blogi vaikenee

Olen päättänyt lopettaa blogini. Olen jo tovin asiaa miettinyt, kun tuntuu että bloggaus ehkä tekee aina surkeamman mielen ja vahvistaa lapsettomuuden kokemusta. Myös eräs kommentoija oli sitä mieltä, ettei minulla ole oikeutta kitistä lapsettomuudesta, koska en ole halukas IVF-hoitoon, ts. en ole yrittänyt kaikkeani ja kääntänyt jokaista kiveä tällä tiellä. Ehkä hän on oikeassa; en oikeasti ansaitsekaan todellista lapsettomuudesta kärsivän titteliä, kun en halua IVF-hoitoa? Melkein kaikki muut täällä blogimaailmassa tuntuvat käyvän tuolle tielle, joten tunnen olevani siinä mielessä muutenkin poikkeava, kun sellaista hoitoa en halua.

En kenties halua lasta "riittävästi", kun en halua raskasta hoitoa ja asettaa itseäni alttiiksi koville hormonihoidoille. Oma terveyteni painaa kuitenkin vaakakupissa siis jotain- ainakin minulle itselleni.

Miten toivonkaan plussaa kaikille niille, jotka vuodesta toiseen yrittävät ja pettyvät taas, kuukaudesta toiseen. Tiedän sen elämän, jota eletään vain 28 päivää kerrallaan.

Luulenpa, että miksi- kysymykseen emme koskaan vastausta saa. Mutta haluan itse keskittyä muuhun elämään jo. Lapsettomuudessa vellominen on pilannut jo kolme vuotta elämästäni ja se on riittävää. Olisinhan voinut saada jonkun muun, monta monituista kertaa ikävämmän kohtalon elämässäni.

Matka jatkuu. Onnentuulia kaikkien teidän teille.

laparoskopiasta saatu apu

Toiset kuukautiset laparoskopian jälkeen koettu viime viikolla. Olen erittäin iloinen ja tyytyväinen tämän hetken tilanteeseen. En muista koskaan kuukautisten olleen näin helpot, jos lukuun ei oteta aikaa e-pillereiden kanssa. Mutta luomumenkkojen aikana en koskaan ole selvinnyt näin vähällä kivulla ja vuodolla. Olin jopa siinä rajalla, tarvitsenko lainkaan Buranaa. Vuotopäivien määrä melkein puolittui, samoin Libresse-menekki. Huikeaa.

Oikeasti huikeaa. Jos kuukautiset jatkuvat tulvaisuudessa näin, voin olla tyytyväinen. Onneksi menin leikkaukseen. Se kannatti. Toisaalta samalla vähän nyt jo pelkään endometrioosin, kipujen ja vuodon palaamista tulevaisuudessa. Tosin olen jo tehnyt suunnitelman sen varalle, en suinkaan aio loppuikääni kärsiä enää, en nyt kun olen päässyt vaivoista. Mikäli ajan myötä vuodot taas pahenevat ja kivut palaavat, aion hankkiutua eroon koko kohdusta.

En ollut masentunut siitäkään, että kierto vaihtui taasen. Olen aloittanut tämän vuoden eri asenteella tämän lapsettomuuden suhteen. En aio enää kärsiä senkään vuoksi, vaan hyväksyä sen.

klinikalla

Kävimme lapsettomuusklinikalla jälleen keskustelussa. Ultrassa näkyi taasen keltarauhanen, joka kertoo ovulaation todennäköisesti tapahtuneen. Kohdun limakalvon paksuus kiertopäivään nähden loistava. Lievä endometrioosi on poistettu kokonaan. Ovuloin joka kuukausi mitä todennäköisimmin.

Ei kuulemma estettä raskaudelle.

Ja näinhän meille on aiemminkin sanottu. Ei mitään syytä, miksi en tulisi raskaaksi.

Silti olemme tahkoneet tätä tietä jo monta vuotta. Tosin tilannehan on uusi siinä mielessä, että joulukuussa tehtiin laparoskopia, jossa poistettiin endometrioosia. Tästä huolimatta - ehkä juuri siksi että jo niin monta vuotta olemme olleet tässä - en jaksa uskoa siltikään luomuplussaan.

