lapsettomuuden kokemus sävyttää kaikkea elämää

Miksi lapsettomuuden kokemus tuntuu minusta usein niin kokonaisvaltaiselta kokemukselta, että ajoittain se tuntuu olevan ikäänkuin jonkinlainen perusvire, joka sävyttää elämäni kaikkia osa-alueita?

Löydän lapsettomuuden kosketuspinnan lähes tulkoon asiasta kuin asiasta. Tänään katsoin kalenteria, ja ajattelin, että miten uskomattoman monta kuukautiskiertoa olenkaan toivonut lasta, eikä toiveeni ole toteutunut. Kuukausi kerrallaan olen elänyt kaikki vaiheet aina vain uudelleen ja uudelleen: tylyt menkkojen aloituspäivät, ovulaation odotus & metsästys, ovulaation toteutuminen (ehkä), sen jälkeiset piinapäivät. Kuvitellut ja kuvittelemattomat oireet, ajatukset, toiveet, hetkittäin suureksi noussut innokkuus. Testailut; tikkujen kääntelyt ikkunan edessä valoa vasten -näenkö jotain? joskus näen, joskus en, joskus tulee ihan hailea viiva, hetken jo luulen jotain ja sydän ehtii alkaa pakahtua, seuraavasta pissasta viivaa ei tulekaan, viivanpaikkoja vain, totean, herkkien testien ongelmia. Loppukierron vatsakipuja, tuhruttelua, viime hetken testejä "jos sittenkin!!", vaan ei - ei - ei - ei - -> yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva.........->

Työpaikalla eräässä koulutuksessa kerran kysyttiin, kuinka moni meistä määrittelee itsensä äitiyden kautta. Lähes kaikki viittasivat. Minä en voi viitata. Mietin, millä minä määrittelen itseni. Ammatilla? Vakaumuksella? Harrastuksilla? Luonteenpiirteillä? LAPSETTOMUUDELLA???

Kohtaan lapsettomuuden heijastuksen joka kulmassa. Työpaikan kahvipöydän keskusteluissa. En voi ottaa osaa keskusteluihin, jotka koskevat lapsia, äitiyttä, kasvatusta, mummoutta. En voi ottaa osaa keskusteluihin, jotka koskevat raskauksia, synnytyksiä. 

Lapsettomuuden kosketuspinta heittäytyy varjoksi päällemme ystäviemme kutsuilla. Olemme ainoa lapseton pari. Vähintään 15 lasta juoksee ympäri taloa, perheet puhuvat keskenään. (Oikeastaan on ihme, että meitä edes kutsutaan niin paljon näihin juhliin ja tapaamisiin enää tätä nykyä. Mutta toisaalta, me menemme silti, vaikka usein automatkalla puhkun ärtyneisyyttä ja tuskaisuutta, jotka sitten pihaan ajaessa nielaistaan mahaan ja hymyillään ja unohdetaan.) Siellä me istumme sivummalla ja syömme prinssinakki-juusto-viinirypäle -coctailtikkuja ja välillä joku kysyy meiltä jotain kuinka meillä menee töissä. 

Näen kadulla raskaana olevan naisen tai naisen, joka työntää lastenvaunuja. 

Kirpaisee.

Mieheni kaveri kertoo perheeseen syntyvän pian toisen lapsen. Eivät olleet alunperin halunneet oikeastaan ensimmäistäkään, "mut tää toinenkin nyt vaan tulee". 

Kirpaisee.

Kaverini tulee raskaaksi yk 1:stä.

Kirpaisee.

Kaverini kertoo haluavansa vielä kolmannen lapsen, ja kahden kuukauden kuluttua raskaus onkin alkanut.

Kirpaisee. 

Olen terasilla ja tuuli paiskaa oven nenäni edestä kiinni. Hermostun ja ärsyynnyn. Mieleni puhkuu, ärtyneisyys on tavoitettava perusvire, kaikki ärtyneisyys ikään kuin kiteytyy lapsettomuuden vaikeaan kokemukseen. "Tämäkin vielä! En saa lasta, ja tämäkin vielä!!" Tunnistan sen nykyään heti. Se on irrationaalista. 

Kuinka kokonaisvaltaisesti lapsettomuuden kokemus voikaan ihmisen nielaista? Hyvin kokonaisvaltaisesti. 

Mutta pienin keinoin voi lohduttaa itseään. Aloittaa taasen kiitoksella tästä kaikesta. Ja ne pienet jutut. Kuten tänäänkin. Ostin uudet farkut; napakat, sopivat ja trendikkäät. Ajattelin, että se hyvä puolikin tässä on, että kun en tule raskaaksi, niin ainakin mahdun näihin farkkuihin aina. 

Itsensä lohduttaminen lähtee pienestä, itsestä lohduttaminen on taidoista jaloin. 

<3