Hoidot. Tiedämme lapsettomuudestamme sen, että luonnollisesti lapsen saaminen on melko epätodennäköistä. Täysin mahdottomana sitä ei pidetä, mutta epätodennäköisenä. Hoidoilla olisi _ehkä_ mahdollisuus tulla raskaaksi. Takeita ei, kuten ei kenellekään muullakaan toisaalta. Emme ole päättäneet vielä hoitojen aloituksesta. Kysymys on monella tapaa vaikea, ja siihen liittyy paljon kysymyksiä erityisesti siksi, että onnistumistodennäköisyys on sen verran heikko; haluamme vielä pohtia rauhassa. Toistaiseksi emme ole halunneet hoitoja aloittaa. Voin kirjoittaa omista hoitoihin liittyvistä ajatuksista joskus myöhemmässä postauksessa, jos se lukijoita kiinnostaa. Tällä hetkellä enemmin olemme lähteneet sille linjalle, että hyväksymme lapsettomuuden. Tämä prosessi on pitkä ja kovin keskeneräinen vielä ja vaatii aikaa.
Ostimme uuden auton. Sellaisen, joka ei ole tarkoitettu lapsiperheelle. Toinen automme vaihdetaan harrastukseen sopivaksi autoksi, joka myöskään ei ole farkkumalli lapsiperheen käyttöön, vaan tarkoitettu kahdelle. Olemme kyllästyneet elämään elämää, jossa mietimme tuleeko lapsi ja säilytämmekö tämän auton vain siksi, jos meille tulee lapsi, kun auto ei kuitenkaan nyt palvele tämänhetkisiä tarpeitamme.
Vielä vuosi sitten puheessamme vilisi toisinaan toiveikkaita lauseita jotka alkoivat "sitten jos meille tulee lapsi...". Se oli milloin mitäkin; laitetaan terassiin lasitus, jotta vauva voi nukkua päiväunet siinä, tästä ovesta lastenvaunut voi tuoda sisään, tästä tulee vauvan huone, tuossa olisi naapurissa hyvä leikkikaverit jne... Nyt tuo puhe on pikkuhiljaa hävinnyt, naapurin lapset kasvavat, vauvanvaunujen paikkaa terassilla ei enää mietitä, anoppi ei enää toistele sitä kuinka toivoisi meillekin lapsia, hän rohkaisee vain myötunnollaan ja on ihana tuki tässä; perhemallinen auto vaihdettiin kahden hengen urheilulliseen menopeliin... Niin, ehkä se on osa hyväksymisen prosessia. Kivuliasta prosessia. Kasvamista, joka sattuu niin. Niinä hetkinä vääryyden tunto valtaa mieliä; miksi me, mitä me teimme väärin, miksi me emme saa lasta. Kunnes muistan aina, ettei äitiys ja lapsi ole jotain mitä me voimme vaatia itsellemme, se on lahja joka saadaan, jos saadaan. Ja kaikki lahjat eivät ole kaikille, kaikkea ei vain saa mitä haluaa, toiset taas saavat eivätkä edes halua, jotkut saavat kun tahtovat; mutta kaikki jotka tahtovat, eivät vain saa. Miksi se totuus on niin kipeä ja niin hirvittävän vaikea niellä? Ainoa lääke siihen on katsoa sitä kaikkea mitä jo itsellä on. Että voisi olla niinkin, että minulla on se lapsi, muttei mitään muuta mitä minulla tässä on, mikä kuitenkin on elämäni ja niin hyvä. Antaa sen lohduttaa surevaa. Ja antaa surun tulla ja olla. Lapsettomuutta saa surra.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti