kynnys hedelmöityshoitoihin

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että emme ole tehneet päätöstä varsinaisten hoitojen aloittamisesta. Olen kokeillut kerran 3 kuukauden ajan Teroluteja sillä ajatuksella, että yksi vaiva olisi keltarauhashormonivaje, johon viittaa loppukierron tiputtelu. Toisaalta aina loppukierron verikokeissa arvot ovat olleet viitearvoissa. Toisaalta hormoneja on aina mitattu vain yhden kerran per kierto. Joskus muistan lukeneeni, että arvoja pitäisi mitata useampi kerta loppukierrossa ja laskea jokin keskiarvo. Mene ja tiedä, jos lääkäritkään eivät sitä ajattele. Kolmen kuukauden Terolut-kuuri ei vaikuttanut mitenkään. En edes kokenut ovulaatio-oireita niissä kierroissa. Tosin voihan olla, että ovulaatio on silti ollut. Ainakaan raskaaksi en tullut, sehän nyt on sanomattakin selvä juttu.

Viime aikoina olemme vähän puhuneet taas hieman hoidoista, varsinkin kun nyt kokeilen Lugesteroneja (joiden hyötyyn en kyllä jaksa uskoa). Mitään suunnitelmaa ei ole varsinaisista hoidoista tehty. Kysymysmerkkinä on mahdollinen endometrioosi. Hiljattain lääkäri laittoi minut laparoskopiajonoon, koska lopulta päädyin tähän, vaikka vielä heinäkuussa olin siitäkin epävarma. Ehkä ensin odotamme laparoskopian ja sen tuoman tiedon ja mahdollisen hoidon, ennen kuin mietimme lisää.

Kynnys koviin hoitoihin, jossa tarkoitan lähinnä IVF:ää, on korkea. En haluaisi sellaiseen. Muistan kaikki e-pillereiden ja ehkäisyrenkaiden aiheuttaman sivuvaikutukset. Ja niissä hormonimäärät ovat pienempiä. Silti kärsin aknesta, mielialan laskusta, masennuksesta ja turvotuksesta, hermojen kiristyksestä ja kilareista. E-pillereiden lopettamisen jälkeen elämäni on kirkastunut, ihoni parantunut täydellisesti ja hiukseni ovat paksuuntuneet ihanasti. Ajatus kovista hormonihoidoista tuntuu raskaalta. En haluaisi saattaa kehoani sellaisen tykityksen alaisuuteen. Koeputkihedelmöitykseen liittyy myös muutama eettinen kysymys, joita ainakin itse ajattelen. Onko minun lapseni niin tarpeellinen, että sitä tulisi lähteä tekemään koeputkessa? Mitä ylimääräisille alkioille tulisi tehdä? Sitten myös pettymysten mahdollisuudet; jos raskaus ei alkaisikaan. Kuinka jaksaisin hoidot paitsi ruumiltani, myös mieleltäni. En ole varma jaksaisinko, kestäisinkö niitä. Useimmiten ajattelen, että antaa sitten olla, jos on niin vaikeaa. Toisaalta haluaisin lapsen, ja jossain määrin on alkanut tuntua, että pieninkään mahdollisuus tulla raskaaksi taitaisi olla IVF-hoito. Samaan aikaan ajatus hoidosta tuntuu erittäin vaikealta, suoraan sanottuna vastenmieliseltä. Kuinka voisin tulla raskaaksi sellaisessa tilassa, kun se ei nytkään onnistu, kun kuitenkin tällä hetkellä olen sovussa ruumiini kanssa ja voin siinä hyvin, enkä kärsi mistään hormonihöyryistä ja ratkeile liitoksistani.

Vaikeaa on myös itse raskaaksi tulemisen lisäksi se, että suvussa on merkittävä keskenmenotaipumus. En tiedä yhtäkään sukumme naispuolista jäsentä äitini puolelta, jolla ei olisi ollut yksi tai useampi keskenmeno. En yhtäkään sellaista, joka olisi selvinnyt ilman keskenmenoa. Syytä tähän ei tiedetä. Ehkä kyse on sattumasta, ehkä kyseessä on jokin perinnöllinen taipumus, jota sen tarkemmin ei voida diagnosoida tai selittää.  Entä jos vihdoin monen vuoden yrittämisen jälkeen tulisin raskaaksi, ja se menisi kesken? Entä jos kaikki vain menisivät kesken? Entä jos jokaisen raskauden alkamiseen menee pari vuotta aikaa, ja sitten tulee keskenmeno, seuraava alkaa taas vasta parin vuoden kuluttua, äkkiä olen niin vanha, että aikani loppuu. Ei siis se, ettei tule raskaaksi, jos tulisinkin, keskenmenon pelko heittäytyisi päälleni kaikennieleväksi varjoksi.

Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu äidiksi.