aina elättää toivoa vastoin järkeä ja realiteetteja. Välillä kuvittelen olevani raskaana. Joo, rinnat on turvonneet, mahaa nipistää, suussa on raudan maku. En silti ole koskaan ollut. En ole ollut niinä kiertoina, kun minulla on kaikki oireet, enkä ole ollut niinä kiertoina, kun minulla ei ole mitään oireita ollut. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, kun olen asiaa toivonut ja rukoillut sydämeni pohjasta. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, kun olen ollut koko asiaa miettimättä ja keskittynyt ihan muihin juttuihin. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, kun on oltu aktiivisia ja sihdattu oikeisiin päiviin. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, jolloin on oltu hällä-väliä.

Vahva ihmismieli elättää aina toivoa joka kuunkierto. Jos kuitenkin. Jos silti, vaikkei... Jos edes tämän kerran... Jos, jos, jos.

Sain kutsun ystävän baby shower- kutsuille. Kaikilla muilla kutsutuilla on jo vauva, montakin. Samoin ystävälläni, jonka juhlat ne ovat. Ärsytti. Miksi baby shower-juhlat järjestetään jokaisesta vauvasta, eikö esikoisesta riittänyt. Mistä minä siellä puhuisin? Istuisin nurkassa juomassa teetä kun kymmenen muuta jo kolmesti synnyttänyttä naista hehkuttaa asiaa. Pakkoko on järjestää joka vauvasta juhlat? Menkööt keskenään, ne äidit. Minä olen ulkopuolinen. Jään paitsi monesta tarinasta ja kokemuksesta. En minä mistään siellä ymmärrä. Mietin omaa asiaani aina vain enemmän, tulen aina vain enemmän tietoiseksi siitä ettei minulla ole sitä mitä heillä on jo vaikka kuinka monta kertaa. Ja tietenkin minä tunnen näin. Tietenkin minä saan primitiivisen vastareaktion. En mene!

Minäkin haluaisin baby shower- juhlat oikeasti. Minun omat, minun raskauteni juhlat. Minäkin haluaisin istua kaikkien keskellä suuren mahan kanssa ja saada vauvalahjoja. Jotkut saavat kokea nekin juhlat moneen kertaan. Minäkö en ehkä saa kokea koskaan, ainoatakaan kertaa.

Tässä ollaan. Vahva mieli saa taas katsoa kaikkea sitä hyvää mikä minulla on, aloittaa taasen kiitoksella. Edelleen: se on ainoa tie jaksaa lapsettomuuden kipeä kokemus. Vahva mieli voi tulla siinä vahvemmaksi kyllä ja tahdon voimalla voi taistella vastaan asiaa, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.

lapsettomuuden kokemus on yksinäinen kokemus

Tunnen muutamia lapsettomuudesta kärsineitä henkilöitä. Nämä kyseiset ihmiset ovat sukulaisiani, ja heidän kanssaan olen läheisissä tekemisissä. Yksi näistä ihmisistä on sisareni. Olen seurannut vierestä erittäin raskaat sisareni ivf-hoidot, jotka kestivät monta vuotta. Sisareni kärsi aknesta, hänen hiuksensa ohenivat, oli vaiheita jolloin hänen suunsa perusilmeeksi vääntyi katkera ilme, hän oli vihainen ja kärttyisä. Ymmärsin jo silloin asian vaikeuden, vaikken itse ollut samassa tilanteessa. Nyt ymmärrän hänen kärttyisyytensä entistä paremmin. Ja sen perusvireen, joka muistutti jotain turhautumisen ja tuskastumisen väliltä. Hän sai monta monituista keskenmenoa, kunnes he vihdoin onnistuivat ja saivat terveen lapsen, joka on nyt jo leikki-ikäinen.

En ole suuremmin tukeutunut sisareeni lapsettomuudesta. Tämä johtuu hänen torjuvasta asenteestaan. Kun otan lapsettomuutemme puheeksi, hän vaihtaa ripeästi aihetta. Kenties hänen itse kärsii jollakin tasolla lapsettomuuden kipeää kokemusta edelleen, vaikka hänellä lapsi onkin ja kaikki päätyi siltä osin hyvin.

Mutta suku on suku. Olen pohtinut sitä, miten lapsettomuuden kokemus tuntuu yksinäiseltä kokemukselta. Minä jaan sen rakkaan mieheni kanssa, mutta en tunne henkilökohtaisesti ketään toista lapsettomuudesta kärsivää sukuni ulkopuolelta. Tunnemme lapsettomia pariskuntia, mutta nämä henkilöt ovat sellaisia, jotka eivät ole (vielä) halunneet lasta ja ovat siksi lapsettomia. Ivallinen puoli minussa ajattelee heidän kohdallaan, että he vain vetävät vielä käsijarrusta, mutta sitten jos haluavat antaa luvan lapselle, he luultavimmin viipottavat ohitsemme tässä viirit liehuen alta aikayksikön. Vaikka toki eihän se aina näin mene. (Vaikka usein kyllä silti tuntuu menevän, eikö?!)

Miten mielelläni minä haluaisinkaan henkilökohtaisesti tuntea jonkun toisen lapsettomuudesta kärsivän ystävän. Vaikka en minä tätä kenellekään tietenkään toivoisi. Silti, miten mielelläni minä haluaisinkaan jakaa keskustelussa kaikki ne ajatukset, tästä aiheesta ja sen vierestä. Vaan en tunne yhtäkään. En yhen ainoatakaan. Tiedän että lapsettomuudesta kärsiviä on valitettavasti vaikka millä mitalla, mutta silti en tunne heistä yhtäkään. Ystäväpiirini on täynnä odottavia tai pienten lasten äitejä. Siksi lapsettomuuden kokemus on minulle ja miehelleni varsin yksinäinen kokemus. Ihan kuin olisimme saari keskellä jotain, joku oma yksikkö, kaikista muista poikkeava. Mutta miten onnellinen sentään olen siitä, että saan jakaa tämän kokemuksen edes maailman rakkaimman ja ymmärtäväisimmän miehen kanssa. Että siinä en kuitenkaan ole yksin, en viimekädessä sillä tavalla, kuten voisi olla.

Lukiessani muiden lapsettomuudesta kärsivien blogeja, voin aidosti sanoa tuntevani jokaisen blogin kirjoittajan tuskan kuten omani. Ja miten ilahdun sydämeni pohjasta, kun luen jonkun onnistumisesta.

Voi miten minä soisinkaan jokaiselle lapsettomuusblogin kirjoittajalle sen ihmeen ja onnen kokemuksen, positiviisen raskaustestin, onnistuneen raskauden, vauvan jota kantaa sydämen alla, jokaiselle lapsettomuudesta kärsivälle oman nyytin, miten kipeästi toivoisinkaan jokaiselle tuon toiveen toteutumisen. Kaikille siitä haaveileville, kaikille unelmoitsijoille, erityisesti kaikille niille, jotka ovat epätoivon ja pettymyksen kyyneliä joutuneet nielemään kuukaudesta toiseen. Erityisesti niille toivoisin sitä.

ärsyttävä lapsettomuus!

Lapsettomuuden hyväksyminen on vaikeaa. Se on äärimmäisen tukala ja tuskallinen prosessi. Se on matkaa jatkuvassa epävarmuudessa. heilahtelua pienistä ja hentoisista toivonkipinöistä jokakuukautiseen pettymykseen, ikuista aaltoilua edestakaisin. Tähdet syttyy ja sammuu taivaalle, planeetat kiertää ratojaan ja toivo tulee ja toivo menee. Mieli vaihtelee. Tuntuu hyvältä, tuntuu pahalta, tuntuu hyvältä, tuntuu vaikealta, ajattelen lapsettomuutta, en ajattele, olen onnellinen, en ole, olen surupusero, olen naurunaama, en mieti - ja sitten mietin. Se on minussa koko ajan, se muistuttaa kaikkialla, kaikessa se tulee vastaan, ja sitten tulvii taas kiitollinen mieli elämästä, että se on ihanaa, se on hyvää, matkani hyvä, päämääräni on hyvä, tämä tie on valoisa ja hyvä. Kunnes taas saan saavista kylmää vettä niskoilleni.

Lapsettomuuden saa kynsilleen monissa tilanteissa, sitten kun ajattelee että nyt olen jo vahvistunut eikä minuun enää asiat vaikuta, avaan Facebookin ja etusivulla koko ruudun täyttää kuva ystävästäni, joka kuvassa silittää vauvamasuaan. Häkellyn, tuskastun, jo kolmas vauva heille. He vain haluavat ja saavat heti. Ei, en halua katsoa, ärsyttää, vannon eroavani koko roskasta, piilotan nämä toiminnot (kiitos kaunis Facebook, että näin voi tehdä!!), vannon, että jos kuitenkin se ihme tapahtuisi, että tulisin raskaaksi, en koskaan laita itsestäni yhtään vauvamasukuvaa Facebookin. Ihan vain jos siellä on joku kuten minä, joku joka ei halua katsoa, koska sattuu, en halua kehenkään sattuvan näin. Tyhmä lapsettomuus, tyhmä, tyhmä.

Lapsettomuutta on vaikea joskus käsitellä. Ehkä eniten hämmentää se jatkuva aaltoilu. Olen tyytyväinen elämään, olen aidosti onnellinen, ajattelin eilenkin kun istuin pihalla auringossa puutarhassani, olen onnellinen, etuoikeutettu, onnekas. Kuitenkin jossain takana se raksuttaa. Lapsettomuus, tyhjä syli. Se on näin, se on, miten sitä on niin vaikea hyväksyä, miksi? En tiedä onko muilla lapsettomilla niin, mutta itse olen huomannut lapsettomuuden aiheuttavan erittäin suurta ärsytystä. Yksinkertaisesti: lapsettomuus ärsyttää. On todella vaikeaa kuvailla sitä pakahduttavaa ärsytyksen tunnetta: niin helppo asia monille, joilta se onnistuu yrittämättä, tahtomatta, ties missä olosuhteissa, ilman aikeita, ilman rahkeita; mutta minä en onnistu siinä. En onnistu tulemaan raskaaksi ja se ärsyttää. Ärsyttää joskus niin vietävästi, että tekisi mieli heitellä astioita seinään ja huutaa kaikille kuinka ärsyttävää se on.

Ja taas saamme aloittaa sen, kuten joka päivä aloitetaan. Kiitetään siitä mitä on, se on ainoa keino tällä tiellä. Ja elämä on aidosti hyvää siitä huolimatta.

opettelemmeko hyväksymään lapsettomuuden?

Hoidot. Tiedämme lapsettomuudestamme sen, että luonnollisesti lapsen saaminen on melko epätodennäköistä. Täysin mahdottomana sitä ei pidetä, mutta epätodennäköisenä. Hoidoilla olisi _ehkä_ mahdollisuus tulla raskaaksi. Takeita ei, kuten ei kenellekään muullakaan toisaalta. Emme ole päättäneet vielä hoitojen aloituksesta. Kysymys on monella tapaa vaikea, ja siihen liittyy paljon kysymyksiä erityisesti siksi, että onnistumistodennäköisyys on sen verran heikko; haluamme vielä pohtia rauhassa. Toistaiseksi emme ole halunneet hoitoja aloittaa. Voin kirjoittaa omista hoitoihin liittyvistä ajatuksista joskus myöhemmässä postauksessa, jos se lukijoita kiinnostaa. Tällä hetkellä enemmin olemme lähteneet sille linjalle, että hyväksymme lapsettomuuden. Tämä prosessi on pitkä ja kovin keskeneräinen vielä ja vaatii aikaa.

Ostimme uuden auton. Sellaisen, joka ei ole tarkoitettu lapsiperheelle. Toinen automme vaihdetaan harrastukseen sopivaksi autoksi, joka myöskään ei ole farkkumalli lapsiperheen käyttöön, vaan tarkoitettu kahdelle. Olemme kyllästyneet elämään elämää, jossa mietimme tuleeko lapsi ja säilytämmekö tämän auton vain siksi, jos meille tulee lapsi, kun auto ei kuitenkaan nyt palvele tämänhetkisiä tarpeitamme.

Vielä vuosi sitten puheessamme vilisi toisinaan toiveikkaita lauseita jotka alkoivat "sitten jos meille tulee lapsi...". Se oli milloin mitäkin; laitetaan terassiin lasitus, jotta vauva voi nukkua päiväunet siinä, tästä ovesta lastenvaunut voi tuoda sisään, tästä tulee vauvan huone, tuossa olisi naapurissa hyvä leikkikaverit jne... Nyt tuo puhe on pikkuhiljaa hävinnyt, naapurin lapset kasvavat, vauvanvaunujen paikkaa terassilla ei enää mietitä, anoppi ei enää toistele sitä kuinka toivoisi meillekin lapsia, hän rohkaisee vain myötunnollaan ja on ihana tuki tässä; perhemallinen auto vaihdettiin kahden hengen urheilulliseen menopeliin... Niin, ehkä se on osa hyväksymisen prosessia. Kivuliasta prosessia. Kasvamista, joka sattuu niin. Niinä hetkinä vääryyden tunto valtaa mieliä; miksi me, mitä me teimme väärin, miksi me emme saa lasta. Kunnes muistan aina, ettei äitiys ja lapsi ole jotain mitä me voimme vaatia itsellemme, se on lahja joka saadaan, jos saadaan. Ja kaikki lahjat eivät ole kaikille, kaikkea ei vain saa mitä haluaa, toiset taas saavat eivätkä edes halua, jotkut saavat kun tahtovat; mutta kaikki jotka tahtovat, eivät vain saa. Miksi se totuus on niin kipeä ja niin hirvittävän vaikea niellä? Ainoa lääke siihen on katsoa sitä kaikkea mitä jo itsellä on. Että voisi olla niinkin, että minulla on se lapsi, muttei mitään muuta mitä minulla tässä on, mikä kuitenkin on elämäni ja niin hyvä. Antaa sen lohduttaa surevaa. Ja antaa surun tulla ja olla. Lapsettomuutta saa surra.

"älkää ajateltelko koko asiaa niin sitten se tärppää!"

Ihminen. Sielu, ruumis, mieli. Ihminen on kokonaisuus. Henkisyys ja fyysisyys: yksi kokonaisuus. Enemmän kuin osiensa summa, sanotaan. Olemme mieheni kanssa usein kuulleet kommentteja siitä, kuinka lapsia saadaan. Yleensä näitä neuvoja antavat sellaiset ihmiset, joille lapset ovat siunaantuneet saman tien. Ehkäpä yksi klassisin kuulemamme kommentti on ollut tuo kultainen neuvo siitä, kuinka raskaus alkaa kyllä heti, kunhan vaan emme ajattele asiaa ja lakkaamme yrittämästä.

Miten voisi olla ajattelematta raskautta, jos sitä toivoo?

Kun mietin eräitä tiettyjä ystäviäni, jotka ovat raskautuneet pika pikaa muutamassa kuukaudessa ehkäisyn jättämisen jälkeen, heidät ja heidän mielensä tuntien, tiedän, että he itse ovat varmasti toivoneet raskautta todella kovasti ja hartaasti _ ihan heti_ kun vauvalle on annettu lupa tulla. Tiedän, että näissä henkilöissä on ihmisiä, joille äitiys on ollut yksi tärkeimmistä päämääristä elämässä - he varmasti ovat olleet innosta piukeina saatuaan miehet vihdoinkin puuhaan mukaan. Tiedän tämän, koska muistan keskusteluja vuosien takaa ajalta, jolloin nämä ystävättäreni vielä joutuivat odottamaan puolisoidensa kypsyttelyä asialle, vaikka itse olivat jo valmiita projektiin.

Kuinka he sitten ovat tulleet ihan heti raskaaksi? He ovat toivoneet raskautta vähintään yhtä paljon kuin minäkin.

Minä suhtauduin, kuten kerroinkin, alunperin asiaan esittämällä yläkertaan hentoisen toiveen, huokauksen sydämeni sopukoista. Äitiys ei koskaan ollut päämäärä sinällään; en koskaan osannut pitää sitä päämääränä, koska aina olin suhtautunut siihen niin ihmeellisenä asiana ja vaikeana omalla kohdalla tavoittaa, jonakin sellaisena asiana, jonka saan jos saan - minusta riippumatta-  vaikka sitä toivoinkin. Silloin se mielestäni ei voinut koskaan olla päämäärä sanan varsinaisessa merkityksessä, koska päämäärät ovat mielestäni sellaisia, jotka voi asettaa ja toteuttaa. Mutta raskaus on jotain ihan muuta, kuin asia jonka voi vain toteuttaa jos haluaa.

On monta asiaa jotka voin vain toteuttaa jos päätän niin. Voin matkustaa maailman tappiin, voin kiivetä vuorten huipuille ja sukeltaa valtamereen uponneisiin hylkyihin jos tahdon, voin aloittaa uuden harrastuksen, voin muuttaa pukeutumistyylini, aloittaa uuden harrastuksen, voin vaihtaa työpaikkaa ja mitä tahansa. Mutta raskaus. Se on ihan eri juttu.

Jos toivoisin vielä enemmän, tulisinko raskaaksi? Jos uskoisin vielä lujemmin että tulen raskaaksi, tulisinko?Uskonko, toivonko liian vähän? Jos toivottaisin itselleni raskautta joka päivä, tulisinko tosiaan raskaaksi? Jos joka aamu heräisin, katsoisin peiliin, hymylisin itselleni ja sanoisin: tulen raskaaksi! - tulisinko?Voisinko omalla hengelläni ja sen asenteella muuttaa ruumiini niin että kaikkia epätodennäköisyyksiä uhmaten todella tulisin raskaaksi? Voisiko niin tapahtua?

Vai onko niin, että koska olen jo alun alkaen suhtautunut asiaan nöyryydellä luonnon edessä, ajatellut että "jos", "ehkä.." ; onko niin että koska nykyään ajattelen niin, kaikki biologiset ja terveydelliset asiamme huomioon ottaen että raskaus olisi meille kovin epätodennäköinen, en tule raskaaksi?

Usko, toivo, rakkaus... Suurin niistä on rakkaus.
Ja sitä minulla onneksi on vaikka millä mitalla, lapsettomuudesta huolimatta.

me kaipaamme sitä mitä emme edes ole nähneet

Silloin kun itse aloin ymmärtää lapsettomuuden koskettavan minua, vahtasin kehoani haukan lailla. Kuvittelin oireita, syynäsin valkovuotoa, tunsin joka nipistyksen ja puristuksen ja turvotuksen. Elätin toivoa joka kuukausi aina siihen saakka kunnes se kirkkaana punaisena norona valui pönttöön, kerta toisensa jälkeen. Taivas yksin tietää kuinka monta raskautestiä tein vain joka kerta saadakseni siihen yhden viivan. Yhden viivan, aina yksi viiva. Minäkään en tiedä sitä, miltä tuntuu saada raskaustestiin kaksi viivaa. Miltä se tuntuisi?

Toivo tietenkin herää vieläkin joka kuukausi. Nyt on jälleen uusi kierto pyörähtänyt käyntiin tiistaina. En enää laske yrityskiertojen määrää. Enää en kokeile poppaskonsteja kuten greippimehun litkimistä tai muitakaan juttuja. Enää en jaksa pilata yhtä viikkoa kuukaudesta ahdistumalla ja itkemällä. Siitä huolimatta toivo silti herää aina. Toivoa ei voi tukahduttaa, se nousee yhä uudelleen ja uudelleen kaikesta huolimatta. Jokainen kuukausi tuo mukanaan toivon, vaikka kuinka pienen tahansa. Toivoa on vielä jäljellä, ja se syntyy jostain ihan muusta kuin omasta tahdosta. Onko toivo perusolemukseltaan pohjatonta, kuten todellinen rakkaus on? Miten muuten on mahdollista, että toivoa riittää vastoin omaa ponnistelua, kaikkia todennäköisyyksiä ja realiteetteja?

Lapsettomuuden kokemus on uskomattoman kokonaisvaltainen kokemus. Se tuntuu lävistävän kaikki elämän osa-alueet ja vaikuttavan jokaisessa. Miltä tuntuisi saada lapsi?  Joskus pohdin sitä. Olen matkannut siihen pisteeseen, että en osaa oikein kuvitella sitä että todella pitäisi omaa lastani sylissäni. En yksinkertaisesti osaa kuvitella sitä tapahtuvan itselleni, minkä pitäisi olla ihmiselle vaivatonta, helppoa ja yksinkertaista. 

Kaipaan ja toivon silti joka kuukausi. Ja tänään on kaunis kevätpäivä, pihalla leskenlehtiä ja uutta elämää. 

miksi me emme saa lasta?

Niin, miksi me emme saa lasta? Tätä kysymystä varmasti jokainen lapsettomuudesta kärsivä kysyy, joskus yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä minäkin olen kysynyt monta kertaa, sekä itseltäni että mieheltäni että niiltä ihmisiltä, jotka lapsettomuudestamme tietävät. Vastausta kukaan ei tietenkään ole osannut antaa, vaikka arvailuja voi toki aina esittää.

Vaikeimpina ja kipeimpinä aikoina olen kokenut paljon katkeruuden tunteita lapsettomuuden myötä. Olen kihissyt ärtymystä kuullessani ystävien vauvauutisia. Ensin tuli yksi vauva perheeseen jo heti ensimmäisestä yrityskierrosta, sitten toinen ja kuulin että "me toivotaan vielä kolmatta" ja kas, kas, kas, jo vähintään kaksi kuukautta myöhemmin oli taas "pullat uunissa". Vierestä katselin useamman vuoden ajan useankin tällaisen perheentäydentymisen. Kuulin mm. kuinka "me ei oikeastaan edes haluttu lasta, mutta se vaan sitten tuli ja nyt meille tulee toinen." Miten vaivattomalta se näyttääkään lapsettoman silmissä! Jotkut halusivat, saivat heti ja saivat niin monta kuin halusivat. Jotkut halusivat, saivat hetken päästä. Jotkut eivät halunneet, ja silti saivat ja vieläpä vaivattomasti. Silloin kysyin aina itseltäni jäätävästi: "miksi jotkut saavat tuosta noin vain kolmekin lasta, mutta me emme saa sitä yhtäkään?"

Olen kuullut kertomuksia päihteitä käyttävistä, raskaissa ympäristöissä elävistä naisista, jotka tulevat raskaaksi kerta toisensa jälkeen. Olen kuullut tarinoita ongelmallisista kodeista ja huostaanotoista ja näihin koteihin syntyvistä vauvoista, jotka on huostaanotettu suoraan synnytyslaitokselta - ja kysynyt jäätävästi: "miksi minä en tule raskaaksi, vaikka elämäntilanteeni on kuinka rauhallinen?"

Luin teiniäitiydestä kertovaa artikkelia, jossa teinitytöt olivat tulleet vahingossa raskaaksi elämänvaiheessa, jossa kaikki on vielä niin kesken: kehitys ja aikuiseksi kasvaminen. Kuulin ystävästäni, joka tuli raskaaksi vahingossa sitoutumattomasta suhteesta, vaikkei edes halunnut lasta. Kysyin itseltäni jäätävästi: "miksi he kaikki tulevat raskaaksi, joilla ei edes ole aikomusta, mutta minä en tule?" Katsoin yhä uudestaan sitä mitä minulla oli: vakaa parisuhde, turvallinen taloustilanne, iso talo, jossa tilaa olisi, elämäntilanne, jossa olisi uran sijasta halu keskittyä äitiyteen ja läsnäoloon lapselle, lapselle isovanhemmat lähellä osallistuakseen mukana elämään ja kasvatukseen. Katsoin niitä, jotka tulevat raskaaksi edes ilman toiveita, ja kysyin: "miksi minä en tule raskaaksi?".

Listasta voi tehdä loputtoman. Voin kysyä yhä uudestaan ja uudestaan miksi emme saa lasta, osoittaa sitä kaikkea millä perustelisin olevani hyvä äiti, enkä silti koskaan tule saamaan siihen vastausta. Katkeruus on varmasti yksi vaikeimmista lapsettomuuteen liittyvistä tunteista. Olen ollut katkera lapsettomuuden vuoksi, sen voin myöntää. Menin siihen aika syvällekin siten, että lapsettomuuden kokemus tuntui leimaavan minua ihan läpeensä koko ajan. Lapsettomuuden kokemus lävistää minut edelleen vahvasti, mutta katkeruudesta olen halunnut päästää irti.

Katkeruus ja kateus, nuo kaksi vihoviimeistä toistensa sukulaista ovat myrkkyä ihmisen sielulle. Itsekin taisin elää jatkuvassa myrkytystilassa pyöriessäni katkeruudessa. Se sai minut paiskomaan tavaroita ollessani yksin, teki minut jo heti aamusta ärtyisän ja  sai minut piehtaroimaan tuskaisassa olotilassa. Sen avulla voi kiusata itseään loputtomiin ja sen avulla voi muuten myrkyttää kaiken muunkin ympärillään oman mielensä lisäksi. Se on vaarallinen tila.

Kysyn edelleen silloin tällöin kuulleessani muiden raskausuutisista miksi itse emme ole siinä onnistuneet. Tunnen surua lapsettomuudesta, mutta en jaksa enää tuntea katkeruutta. Olen opetellut kiinnittämään huomiota kaikkeen siihen mitä minulla on sen sijaan kuin siihen mitä minulla ei ole. Olen saavuttanut elämässä enemmän kuin osasin ikinä haaveilla siitä huolimatta että emme ole saaneet lasta. Olen todennut olevani niin monessa asiassa etuoikeutettu, niin paljon hyvää ympärillään omaava. Olemme terveitä, meillä ei ole suuria huolia, elämä on monin osin vaivatonta. Minulla on niin paljon hyvää - en saa lasta, mutta kuuluuko minun saadakaan kaikki mahdollinen hyvä? Kerran tämä kysymys tunki yllättäen mieleeni. Sen asian ymmärtäminen ei ole poistanut lapsettomuuden kipeää kokemusta, mutta on merkittävästi auttanut joka päivä tällä tiellä.

miltä se tuntuu

Mitä ajatuksia lapsettomuus minussa herättää? Yksi ehkä päällimmäisistä, ensin saapuneista tunteista oli epäonnistuneisuuden tunne. Luulen, että moni lapseton kokee tämän saman tunteen. Näin jälkeenpäin olen muistellut sitä, miten kaikki alkoi kun vauvalle annettiin lupa tulla. Minä en koskaan suhtautunut lapsensaantiin itsestäänselvyytenä. Ajattelin aina, että "jos". Jos saamme lapsen. Hämmästelin aina ja edelleen hämmästelen sitä, miten jotkut ihmiset toitottavat suureen ääneen lapsenhankintasuunnitelmiaan. Useinpa ne on kyllä myös toteutuneet. Itse esitin pienen toiveen ylös ja ajattelin "jos saisin tuon lahjan". Mutta kaikki lahjat eivät ole kaikille.

Itseasiassa minulla oli jo alun alkaen sellainen tunne, että emme saa lasta. En osaa selittää sitä, mutta minusta vain tuntui siltä. En tiedä ovatko nämä asioita, joita jotkut voivat aavistaa. Ehkäpä sitten samalla periaattellla siksi jotkut puhuvat niin varmoina "lapsenhankinnasta", mikä on muuten varmaan yksi kamalimmista mahdollisista termeistä, joita tiedän.

Lapsettomuus herättää monenlaisia tunteita. Ehkä yksi yllättävimmistä sen mukanaan tuomista tunteista ovat olleet erilaiset vastareaktiot, joita olen lapsettomuuden myötä kokenut. Vastareaktiothan eivät ole  mitään voimaannuttavia tunteita, vaan päinvastoin. Ne kuluttavat ja syövät sisältä. Mutta jokaisella tunteella on jokin viesti ja merkitys. Ne kertovat arvoista ja siitä mikä on tärkeää. 

Yksi lapsettomuuden mukanaan tullut voimakas tunne on ulkopuolelle jäämisen tunne. Kun ystävät ja kaverit ja työtoverit, naapurit ja hyvänpäiväntutut saavat yksi toisensa jälkeen lapsia, ja itse ei, on usein seurauksena vääjäämätön ulkopuolelle jäämisen kokemus ja tunne. Mitä meille tilalle? Mitä meille, kun kaikilla on lapsia, ja lapsiperheet tapaavat toisiaan keskenään, ketä me tapaamme, missä me vietämme vaput ja muut illanistujaiset, jotka aiemmin vietettiin yhdessä? 

Ajan myötä olen opetellut sitä, että hyväksyn sen että lapsettomuuteen kuuluu erilaisia vaikealta tuntuvia tunteita. Olen antanut näille tunteille luvan tulla ja olla. Olen todennut sen, että on parempi antaa tunteen tulla ja olla ja sitten mennä pois, kuin vastustaa tuskaisasti viimeiseen asti. 

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Sillä ne entäpä ne lapsettomuuden aiheuttamat hyvät tunteet ja asiat? Päälimmäisenä nimeän yhä etenevissä määrin suurenevan yhteenkuuluvuuden tunteen mieheni kanssa. Jaamme yhdessä kaiken, myös tämän kokemuksen, se on meidän yhteinen kokemuksemme ja meidän yhteinen tiemme. Ehkä lapsi ei meitä näin paljon lähentäisikään kuin lapsettomuus. Iloitsen siitä yhteydestä, joka meillä keskenämme on, ja joka päivä työpäivän jälkeen odotan taas sitä hetkeä kun näen mieheni. Nautimme elämästä yhdessä ja katsomme tätä maailmaa yhdessä. 

mitä se on

Mitä ajatuksia lapsettomuus herättää? Mitä se on kun kokee sen? Mihin se minussa vaikuttaa? Miksi en tunne ketään toista lapsetonta sukulaisiani lukuunottamatta, vaikka varmasti ympärilläni heitä on - ja netti on lapsettomuudesta kertovia blogeja pullollaan? Ymmärtääkö tämän kokemuksen vain toinen lapseton? 

Tämä blogi kertoo +30-vuotiaan naisen ajatuksia lapsettomuudesta ja elämästä yleensä. Täällä ei haluta katkeroitua ja kärsiä, vaan miettiä enemmän tai vähemmän syvällistä enemmän tai vähemmän kipeästä aiheesta samalla toivoen saavan vertaistukea, ja sitten kuitenkin iloita elämästä ja kaikesta siitä mitä on. Tervetuloa lukemaan.