Miten monta loppukiertoa olenkaan jo elänyt ja miettinyt. Yhtä monta kertaa olen pettynyt. Enemmän tai vähemmän. Sama juttu joka kerta. Se ei koskaan tule sen helpommaksi. Tosin ei ehkä vaikeammaksikaan, ei enää, joku kynnys on kyllä ohitettu jo ja onneksi niin, siltä osin on helpottanut merkittävästi. En vielä ole silti halunnut luovuttaa täydellisesti. En ihan vielä ole halunnut hyväksyä lapsettomuutta täydellisesti. Vai voiko sen _haluta_ hyväksyä? Ehkä jätän sanan "haluta" pois. En ole vielä hyväksynyt lapsettomuutta täydellisesti. Niinhän se on. Jos olisin hyväksynyt lapsettomuuden täydellisesti, en miettisi tätä. Olen vielä sillä matkalla. Hyväksymisen opettelun matkalla, joka tuntuu kestävän iäti. Olen sen kyllä jo osittain aloittanut, se on selvää se. Muttei se silti riitä viemään kokonaan toivoa, ei nähtävästi.
Joskus testasin innokkaasti joka kuunkierron lopussa. Sitten olin monta monituista kiertoa testaamatta. Nyt olen taas viime kierrot testannut. Enkä tiedä miksi. Niin kuin nytkin olen tehnyt. Jos sittenkin saisin sen viivan. Voi miltä se tuntuisi, miltä? Kääntelen liuskoja ja puikkoja käsissä, siristelen silmiä, näenkö viivanpaikan, tässä ei ole, tuossa toisessa on, voiko se merkitä mitään, voi näkisinpä toisen viivan joskus. Miltä se tuntuisi, hyppisinkö riemusta, hymyilisinkö, tuntisinko olevani kanaemo, joka hautoo suurta salaisuutta sisällään, ihan varmasti tuntisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti