Lapsettomuuden varjo on elämämme päällä halusimme tai emme. Se on kylmä fakta. Olen miettinyt paljon sen suurta merkitystä elämässäni. Onko mitään toista asiaa, joka näin kokonaisvaltaisesti vaikuttaisi? Tuskinpa. Se tekee tekee elämästä raskasta, enkä pysty siirtämään tuota raskasta varjoa pois, vaikka kuinka tahdon ja yritän.
On alkanut tuntua siltä, että lapsettomuuden vuoksi elämä jää jollain tavalla puolitiehen, kesken. Ikään kuin kaikki olisi jollain tapaa pysähdyksissä. Ikään kuin tämä aika, nämä vuodet, joiden pitäisi olla elämäni parhaat, menisivät hukkaan kun odotan ja vuoron perään toivon, petyn ja sitten suren vihaisena sellaista, mitä minulla ei koskaan ole ollutkaan. Se on tyhmää.
Jatkuva toivon elättäminen, epävarmuus, pettyminen - ja sitten tuon saman polun pyörähtäminen käyntiin joka kuukausi yhä uudelleen tekee elämästäni sellaisen, että elän 28 päivää kerrallaan. Sitten aloitan taas uudelleen. Ja miten paljon se viekään voimia. Erityisesti epävarmuus. Kukaan ei ole varmaksi koskaan sanonut meillä, että ette voi saada lasta. Se jättää jäljelle toivon kipinäisen - ja epävarmuuden. Sen vuoksi tulee tunne, että odotan lakkaamatta. Toivon, odotan, petyn, yhä uudelleen. Mietin lapsettomuutta niin, että se estää minua nauttimasta kaikesta siitä mitä minulla on.
On lähdettävä etsimään kiitollisuutta. Se on tie ulos lapsettomuuden tuskasta. Muuta ulospääsyä ei ole. Se on varmaa. Kiitollisuus on viime kuukausina ollut hukuksissa. Olen ihmetellyt tätä kesken jäävää elämää. Haluan nauttia kaikesta siitä, mitä on, kun sitä on yllin kyllin. En halua, että yksi asia, jota minulla ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan), on niin suuri, että peittoaa kaiken alleen ja pilaa koko muun elämäni. Se on pakko loppua.
Oli aika, jolloin toivoin ja rukoilin lasta.
Nyt on alkanut aika, etten enää rukoile lasta. Rukoilen sitä, että toiveeni lapsesta katoaa pois. Että kipinä siitä sisällä sammuu. Että lakkaisin vain toivomasta lasta.
<3 *halaus* Voimia Sinulle
VastaaPoistaItse huomaan, että sisälläni on tällä hetkellä paljon vihaa, ja kateutta. Miksi tämän kohtalon piti tulla meille? En voi koskaan ymmärtää sitä. Miksi on niin, että olen toivonut lasta ja aina ajatellut, että minusta tulee äiti, ja nyt sitä ei minulle suoda. Pelkkää kärsimystä. Minun toivoni taitaa olla jo sammunut, mutta ne toisten vauvauutiset satuttaa niin. Olen niin ulkopuolinen.
Kiitos Arwen! Nämä kysymykset on vaikeita... Jotenkin luulen, ettei niihin koskaan vastausta tule saamaan; juuri tuo että miksi meille. Itse mietin usein vihaisena, että kaikenmaailman alkoholistit kyllä tulee raskaaksi mutta minä en. Ei näihin vain ole vastauksia.... Voimia sinullekin <3
PoistaOsaat uskomattoman hyvin kirjoittaa asiat, joita ajattelen ja tunnen. Jos en pelkäisi ikuista lapsettomuutta ja sitä mitä kaikkea (voimaa, hyväksymistä, laajempaa näkökulmaa, säälin kestämistä ym.) sen kanssa eläminen minulta vaatii, helpottaisi paljon.
VastaaPoistaKiitos Soilikki <3
PoistaEn tiedä aikako auttaa meitä kaikkia vielä hyväksymään ja kestämään. Sitä ainakin toivon. Lasta ei nähtävästi kannata toivoa... mutta hyväksymistä sitten sen sijaan.
Olet aivan oikeassa. Lapsettomuus ja etenkin hoidoissa käyminen lyövät silmälaput silmille ja kaventavat maailmaa aivan kamalasti. Mikään positiivinen ei ole niin positiivista, että se painaisi vaa'assa yhtä paljon kuin lapsettomuuden tuoma suuri negatiivinen.
VastaaPoistaJos pystyisi lakata toivomasta, säästyisi varmasti paljolta. Olen kuitenkin varma, että ajan kanssa näköala alkaa laajeta ja positiivisiin tulee vähä vähältä enemmän painoa.
Soilikki: Ne vaatimukset (voima, hyväksyntä, laajempi näkökulma jne.) kai tulevat suremisen myötä. Hitaasti, eivät yhtäkkiä rytinällä. Sureminen ei ole helppoa, mutta lopulta taatusti helpottaa. Siitä minä olen saanut toivoa.
Toivon teille mahdollisimman hyvää mieltä.
Illuasia kiitos kommentistasi! Itsekin luulen, että hiljaa, pikkuhiljaa vielä helpottaa. Niin sen on pakko mennä.
Poista