Lääkäri esitti mahdollisen hoitosuunnitelman.
Vaihtoehdot ovat seuraavat
a) jatkamme yrittämistä luomusti nyt kun endo on poistettu, ovat kuulemma mahdollisuudet paremmat (kun vain itse edes hieman jaksaisin uskoa...)
b) lähdemme IVF-hoitoon. Heti kun haluamme. Joko seuraavissa kierroissa, tai puolen vuoden päästä. Suositus on että kesään mennessä joka tapauksessa, jos sille tielle lähdemme.

Mitään kevyempää hoitoa lääkäri ei nähnyt järkeväksi. Kiertoni on säännöllinen. Hormoniarvot moitteettomat. Miehen siittiöt on jo ajat sitten todettu ensiluokkaisiksi.Ei järkeä kokeilla clomifenia tai ovulaation induktiota.

Kiinnostukseni IVF-hoitoa kohtaan on edelleen oikeastaan pohjamudissa. En ole missään vaiheessa ollut halukas lähtemään siihen. Intoni ei kasvanut käynnin myötä yhtään. Päinvastoin hoitoaikataulusta kuullessani pohdin vain että miten ihmeessä pystyn edes sovittamaan työssäkäynnin yhteen sellaisen "lapsenteon" kanssa? Mahdotonta. Minun pitäisi keskustella esimieheni kanssa mahdollisesta IVF-hoidon aloituksesta. Työtäni pitäisi järjestellä melko lailla muiden avulla. En saisi mitenkään käydä hoidoissa "rauhassa" muilta. Vastenmielinen ajatus. Lisäksi klinikalle on niin pitkä matka työpaikalta, että siirtymiseen menee aina 1,5h suuntaansa. Kuinka kävisin työssä hoitokierrossa? Kuinka monta hoitokiertoa meille mahtaisi tullakaan? Ja sitten se suurin; miten ihmeessä mieleni kestäisi hormonihoidot?

Tämä tietää, että keväästä tulee paineinen. Pitää yrittää yrittämällä, jotta voitaisin hyödyntää endometrioosista vapaat kuukaudet. Uusiutumisestahan kukaan ei osaa tietysti vielä nyt sanoa mitään. Sitten pitää päättää, että lähdetäänkö IVF-hoitoon, joka kannattaisi tietysti tehdä mahdollisimman pian näinä laparoskopian jälkeisinä kuukausina.

Oloni on juuri nyt kuin nurkkaan ajetulla eläimellä.

kun kukaan ei kuitenkaan ole kuollut - asioiden oikeasta suhteellisuudesta

Kukaan ei kuitenkaan ole kuollut, kirjoitti minulle eräs puolituttu, joka kärsii myös lapsettomuudesta ja on tästä näkökulmasta suhteuttanut asioita. Niin totta! Pohdimme asiaa jokin aika sitten sähköpostissa. Ystäväpiirissäni ei ole ketään toista lapsettomuudesta kärsivää läheistä, mutta nyt kuin sattumalta ihme yhteyksien kautta tämä tuttuni asia tuli eräässä yhteydessä ilmi, olemme vaihtaneet ajatuksia. En toivo kenellekään lapsettomuuden kohtaloa, mutta koen silti lohdutusta saadessani vertaistukea. Toisaalta samalla olen surullinen siitä, että joku muukin joutuu tätä elämään.

Niin, kukaan ei kuitenkaan ole kuollut. Vaikka joskus minusta siltä tuntuukin. Lapsettomuus on välillä tuntunut niin kamalalta ja musertavalta, maailmanlopulta. Monet haaveet ehkä ovat kuolleet, toiveet ja unelmat romuttuneet. Silti elän yltäkylläisyydessä ja rinnallani on ihana mies. On vapaus, on terveys, nuo tärkeimmät. Valittamisen on loputtava. Nyt. On kovia kohtaloita, eikä tämä oikeasti ole sellainen.

