me kaipaamme sitä mitä emme edes ole nähneet

Silloin kun itse aloin ymmärtää lapsettomuuden koskettavan minua, vahtasin kehoani haukan lailla. Kuvittelin oireita, syynäsin valkovuotoa, tunsin joka nipistyksen ja puristuksen ja turvotuksen. Elätin toivoa joka kuukausi aina siihen saakka kunnes se kirkkaana punaisena norona valui pönttöön, kerta toisensa jälkeen. Taivas yksin tietää kuinka monta raskautestiä tein vain joka kerta saadakseni siihen yhden viivan. Yhden viivan, aina yksi viiva. Minäkään en tiedä sitä, miltä tuntuu saada raskaustestiin kaksi viivaa. Miltä se tuntuisi?

Toivo tietenkin herää vieläkin joka kuukausi. Nyt on jälleen uusi kierto pyörähtänyt käyntiin tiistaina. En enää laske yrityskiertojen määrää. Enää en kokeile poppaskonsteja kuten greippimehun litkimistä tai muitakaan juttuja. Enää en jaksa pilata yhtä viikkoa kuukaudesta ahdistumalla ja itkemällä. Siitä huolimatta toivo silti herää aina. Toivoa ei voi tukahduttaa, se nousee yhä uudelleen ja uudelleen kaikesta huolimatta. Jokainen kuukausi tuo mukanaan toivon, vaikka kuinka pienen tahansa. Toivoa on vielä jäljellä, ja se syntyy jostain ihan muusta kuin omasta tahdosta. Onko toivo perusolemukseltaan pohjatonta, kuten todellinen rakkaus on? Miten muuten on mahdollista, että toivoa riittää vastoin omaa ponnistelua, kaikkia todennäköisyyksiä ja realiteetteja?

Lapsettomuuden kokemus on uskomattoman kokonaisvaltainen kokemus. Se tuntuu lävistävän kaikki elämän osa-alueet ja vaikuttavan jokaisessa. Miltä tuntuisi saada lapsi?  Joskus pohdin sitä. Olen matkannut siihen pisteeseen, että en osaa oikein kuvitella sitä että todella pitäisi omaa lastani sylissäni. En yksinkertaisesti osaa kuvitella sitä tapahtuvan itselleni, minkä pitäisi olla ihmiselle vaivatonta, helppoa ja yksinkertaista. 

Kaipaan ja toivon silti joka kuukausi. Ja tänään on kaunis kevätpäivä, pihalla leskenlehtiä ja uutta elämää.