ajatuksia nyt

Viime aikoina monet ovat plussanneet täällä lapsettomuusblogien maailmassa. Jokainen lukemani kertomus vihdoin saadusta positiivisesta raskaustestistä on sykähdyttänyt sydäntäni syvästi. En tunne heistä oikeassa elämässä ketään, mutta silti olen niin aidosti ollut liikuttunut ja onnellinen, aidosti onnellinen jokaisen puolesta, aivan kuin tuntisin nämä ihmiset henkilökohtaisesti, niin lämpimästi olen mielessäni ollut ottamassa osaa ja mukana. Tietokoneen ääressä olen kokenut kylmiä väreitä ihania uutisia lukiessani. Miten pitkä odotus on vihdoin palkittu, ja on saatu kokea ihme. Sen täytyy olla huikea tunne, se on sitä ihan varmasti. Miten sydämeni pohjasta suon sen onnen jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, miten iloinen olenkaan siitä että edes jotkut meistä oikeasti pääsevät maaliin saakka, se on lohdullista. En kadehdi näitä henkilöitä hetkeäkään plussasta, toisin kuin niitä tuttavia/ystäviä/työtovereita/tms., jotka ovat saaneet plussansa tuosta noin vain.  En voi koskaan kadehtia yhtäkään lapsettomuudesta kärsinyttä, vaikka hän vihdoinkin saa kaipaamansa plussan ja sitten myöhemmin saa syliinsä pienen nyytin - ei, minä olen vain ja ainoastaan aidosti onnellinen näiden ihmisten kanssa ja puolesta eikä siinä tilassa jää tilaa yhtään kadehdinnalle. Ihana tunne se on, että voi aidosti iloita edes joidenkin ihmisten plussista.

Mietin sitten monia ystäviäni, jotka ovat ryhtyneet toivomaan lasta ja sitten monetkin jo saaneet tärppinsä kuka ensimmäisestä, kuka toisesta tai kolmannesta kierroksesta, mutta pian kuitenkin. Varmasti heistäkin on tuntunut huikealta, mutta silti mietin, ymmärtävätkö nämä ihmiset, jotka saavat niin pienellä vaivannäöllä heti kaipaamansa plussan, miten valtavan suuri asia se oikeasti on? Tuskinpa ymmärtävät. Tietenkin he ovat iloisia ja onnellisia, vaikuttuneita, ihmeissään... mutta epäilen, etteivät he oikeasti voi ymmärtää, miten upea ihme heille on niin helpolla tapahtunut.

Muttei ihmeet ole kaikille. Eikä kaikkia lahjoja anneta kaikille. En sano, että minusta tuntuu epäreilulta joutua kokemaan lapsettomuuden kiperää kokemusta - vaikka se on niin syvältä, mikä voisi olla synkempi kuin kokemus tästä, vääjäämättömästi tietoisuuteen noussut epämukava ja kaikennielevä ymmärrys siitä, että olen kyvytön saamaan lasta. Kyvytön saamaan lasta. Se on kauheaa. Vain toinen lapseton tietää, mitä tällä tarkoitan, tietää miltä minusta tuntuu, tietää miltä tuntuu kokemus siitä, että tuntee olevansa kyvytön saamaan lasta.

Mutten silti viitsi kysyä, miksi tämä epäreiluus on tullut minulle. Kenelle sen sitten olisi kuulunut tulla, jotta se olisi reilua? En jaksa kiusata itseäni tällä ajatuksella. Joskus päähäni niitä putkahtelee väkisin silti: saatan miettiä, miksi jotakuta tuttavaani, joka on syvästi uraorientoitunut, on siunattu vaikka kuinka monella lapsella, jotka hän on sitten heti vuoden iässä laittanut tarhaan 10-tuntisia päiviä "kärsimään" (vai jättäisinkö nuo lainausmerkit pois ja sanoisin suoraan: kärsimään?) mennäkseen itse töihin. He ovat puhuneet siitä, kuinka "pää hajoaa kotona lasten kanssa ettei sitä kestä, pakko päästä töihin" ja tekemään uraa. Mietin, miten tekisin kyllä toisin, minulle ura olisi toisarvoista ja paheksun; arvostelen, vaikken saisi, se on väärin. Paljon muitakin esimerkkejä voisin luetella siitä, kuinka vauhtiin päästyäni arvostelen joitakin henkilöitä, jotka mielestäni eivät vietä tarpeeksi saamiensa lasten kanssa aikaa; muutamia tuntemiani äitejä, jotka rientävät omissa tärkeissä harrastuksissaan, matkustelevat ilman perhettään ympäri maailmaa harrastusten takia, ja jos eivät harrasta niin ovat koko ajan töissä - arvostelen mielessäni, etteivät mokomat ole läsnä lastensa elämissä, eivätkö tajua minkä lahjan ovat saaneet, eivätkö. Mutta näistä ajatuskuluista on päästävä eroon, se on tuhoisaa minulle. Miksi teen sitä? Mutta se ei ole tietoista, eikä valinnaista tapaa toimia. Joskus joku tunne vain tulee. Kunpa vain osaisin keskittyä yksin omaan elämääni, tähän meidän elämään unohtaen kaikki muut ja silloin päästän irti tuosta arvostelun tavasta, joka tuottaa tuskaa vain itselleni. On niin väärin arvostella toisia.

Olen ollut viime aikoina kyllästynyt lapsettomuuden kokemukseen - tämän kesän aikana. Tässä kierrossa en jaksanut ovista tikutella, enkä laskeskella. Ehkä pikkuhiljaa kuukausi kerrallaan alan asettua yhä enemmän siihen, että en koskaan saa lasta ja ettei minusta tule äitiä, että meidän perheessämme on vain kaksi ihmisjäsentä ja niin on hyvä.