Tunnen muutamia lapsettomuudesta kärsineitä henkilöitä. Nämä kyseiset ihmiset ovat sukulaisiani, ja heidän kanssaan olen läheisissä tekemisissä. Yksi näistä ihmisistä on sisareni. Olen seurannut vierestä erittäin raskaat sisareni ivf-hoidot, jotka kestivät monta vuotta. Sisareni kärsi aknesta, hänen hiuksensa ohenivat, oli vaiheita jolloin hänen suunsa perusilmeeksi vääntyi katkera ilme, hän oli vihainen ja kärttyisä. Ymmärsin jo silloin asian vaikeuden, vaikken itse ollut samassa tilanteessa. Nyt ymmärrän hänen kärttyisyytensä entistä paremmin. Ja sen perusvireen, joka muistutti jotain turhautumisen ja tuskastumisen väliltä. Hän sai monta monituista keskenmenoa, kunnes he vihdoin onnistuivat ja saivat terveen lapsen, joka on nyt jo leikki-ikäinen.
En ole suuremmin tukeutunut sisareeni lapsettomuudesta. Tämä johtuu hänen torjuvasta asenteestaan. Kun otan lapsettomuutemme puheeksi, hän vaihtaa ripeästi aihetta. Kenties hänen itse kärsii jollakin tasolla lapsettomuuden kipeää kokemusta edelleen, vaikka hänellä lapsi onkin ja kaikki päätyi siltä osin hyvin.
Mutta suku on suku. Olen pohtinut sitä, miten lapsettomuuden kokemus tuntuu yksinäiseltä kokemukselta. Minä jaan sen rakkaan mieheni kanssa, mutta en tunne henkilökohtaisesti ketään toista lapsettomuudesta kärsivää sukuni ulkopuolelta. Tunnemme lapsettomia pariskuntia, mutta nämä henkilöt ovat sellaisia, jotka eivät ole (vielä) halunneet lasta ja ovat siksi lapsettomia. Ivallinen puoli minussa ajattelee heidän kohdallaan, että he vain vetävät vielä käsijarrusta, mutta sitten jos haluavat antaa luvan lapselle, he luultavimmin viipottavat ohitsemme tässä viirit liehuen alta aikayksikön. Vaikka toki eihän se aina näin mene. (Vaikka usein kyllä silti tuntuu menevän, eikö?!)
Miten mielelläni minä haluaisinkaan henkilökohtaisesti tuntea jonkun toisen lapsettomuudesta kärsivän ystävän. Vaikka en minä tätä kenellekään tietenkään toivoisi. Silti, miten mielelläni minä haluaisinkaan jakaa keskustelussa kaikki ne ajatukset, tästä aiheesta ja sen vierestä. Vaan en tunne yhtäkään. En yhen ainoatakaan. Tiedän että lapsettomuudesta kärsiviä on valitettavasti vaikka millä mitalla, mutta silti en tunne heistä yhtäkään. Ystäväpiirini on täynnä odottavia tai pienten lasten äitejä. Siksi lapsettomuuden kokemus on minulle ja miehelleni varsin yksinäinen kokemus. Ihan kuin olisimme saari keskellä jotain, joku oma yksikkö, kaikista muista poikkeava. Mutta miten onnellinen sentään olen siitä, että saan jakaa tämän kokemuksen edes maailman rakkaimman ja ymmärtäväisimmän miehen kanssa. Että siinä en kuitenkaan ole yksin, en viimekädessä sillä tavalla, kuten voisi olla.
Lukiessani muiden lapsettomuudesta kärsivien blogeja, voin aidosti sanoa tuntevani jokaisen blogin kirjoittajan tuskan kuten omani. Ja miten ilahdun sydämeni pohjasta, kun luen jonkun onnistumisesta.
Voi miten minä soisinkaan jokaiselle lapsettomuusblogin kirjoittajalle sen ihmeen ja onnen kokemuksen, positiviisen raskaustestin, onnistuneen raskauden, vauvan jota kantaa sydämen alla, jokaiselle lapsettomuudesta kärsivälle oman nyytin, miten kipeästi toivoisinkaan jokaiselle tuon toiveen toteutumisen. Kaikille siitä haaveileville, kaikille unelmoitsijoille, erityisesti kaikille niille, jotka ovat epätoivon ja pettymyksen kyyneliä joutuneet nielemään kuukaudesta toiseen. Erityisesti niille toivoisin sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti