kun kukaan ei kuitenkaan ole kuollut - asioiden oikeasta suhteellisuudesta

Kukaan ei kuitenkaan ole kuollut, kirjoitti minulle eräs puolituttu, joka kärsii myös lapsettomuudesta ja on tästä näkökulmasta suhteuttanut asioita. Niin totta! Pohdimme asiaa jokin aika sitten sähköpostissa. Ystäväpiirissäni ei ole ketään toista lapsettomuudesta kärsivää läheistä, mutta nyt kuin sattumalta ihme yhteyksien kautta tämä tuttuni asia tuli eräässä yhteydessä ilmi, olemme vaihtaneet ajatuksia. En toivo kenellekään lapsettomuuden kohtaloa, mutta koen silti lohdutusta saadessani vertaistukea. Toisaalta samalla olen surullinen siitä, että joku muukin joutuu tätä elämään.

Niin, kukaan ei kuitenkaan ole kuollut. Vaikka joskus minusta siltä tuntuukin. Lapsettomuus on välillä tuntunut niin kamalalta ja musertavalta, maailmanlopulta. Monet haaveet ehkä ovat kuolleet, toiveet ja unelmat romuttuneet. Silti elän yltäkylläisyydessä ja rinnallani on ihana mies. On vapaus, on terveys, nuo tärkeimmät. Valittamisen on loputtava. Nyt. On kovia kohtaloita, eikä tämä oikeasti ole sellainen.

Haluan oppia suhteuttamaan tämän vaikean lapsettomuuden kokemuksen. Että pääsisin siitä taakasta irti, kun se rajoittaa elämääni. En voi tälle asialle mitään, mutta se ei saa määrittää hyvinvointiani ja mielialaani. Ei enää. On mentävä eteenpäin ja päästettävä irti ja elettävä hyvin ja onnellisesti. Yksi suuri Toive jää ehkä ikuisesti toteutumatta, mutta se ei saa olla niin suuri, että se kumoaa kaiken muun.

Tajusin myös hiljattain, että suunnilleen puolet siitä ajasta, minkä olemme mieheni kanssa olleet yhdessä, olemme ihmetelleet miksi emme saa lasta, riidelleet siitä ja pilanneet sillä elämästämme useammankin päivän, vaikka toki lapsettomuus on meitä lähentänytkin - kaikista huolimatta eniten silti lähentänyt. Mutta en halua enää silti jatkaa niin, että se koko ajan vaikuttaa meissä, kun se kuitenkaan ei ole mikään voimaannuttava kokemus, päinvastoin.

On suurempia, ja painoarvo niille. En jaksa enää surra ja masentua tästä, nyt riittää. Monilla muilla on elämässään niin suuria vaikeuksia ja taakkoja. Taakka se on tämäkin - selvä se, itkua ja surua aiheuttava, - kohti masennusta herkästi tyrkkivä, mutta sen kanssa pitää voida elää ja tehdä se pienemmäksi. Saa surra,mutta sitten on jatkettava ja keskityttävä muuhun ja iloittava muista asioista, kun niitä on riittämiin.