Haluan oppia suhteuttamaan tämän vaikean lapsettomuuden kokemuksen. Että pääsisin siitä taakasta irti, kun se rajoittaa elämääni. En voi tälle asialle mitään, mutta se ei saa määrittää hyvinvointiani ja mielialaani. Ei enää. On mentävä eteenpäin ja päästettävä irti ja elettävä hyvin ja onnellisesti. Yksi suuri Toive jää ehkä ikuisesti toteutumatta, mutta se ei saa olla niin suuri, että se kumoaa kaiken muun.

Tajusin myös hiljattain, että suunnilleen puolet siitä ajasta, minkä olemme mieheni kanssa olleet yhdessä, olemme ihmetelleet miksi emme saa lasta, riidelleet siitä ja pilanneet sillä elämästämme useammankin päivän, vaikka toki lapsettomuus on meitä lähentänytkin - kaikista huolimatta eniten silti lähentänyt. Mutta en halua enää silti jatkaa niin, että se koko ajan vaikuttaa meissä, kun se kuitenkaan ei ole mikään voimaannuttava kokemus, päinvastoin.

On suurempia, ja painoarvo niille. En jaksa enää surra ja masentua tästä, nyt riittää. Monilla muilla on elämässään niin suuria vaikeuksia ja taakkoja. Taakka se on tämäkin - selvä se, itkua ja surua aiheuttava, - kohti masennusta herkästi tyrkkivä, mutta sen kanssa pitää voida elää ja tehdä se pienemmäksi. Saa surra,mutta sitten on jatkettava ja keskityttävä muuhun ja iloittava muista asioista, kun niitä on riittämiin.

eihän se vain näy minusta?

Uutiset vauvasta kerrotaan meille silmät sädehtien. Sanat ehtivät mieleni syövereihin hetkessä. Kuulen kuin ulkopuolisena oman iloisen ääneni onnittelemassa, sanoen kuinka ihana asia, upeaa. Näen sivusilmällä kuinka mieheni yrittää katsoa minua, mutta käännän katseeni kauemmas; juuri nyt en pysty katsomaan häntä, joka tasan tarkkaan jo tuntee tuskani, meillä on sanattomat yhteiset ajatukset jo, en kestä katsoa häntä silmiin, koska sitten saattaisin vaikka vahingossa riisuutua aseistani ja purskahtaa itkuun ja sen aika ei ole nyt.

Eihän se vaan näy minusta? Teeskentelen iloista ja huoletonta, juttelen niitä näitä - sisällä sydämeni kääntyy. Suru hyökyy, se tuntuu ensimmäistä kertaa fyysisenä tunteena: lapsettomuus. Ensimmäisen kerran koen lapsettomuuden fyysisenä onttouden tunteen rinnassa, äkkiä tajuan sen mitä kaunokirjallisuudessa tarkoitetaan sellaisilla sanonnoilla kuin "tuntua kuin veistä käännettäisiin haavassa" tai "rinta pakahtuu surusta". Olin aina kuvitellut ne kauniiksi metaforiksi, mutta ne ovatkin oikeasti fyysinen tunne, jonka voi saavuttaa riittävän suuressa surussa ja ensimmäistä kertaa lipsahdin sen kynnyksen yli. Eihän se vaan näy minusta muille ulospäin?

Ilalla kuumat kyyneleet polttavat silmäkulmat ja posket. Tiedättehän, onnenkyyneleet eivät koskaan polta. Surun ja vihan ja katkeruuden kyyneleet sen sijaan polttavat herkän silmäntäympärysihon kokonaan, piirtävät noroja naamaani, räin ja niistän peitonkulmaan, kun en jaksa nousta enää sängystä nenäliinaa hakemaan, ihan sama. Hoen itselleni tutuksi tullutta mantraa: olet hyvä ja kaunis lapsettomanakin, elämämme on hyvä ilman lapsiakin, keskity siihen mitä on, älä siihen mitä ei ole... Ja sama uudelleen ja uudelleen; ja uudelleen ja uudelleen.

Tasottaisipa joku tien, mutta se täytyy itse tehdä.

