blogi vaikenee

Olen päättänyt lopettaa blogini. Olen jo tovin asiaa miettinyt, kun tuntuu että bloggaus ehkä tekee aina surkeamman mielen ja vahvistaa lapsettomuuden kokemusta. Myös eräs kommentoija oli sitä mieltä, ettei minulla ole oikeutta kitistä lapsettomuudesta, koska en ole halukas IVF-hoitoon, ts. en ole yrittänyt kaikkeani ja kääntänyt jokaista kiveä tällä tiellä. Ehkä hän on oikeassa; en oikeasti ansaitsekaan todellista lapsettomuudesta kärsivän titteliä, kun en halua IVF-hoitoa? Melkein kaikki muut täällä blogimaailmassa tuntuvat käyvän tuolle tielle, joten tunnen olevani siinä mielessä muutenkin poikkeava, kun sellaista hoitoa en halua.

En kenties halua lasta "riittävästi", kun en halua raskasta hoitoa ja asettaa itseäni alttiiksi koville hormonihoidoille. Oma terveyteni painaa kuitenkin vaakakupissa siis jotain- ainakin minulle itselleni.

Miten toivonkaan plussaa kaikille niille, jotka vuodesta toiseen yrittävät ja pettyvät taas, kuukaudesta toiseen. Tiedän sen elämän, jota eletään vain 28 päivää kerrallaan.

Luulenpa, että miksi- kysymykseen emme koskaan vastausta saa. Mutta haluan itse keskittyä muuhun elämään jo. Lapsettomuudessa vellominen on pilannut jo kolme vuotta elämästäni ja se on riittävää. Olisinhan voinut saada jonkun muun, monta monituista kertaa ikävämmän kohtalon elämässäni.

Matka jatkuu. Onnentuulia kaikkien teidän teille.

laparoskopiasta saatu apu

Toiset kuukautiset laparoskopian jälkeen koettu viime viikolla. Olen erittäin iloinen ja tyytyväinen tämän hetken tilanteeseen. En muista koskaan kuukautisten olleen näin helpot, jos lukuun ei oteta aikaa e-pillereiden kanssa. Mutta luomumenkkojen aikana en koskaan ole selvinnyt näin vähällä kivulla ja vuodolla. Olin jopa siinä rajalla, tarvitsenko lainkaan Buranaa. Vuotopäivien määrä melkein puolittui, samoin Libresse-menekki. Huikeaa.

Oikeasti huikeaa. Jos kuukautiset jatkuvat tulvaisuudessa näin, voin olla tyytyväinen. Onneksi menin leikkaukseen. Se kannatti. Toisaalta samalla vähän nyt jo pelkään endometrioosin, kipujen ja vuodon palaamista tulevaisuudessa. Tosin olen jo tehnyt suunnitelman sen varalle, en suinkaan aio loppuikääni kärsiä enää, en nyt kun olen päässyt vaivoista. Mikäli ajan myötä vuodot taas pahenevat ja kivut palaavat, aion hankkiutua eroon koko kohdusta.

En ollut masentunut siitäkään, että kierto vaihtui taasen. Olen aloittanut tämän vuoden eri asenteella tämän lapsettomuuden suhteen. En aio enää kärsiä senkään vuoksi, vaan hyväksyä sen.

klinikalla

Kävimme lapsettomuusklinikalla jälleen keskustelussa. Ultrassa näkyi taasen keltarauhanen, joka kertoo ovulaation todennäköisesti tapahtuneen. Kohdun limakalvon paksuus kiertopäivään nähden loistava. Lievä endometrioosi on poistettu kokonaan. Ovuloin joka kuukausi mitä todennäköisimmin.

Ei kuulemma estettä raskaudelle.

Ja näinhän meille on aiemminkin sanottu. Ei mitään syytä, miksi en tulisi raskaaksi.

Silti olemme tahkoneet tätä tietä jo monta vuotta. Tosin tilannehan on uusi siinä mielessä, että joulukuussa tehtiin laparoskopia, jossa poistettiin endometrioosia. Tästä huolimatta - ehkä juuri siksi että jo niin monta vuotta olemme olleet tässä - en jaksa uskoa siltikään luomuplussaan.

Lääkäri esitti mahdollisen hoitosuunnitelman.
Vaihtoehdot ovat seuraavat
a) jatkamme yrittämistä luomusti nyt kun endo on poistettu, ovat kuulemma mahdollisuudet paremmat (kun vain itse edes hieman jaksaisin uskoa...)
b) lähdemme IVF-hoitoon. Heti kun haluamme. Joko seuraavissa kierroissa, tai puolen vuoden päästä. Suositus on että kesään mennessä joka tapauksessa, jos sille tielle lähdemme.

Mitään kevyempää hoitoa lääkäri ei nähnyt järkeväksi. Kiertoni on säännöllinen. Hormoniarvot moitteettomat. Miehen siittiöt on jo ajat sitten todettu ensiluokkaisiksi.Ei järkeä kokeilla clomifenia tai ovulaation induktiota.

Kiinnostukseni IVF-hoitoa kohtaan on edelleen oikeastaan pohjamudissa. En ole missään vaiheessa ollut halukas lähtemään siihen. Intoni ei kasvanut käynnin myötä yhtään. Päinvastoin hoitoaikataulusta kuullessani pohdin vain että miten ihmeessä pystyn edes sovittamaan työssäkäynnin yhteen sellaisen "lapsenteon" kanssa? Mahdotonta. Minun pitäisi keskustella esimieheni kanssa mahdollisesta IVF-hoidon aloituksesta. Työtäni pitäisi järjestellä melko lailla muiden avulla. En saisi mitenkään käydä hoidoissa "rauhassa" muilta. Vastenmielinen ajatus. Lisäksi klinikalle on niin pitkä matka työpaikalta, että siirtymiseen menee aina 1,5h suuntaansa. Kuinka kävisin työssä hoitokierrossa? Kuinka monta hoitokiertoa meille mahtaisi tullakaan? Ja sitten se suurin; miten ihmeessä mieleni kestäisi hormonihoidot?

Tämä tietää, että keväästä tulee paineinen. Pitää yrittää yrittämällä, jotta voitaisin hyödyntää endometrioosista vapaat kuukaudet. Uusiutumisestahan kukaan ei osaa tietysti vielä nyt sanoa mitään. Sitten pitää päättää, että lähdetäänkö IVF-hoitoon, joka kannattaisi tietysti tehdä mahdollisimman pian näinä laparoskopian jälkeisinä kuukausina.

Oloni on juuri nyt kuin nurkkaan ajetulla eläimellä.

kun kukaan ei kuitenkaan ole kuollut - asioiden oikeasta suhteellisuudesta

Kukaan ei kuitenkaan ole kuollut, kirjoitti minulle eräs puolituttu, joka kärsii myös lapsettomuudesta ja on tästä näkökulmasta suhteuttanut asioita. Niin totta! Pohdimme asiaa jokin aika sitten sähköpostissa. Ystäväpiirissäni ei ole ketään toista lapsettomuudesta kärsivää läheistä, mutta nyt kuin sattumalta ihme yhteyksien kautta tämä tuttuni asia tuli eräässä yhteydessä ilmi, olemme vaihtaneet ajatuksia. En toivo kenellekään lapsettomuuden kohtaloa, mutta koen silti lohdutusta saadessani vertaistukea. Toisaalta samalla olen surullinen siitä, että joku muukin joutuu tätä elämään.

Niin, kukaan ei kuitenkaan ole kuollut. Vaikka joskus minusta siltä tuntuukin. Lapsettomuus on välillä tuntunut niin kamalalta ja musertavalta, maailmanlopulta. Monet haaveet ehkä ovat kuolleet, toiveet ja unelmat romuttuneet. Silti elän yltäkylläisyydessä ja rinnallani on ihana mies. On vapaus, on terveys, nuo tärkeimmät. Valittamisen on loputtava. Nyt. On kovia kohtaloita, eikä tämä oikeasti ole sellainen.

Haluan oppia suhteuttamaan tämän vaikean lapsettomuuden kokemuksen. Että pääsisin siitä taakasta irti, kun se rajoittaa elämääni. En voi tälle asialle mitään, mutta se ei saa määrittää hyvinvointiani ja mielialaani. Ei enää. On mentävä eteenpäin ja päästettävä irti ja elettävä hyvin ja onnellisesti. Yksi suuri Toive jää ehkä ikuisesti toteutumatta, mutta se ei saa olla niin suuri, että se kumoaa kaiken muun.

Tajusin myös hiljattain, että suunnilleen puolet siitä ajasta, minkä olemme mieheni kanssa olleet yhdessä, olemme ihmetelleet miksi emme saa lasta, riidelleet siitä ja pilanneet sillä elämästämme useammankin päivän, vaikka toki lapsettomuus on meitä lähentänytkin - kaikista huolimatta eniten silti lähentänyt. Mutta en halua enää silti jatkaa niin, että se koko ajan vaikuttaa meissä, kun se kuitenkaan ei ole mikään voimaannuttava kokemus, päinvastoin.

On suurempia, ja painoarvo niille. En jaksa enää surra ja masentua tästä, nyt riittää. Monilla muilla on elämässään niin suuria vaikeuksia ja taakkoja. Taakka se on tämäkin - selvä se, itkua ja surua aiheuttava, - kohti masennusta herkästi tyrkkivä, mutta sen kanssa pitää voida elää ja tehdä se pienemmäksi. Saa surra,mutta sitten on jatkettava ja keskityttävä muuhun ja iloittava muista asioista, kun niitä on riittämiin.