Uutiset vauvasta kerrotaan meille silmät sädehtien. Sanat ehtivät mieleni syövereihin hetkessä. Kuulen kuin ulkopuolisena oman iloisen ääneni onnittelemassa, sanoen kuinka ihana asia, upeaa. Näen sivusilmällä kuinka mieheni yrittää katsoa minua, mutta käännän katseeni kauemmas; juuri nyt en pysty katsomaan häntä, joka tasan tarkkaan jo tuntee tuskani, meillä on sanattomat yhteiset ajatukset jo, en kestä katsoa häntä silmiin, koska sitten saattaisin vaikka vahingossa riisuutua aseistani ja purskahtaa itkuun ja sen aika ei ole nyt.
Eihän se vaan näy minusta? Teeskentelen iloista ja huoletonta, juttelen niitä näitä - sisällä sydämeni kääntyy. Suru hyökyy, se tuntuu ensimmäistä kertaa fyysisenä tunteena: lapsettomuus. Ensimmäisen kerran koen lapsettomuuden fyysisenä onttouden tunteen rinnassa, äkkiä tajuan sen mitä kaunokirjallisuudessa tarkoitetaan sellaisilla sanonnoilla kuin "tuntua kuin veistä käännettäisiin haavassa" tai "rinta pakahtuu surusta". Olin aina kuvitellut ne kauniiksi metaforiksi, mutta ne ovatkin oikeasti fyysinen tunne, jonka voi saavuttaa riittävän suuressa surussa ja ensimmäistä kertaa lipsahdin sen kynnyksen yli. Eihän se vaan näy minusta muille ulospäin?
Ilalla kuumat kyyneleet polttavat silmäkulmat ja posket. Tiedättehän, onnenkyyneleet eivät koskaan polta. Surun ja vihan ja katkeruuden kyyneleet sen sijaan polttavat herkän silmäntäympärysihon kokonaan, piirtävät noroja naamaani, räin ja niistän peitonkulmaan, kun en jaksa nousta enää sängystä nenäliinaa hakemaan, ihan sama. Hoen itselleni tutuksi tullutta mantraa: olet hyvä ja kaunis lapsettomanakin, elämämme on hyvä ilman lapsiakin, keskity siihen mitä on, älä siihen mitä ei ole... Ja sama uudelleen ja uudelleen; ja uudelleen ja uudelleen.
Tasottaisipa joku tien, mutta se täytyy itse tehdä.
Minäkin pelkään noissa tilanteissa, että näkyykö minusta, etten pysty onnittelemaan täydellä sydämellä. Ja tilanteen jälkeen tulee synkkyys ja tyhjyys. Miksi ei koskaan ole meidän vuoro kertoa noita uutisia.
VastaaPoistaMiehen siskon lapsi on jo puolitoistavuotias. Olen jo kauan odottanut, missä kulman takana piilee se tuskaisin vauvauutinen, on niin vaikeaa seurata niin läheltä uuden elämän odotusta. Jouluna se uutinen ehkä voisikin nyt heiltä tulla, onneksi olen töissä enkä sitä paikan päällä todistamassa..
Joo nämä on niin kauheita tilanteita. Ja just se että vähän etukäteen joistain miettii et kohta varmaan noiltakin tulee vauvauutiset, ja sitte kun ne lopulta tulee... Se on vaan niin vaikeeta. Me ei koskaan kerrota näitä uutisia..
PoistaJaksamisia <3
Taustalla olen blogiasi seurannut jo pitkän aikaa...mutta nyt ensimmäistä kertaa kommentoin. Mutta haluan myös sanoa, että et todella ole yksin tunteittesi kanssa. Itseäni ovat erilaiset sosiaaliset tilanteet alkaneet ahdistaa samasta syystä, en tiedä miten reagoin seuraavan raskausuutisen kohdalla. Ja vaikka pysyisinkin kasassa ja se ei näkyisi minusta ulospäin, niin särkyisin silti. Ja inhoisin itseäni samalla, kun en voi läheisteni onnesta iloita kuten ennen.
VastaaPoistahiljainenhuutoni.blogspot.fi
Kiitos Elli kommenteistasi, tuestasi ja että luet. Minäkin jään seuraamaan matkaasi <3. On lohdullisräta kuulla, että joku ymmärtää. Useimmiten on vaikeassa tilanteessa yksin vain oman miehensä kanssa. Nykyään itse välttelen monia tiettyjä tilanteita jättämällä kokonaan menemättä, on vain helpompaa. Aina se ei tietysti onnistu mutta ainakin joskus. Erakoksi tässä kyllä vielä tulee, valitettavasti :(
PoistaVoimia sinullekin, jään seuraamaan matkaasi <3