3 vuotta uskoa, toivoa, pettymystä -- ja RAKKAUTTA

Näihin aikoihin lapsettomuustaipaleemme täyttää kolme vuotta. Ajatella, 3 kokonaista vuotta! Kuinka pitkä aika toivoa lasta, uskoa, toivoa, pettyä. Yrityskiertoja lakkasin laskemasta jo aikoja sitten.

Mehän laskemme jo vuosia.

Taasen tulee myös yksi joulu ilman omaa vauvaa, tai edes raskautta. Ei tänäkään jouluna, ei ehkä ensi joulunakaan. Saan vain vastaanottaa postilaatikon täydeltä kavereiden joukukortteja, joissa on kuva heidän lapsistaan. Katraat kasvavat vuosi vuodelta, saavat uusia jäseniä. Meidän perheemme luku pysyy kahtena.

Onneksi rakas, ihana mies kuitenkin vierellä kaiken tämän jälkeenkin.

 Eli, suurin niistä kuitenkin on rakkaus, kaikesta huolimatta.

ensimmäiset menkat laparoskopian jälkeen

Koettu eilen ja tänään ekat menkat laparoskopian jälkeen. Kipu oli hyytävää, mutta kesti vaan pari tuntia. Kipu oli sellasta leikkauskipumaista, ei kuten tavallisissa menkoissa. Vuotokin tuntui (määrältään huomattavasti pienempi mutta ihan kirkkaanpunainen tuoreen oloinen veri) tulevan ihan yhdellä kertaa parissa tunnissa normaalin viiden päivän tulvimisen sijaan. Leikkauksen jälkeen toki tilanne on toinen, kuin normaalissa kierrossa. Tosin nyt tietysti kiinnostaa millaiseksi kivut ja menkat ja vuodon määrä oikeastii seuraavina kuukausina muodostuu.

No onneksi tämäki tuli nyt eikä jouluna viikon päästä.

Tieto AMH-arvosta tuli, ja olin väärässä. Se oli hyvä, paljon parempi kuin luulin, 3,7.

tuleeko meidän vuoromme koskaan?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Se on päivän kysymys. Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada testiin kahta viivaa? Saada seurata raskautta ja odottaa jännityksellä? Kokea synnytys ja saada oma lapsi syliin? Saammeko koskaan lasta? Saammeko? Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada ilmoittaa ystäville, tutuille ja perheenjäsenille uudesta tulokkaasta? Saada kutsua suku ristiäisiin ja saada onnittelukortteja vauvasta?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Saammeko lasta, ikinä?

toipumista

Toipuminen laparoskopiasta on edennyt hitaasti mutta varmasti. Kipulääkkeitä joutui ensimmäisinä päivinä ottamaan säännöllisesti, mutta nyt lähinnä iltaa kohden. Maha on edelleen aika pömppö, eikä housuja voi kuvitellakaan pukevansa. Onneksi olen mekkoihmisiä muutenkin, niin ei ole pulaa vaatteista. Jälkivuotokin loppui melkein kokonaan muutamassa päivässä. Kaikenkaikkiaan asiat on hyvin, väsymystä lähinnä esiintyy ja välillä huimaa päästä, navan ympäristöä koskee välillä, mutta kaikki on kestettävissä.

Gynekologi sanoi heräämössä, että raskaudelle ei ole mitään esteitä. En silti osaa nostaa nyt toiveitani korkeuksiin. Tuntuisi uskomattomalta  ajatella, että voisi raskautua. Niin monta vuotta kitkutettu tätä tietä, ziljoona negatiivistä testiä takana. Taannoin siivosin kylppärin lavuaarin alla olevia hyllyjä ja laatikoita, ja ne pursuilivat negatiivisia raskaustestejä. Niitä on valossa käännelty ja sihdattu; näenkö jotain..., en näe.., ehkä.., ei sittenkään- ei tietenkään. Heitin läjän muovitikkuja roskapussiin ja tiesin, kuinka pettynyt olin ollut jokaisen kohdalla. Se muisto kirvelsi tuossa siivoushetkessä. Moinen roska pitäisi heittää samantien pois, eikä jemmata suuria määriä laatikoihin sitten pahoittakseen mielensä uudelleen.

