En tiedä teistä muista, mutta itse olen taipuvainen luonteeltani murehtimaan hieman. En ole oikeastaan mitään hyötyä ehkä tuosta piirteestä saanut elämäni aikana, haittaa sitäkin enemmän. Huolestun herkästi monenlaisista asioista, enkä voi sille oikein mitään. Nyt olen seurannut huolestuneena uutisointia Ebola-viruksesta, viritellyt päässäni erilaisia skenaarioita maailmanlaajuisesta pandemiasta ja sen vaikutuksista globaalisti. Ylipäätään pohdin nykymaailman menoa usein huolestuneena. Mietin mm. ylikansoittumista, luonnonvarojen ehtymistä, moraalin kehitystä (tai lähinnä sen rapistumista), vaaroja... varsinkin siitä näkökulmasta, jos onnistuisin saamaan lapsen.
Usein olen lapsettomuussurussa lohduttanut itseäni muistuttamalla siitä, että maailmassa on nykyään aika vaikeaa, ihan täällä Suomessakin, alkaen esimerkiksi koulukiusaamisesta, tai jo ennen sitä jos lapsi jää tarhassa muiden leikkien ulkopuolelle. Maailma tuntuu lapselle vaativalta. Tuntuu myös, näin sivusta seuranneena, että esimerkiksi lasten harrastuskulttuuri on välillä aika käsittämätön. Kun itse soitin lapsena pianoa vain huvikseen, tuntuu että kaikki musiikin opetus tähtää aina niin korkealle, ei vain itsensä ja muiden viihdyttämiseen, vaan suuruuksiin. Puhumattakaan sitten erilaisista urheilulajeista, joita lapset harrastavat. Tuntuu, ettei kukaan voi harrastaa mitään vain harrastaakseen; näyttää siltä, että urheiluun liittyy aina kilpaileminen ja siinäkin mahdollisimman hyvä suoritus. Erityisesti teini-ikäisille henkisesti tämä maailma näyttää olevan vaikea, näin ammatillisesta näkökulmasta ja kokemuksesta katsottuna tiedän sanoa. Niitä asioita en edes halua ajatella pidempään tässä. Niinpä usein lohdutan itseäni, että säästyn monilta murheilta, kun en onnistu tuomaan tähän maailmaan uutta lasta. En tiedä olenko jotenkin kiero, mutta oikeasti minua joskus lohduttaa ajatella, että säästyn näiltä murheilta.
Toisaalta koen ristiriitaisuutta paljonkin, kun taas palaan siihen, että _kaikesta huolimatta_ haluan lasta. Vaikka tämä maailma on sellainen kuin on. Vaikka täällä voi olla ties minkälaista 20 vuoden päästä, kun teoreettinen lapseni olisi aikuistumassa.
Olemme menossa lapsettomuusklinikalle käymään ja eilen sohvan äärellä katsoimme Ebola-uutisia ja pohdimme tätä maailmanmenoa ja uhkia yhdessä ja lopuksi mietimme sitä, miksi oikeastaan edes menemme lapsettomuusklinikalle keskustelemaan eri vaihtoehdoista. Kannattaako oikeasti ehdoin tahdon hankkia lasta???
Sitten mieleeni muistui se, mikä ehkä kiteyttää yksinkertaisuudessaan sen, että koko ihmiskunta ylipäätään on edes olemassa. Sitä haluaa jatkaa, aina. Muistin Lutherin lausuman toteamuksen: vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, niin tänään vielä istutan omenapuun.
Niin, tähän se kai kiteytyy. Vaikka täällä näyttää tältä välillä, niin silti toivon vieläkin lasta.
//Kuule, istuta vielä se omenapuu.
Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee.
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu.
Vaikka huomenna aurinko kuolee.
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa.// Juice Leskinen; Myrkytyksen oireet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti