Toipuminen laparoskopiasta on edennyt hitaasti mutta varmasti. Kipulääkkeitä joutui ensimmäisinä päivinä ottamaan säännöllisesti, mutta nyt lähinnä iltaa kohden. Maha on edelleen aika pömppö, eikä housuja voi kuvitellakaan pukevansa. Onneksi olen mekkoihmisiä muutenkin, niin ei ole pulaa vaatteista. Jälkivuotokin loppui melkein kokonaan muutamassa päivässä. Kaikenkaikkiaan asiat on hyvin, väsymystä lähinnä esiintyy ja välillä huimaa päästä, navan ympäristöä koskee välillä, mutta kaikki on kestettävissä.
Gynekologi sanoi heräämössä, että raskaudelle ei ole mitään esteitä. En silti osaa nostaa nyt toiveitani korkeuksiin. Tuntuisi uskomattomalta ajatella, että voisi raskautua. Niin monta vuotta kitkutettu tätä tietä, ziljoona negatiivistä testiä takana. Taannoin siivosin kylppärin lavuaarin alla olevia hyllyjä ja laatikoita, ja ne pursuilivat negatiivisia raskaustestejä. Niitä on valossa käännelty ja sihdattu; näenkö jotain..., en näe.., ehkä.., ei sittenkään- ei tietenkään. Heitin läjän muovitikkuja roskapussiin ja tiesin, kuinka pettynyt olin ollut jokaisen kohdalla. Se muisto kirvelsi tuossa siivoushetkessä. Moinen roska pitäisi heittää samantien pois, eikä jemmata suuria määriä laatikoihin sitten pahoittakseen mielensä uudelleen.
Koko raskaaksi tulo on näiden tapahtumien saatossa muuttunut silmissäni yhdeksi maailman suurimmista ihmeistä, että on vaikeaa välillä käsittää, että miten ylipäätään kukaan voi raskaaksi tulla. Mutta niin vaan voi. Joka puolella maailmaa tullaan raskaaksi ihan koko ajan, taukoamatta. Omissa silmissä koko homma tuntuu täydelliseltä utopialta jo.
Siinä valossa on vaikea uskoa, että mahdollisuudet paranisivat, vaikka kai siihen jotain lääketieteellistä todistettakin ehkä on...? Ehkä, en tiedä. Vaikeita asioita nämä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti