Miehen serkku perheineen kävi kylässä. Neljä lasta nelisti joka puolella taloa. En ole koskaan toivonut itselleni suurperhettä. Ei, olen toivonut vain yhtä lasta. Saako lapsettomuudesta kärsivä menettää hermonsa silti tässä? "Ei saa koskea siihen vanhaan rukkiin, se menee rikki!" "ÄLÄ tee noin!" "Ei sinne, noi on kalliita jos putoaa!" "Koiraa ei saa vetää hännästä!" "Antakaa sen nyt olla!" Jne. Kylläpäs otti kyläily voimille. Hikeä otsalta pyyhkien kaaduimme sänkyyn, kun kaikki kullannuput oli saatu peiteltyä petiin. Keskellä yötä vauva rupesi kirkumaan falsetissa niin, että koko talo tärisi. Ponkaisimme miehen kanssa istumaan ja huuto järisytti tärykalvoja.
Mies sanoi: "Älä ole siitä syystä onneton elämässä, jos meille ei tule vauvaa".
Hymyilytti. Rakas ihana mieheni on oikeassa. Ei siitä syystä kannata olla onneton elämässä ja jäädä varsinkaan sellaiseksi.
Saa mennä hermot :D
VastaaPoistaMeillä on paljon läheisiä ja rakkaita lapsia, mutta silti pitkän kyläreissun jälkeen joskus huokaistaan, kun vihdoin saadaan olla kaksin.
Välillä mietin, että miksi meille ei riitä se, että saamme olla osa aika monen lapsen elämää?
En tiedä vielä riittääkö se vai ei. Ehkä joskus tiedän. Toivottavasti.
Kiitos Keiju. On tosi vaikeeta tasapainoilla sen olon välillä, että ajattelee miten paljon nyt on, ja tässä on hyvä näin - ja sitten tajuaa sen taas ettei sitä lasta ole. Jatkuvaa tasapainoilua näiden kahden asian välillä. Riittää, ei riitä, riittää, ei riitä... On se niin vaikeeta vaan.
VastaaPoista