Kesän lopussa iski lapsettomuusmasennus. Muistan vieläkin sen hatken, kun se tuli. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin postauksessa "Oisihan se pitänyt arvata". Sen jälkeen lapsettomuusmasennus on levännyt harteillani painona enemmän tai vähemmän, välillä otettaan hellittäen, palatakseen takaisin. Ehkä masennus kytkeytyy myös tummaan vuodenaikaan.
Tuntuu että asiat elämässä muuten ovat paremmin kuin voisi edes toivoa ja iloa on muista asioista. Iloa, rauhaa, tyytyväisyyttä. Mutta sitten tämä lapsettomuus. Sen tuo mukanaan niin paljon synkkyyttä että, joudun vähän väliä puntaroimaan.
Tämä kaikki hyvin ----- mutta sitten se Mutta.
Miksi se on niin vaikeaa.
Ne tunteet joita sitten tulee. Tunne siitä että on epäonnistunut. Ulkopuolisuus. Pettymys. Kateus. Ärtymys. Kiukku. Raivo. Suru. Masennus. Musertuneisuuden tunne.
Näillä fiiliksillä kohti laparoskopiaa, joka on ensi viikolla.
Vaikka puhumme miehen kanssa paljon lapsettomuuteen liittyvistä vaikeista tunteista ja olemme tilanteessa yhdessä - ja koemmekin tämän meitä yhdistävän - ja vaikka tiedän että te olette täällä - te, jotka koette ja tunnette samoin, jotka tiedätte mistä puhun ja jotka elätte tätä samaa... - silti minusta tuntuu, että olen niin yksin tämän kanssa. Vaikka järkeni, mieleni ja tietoni sanoo etten ole ainoa, silti minusta tuntuu siltä. Tuntuu kuin olisin ypöyksin, täydellisen yksin, tuntuu siltä ettei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu ja tuntuu siltä ettei mikään tai kukaan voi lohduttaa tässä nyt eikä koskaan.
Tuttuja tunteita... ei ole helppoa tämä... Iso halaus sinulle!
VastaaPoistaPippuri, luin blogiasia että samat mietteet tosiaan.. Voimia sinullekin <3
PoistaKirjoituksesi oli kuin suoraan minun ajatuksista, kyllä tämä asia hallitsee elämässä halusi tai ei. Minä mietin myös jatkuvasti, miksei sitä vaan voisi olla onnellinen ja nauttia elämästä. Ei voi, koska tämä taakka estää sen. Eikä sitä kukaan pysty ymmärtämään, miten vaikeaa tämä on, päivä toisensa jälkeen taistelua. Ymmärrän hyvin myös sinua siinä, että yksin tämän asian kanssa on, kaikesta huolimatta. Tuntuu kovin kornille sanonnalle se että ihmiselle annetaan juuri sen verran taakkaa kannettavaksi kun hän jaksaa kantaa. Ei tällaista taakkaa kenenkään kuuluisi joutua kantamaan, uuden ihmisen luominen kun ei tietääkseni pitäisi olla mikään taakka.
VastaaPoistaToivon että jonakin päivänä sinunkin taakkasi helpottuu. Tiedät kuitenkin, että et ole yksin näiden kokemusten kanssa ja toivottavasti siitä saa edes vähän tukea. Vaikka niinä synkkinä hetkinä tiedän itsekin ettei mikään lohduta. Jollakin tavalla se kuitenkin helpottaa kun saa avauduttua täällä.
Voimia! <3
Kiitodös Ikuisesti vajaa. Kai aika varmaan vaan opettaa sietämään ja kestämään ja hallitsemaan näitä fiiliksiä. Jotenkin joku ratkaisu tunteisiin on pakko löytyä, näin ei voi loputtomasti jatkua. Yritän usein tsempata monin tavoin itseäni mm muistuttamalla että miten huonosti asiat oikein vois olla. Tämä on vaan se hankala tie, mikä pitää kulkea läpi. Välillä on hyviä aikoja eikä tätä sure, sitten äkkiä tulee jotain, joka muistuttaa ja edessä onkin vain enää tunteiden alamäki.
Poista<3
VastaaPoistaKiitos <3
Poista