Koko raskaaksi tulo on näiden tapahtumien saatossa muuttunut silmissäni yhdeksi maailman suurimmista ihmeistä, että on vaikeaa välillä käsittää, että miten ylipäätään kukaan voi raskaaksi tulla. Mutta niin vaan voi. Joka puolella maailmaa tullaan raskaaksi ihan koko ajan, taukoamatta. Omissa silmissä koko homma tuntuu täydelliseltä utopialta jo.

Siinä valossa on vaikea uskoa, että mahdollisuudet paranisivat, vaikka kai siihen jotain lääketieteellistä todistettakin ehkä on...? Ehkä, en tiedä. Vaikeita asioita nämä...

laparoskopia takana

Eilen tehtiin laparoskopia. Menin aamulla sairaalaan. Pari tuntia odottelua osastolla, tipan laitto ja tukisukkiin pukeutuminen sekä jännitystä ilmassa. Melko nopeasti odottelu kuitenkin menikin, leikkaava gynekologi kävi katsomassa ja nukutuslääkäri myös. Leikkaussaliin sain itse kävellä ja eipä siinä kauas mennyt kuin unten mailla jo olikin.

Leikkauksen jälkeen heräilin melko hitaasti useamman tunnin. Yllätti, ettei kipu ollut niin paha kuin olin luullut, kuukautismaista kipua, joka oli kyllä kestettävissä. Tiesin että jotain on tehty mutten jaksanut kysellä hoitajilta. Myöhemmin gynekologi tuli heräämöön ja kertoi, että endometrioosi sieltä oli kyllä löytynyt.

Endoa oli ollut lantiossa joka puolella ja kohdun takana myös. Suolisto ja munanjohtimet olivat tosin olleet täysin vapaat. Kaikki endo oli saatu poistetuksi!!! Toimenpide oli kestänyt useamman tunnin.

Koko kohdun limakalvo höylättiin myös pois ja otettiin näytteeksi.

Olo oli päälimmäisenä huojentunut. Diagnoosi ei masentanut. Olin arvannut sen, pohtinut sitä yhä enemmän. En pelännyt tätä diagnoosia, siihen oli ollut niin paljon viitteitä. Nyt sain vastauksia - vihdoin edes jotain vastauksia tällä tiellä- ja nyt on kaikki endo vatsaontelosta poistettu.

Uskomatonta kyllä, nousin muutama tunti myöhemmin sängystä ylös ja köpötin hoitajan saattamana vessaan. Vatsa oli valtaisa pallo ja hartiaan pisti, kuten kuulemma tapana on, mutta silti söin leipää ja join kaakaota. Illalla köpötin kuin vanha mummeli ulos sairaalasta mieheni käsipuolessa ja pääsin kotiin. Kipuja oli yllättävän vähän.

Nyt toipilaana makaan sängyssä väsyneenä turvonneen vatsani alla ja mietin sitä, että ennakkoaavistukseni osoittautui todeksi. Uskonpa myös että tässäpä se syy lapsettomuutemme. Vihdoin sen tiedän.

lapsettomuusmasennus

Kesän lopussa iski lapsettomuusmasennus. Muistan vieläkin sen hatken, kun se tuli. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin postauksessa "Oisihan se pitänyt arvata". Sen jälkeen lapsettomuusmasennus on levännyt harteillani painona enemmän tai vähemmän, välillä otettaan hellittäen, palatakseen takaisin. Ehkä masennus kytkeytyy myös tummaan vuodenaikaan.

Tuntuu että asiat elämässä muuten ovat paremmin kuin voisi edes toivoa ja iloa on muista asioista. Iloa, rauhaa, tyytyväisyyttä. Mutta sitten tämä lapsettomuus. Sen tuo mukanaan niin paljon synkkyyttä että, joudun vähän väliä puntaroimaan.

Tämä kaikki hyvin ----- mutta sitten se Mutta.

Miksi se on niin vaikeaa.

Ne tunteet joita sitten tulee. Tunne siitä että on epäonnistunut. Ulkopuolisuus. Pettymys. Kateus. Ärtymys. Kiukku. Raivo. Suru. Masennus. Musertuneisuuden tunne.

Näillä fiiliksillä kohti laparoskopiaa, joka on ensi viikolla.

Vaikka puhumme miehen kanssa paljon lapsettomuuteen liittyvistä vaikeista tunteista ja olemme tilanteessa yhdessä - ja koemmekin tämän meitä yhdistävän - ja vaikka tiedän että te olette täällä - te, jotka koette ja tunnette samoin, jotka tiedätte mistä puhun ja jotka elätte tätä samaa... - silti minusta tuntuu, että olen niin yksin tämän kanssa. Vaikka järkeni, mieleni ja tietoni sanoo etten ole ainoa, silti minusta tuntuu siltä. Tuntuu kuin olisin ypöyksin, täydellisen yksin, tuntuu siltä ettei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu ja tuntuu siltä ettei mikään tai kukaan voi lohduttaa tässä nyt eikä koskaan.

yhtä (veren)vuodatusta...

Ennätyslyhyttä kiertoa pukkaa. Viime kierto oli 26pv ja nyt kierto 23 päivää. Menkkojen alkamispäivä on aina tasan 13 pv oviksen jälkeen. Ovis taasen on tätä nykyä niin aikaisin, että epäilen munasolujen olevan täysin kypsymättömiä.

Mielessä on muitakin huolenaiheita. Vuodan kuin seula jokaisten menkkojen aikaan. Hyytymiä ja kirkasta verta. Housuista hulvahtaa joskus läpi. En ole aiemmin joutunut turvautumaan tuplavarmisteluihin, mutta nyt on välillä pakko sonnustautua sekä tampooniin että siteeseen. Onneksi vaan kotosalla on käynyt pari vahinkoa, joissa  veri on tulvinut housujen läpi. Töissä käyn tuon tuosta vessassa tarkistamassa tilannetta. Tuskaa.. Yöllä saattaa tulla lakanoille länttejä. Hb on laskenut viimeisen vuoden aikana. Siteitä kuluu 1,5 pkt/ menkat, kun ennen riitti 1 paketti. Sitten kun menkat tulevat 3,5 viikon välein niin alkaa hiljalleen tuntua kuin että koko elämä on yhtä veristä läträystä.

Ei auta kuin toimenpidettä odotella. Joulukuussa saan tietää myös mikä on AMH -arvoni. Se mitattiin marraskuun alkupuolella. Onko täällä ketään, jolla on ollut AMH- arvossa jotain häikkää? Pelkään sitä.. Jotenkin olen vain alkanut pelätä, että munasarjat on hiipumassa. Vaikka ikää on vasta just reilu 30v. Mutta epämukava pelko on asettunut harteille, ehkäpä juuri näiden lyhentyneiden kiertojen vuoksi. Endometrioosin varmistumista sen sijaan en pelkää. Siitä minulla on vahva aavistus ja siihen olen varautunut.

Hiljalleen varaudun myös siihen, ettei minusta koskaan varmaan tule äitiä. Siltäkin nyt "vain tuntuu",  kuten on tuntunut jo pitkään.

peruttu hysteroskopia, päätös laparoskopiasta, ja sitten ajatuksia muuten

Lääkärin soitto. Hysteroskopia peruttu tältä kierrolta. Tehdäänkin suoraan laparoskopia kahden kuukauden sisään. Oikeastaan uutinen ei yllättänyt. Väsymyskäyrä on korkealla tähän aikaan vuodesta muutoinkin. Olen väsynyt lapsettomuuteen enkä oikein tiedä miten suhtautua suunnitteilla oleviin tutkimuksiin. Pahenevat kivut vahvistavat ajatusta endometrioosista. En pidä mistään toimenpiteistä, mutta vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Nyt alkaa siis tutkimuksen odottelu. Toivottavasti odottavan aika ei ole pitkä.

En tiedä bongasitteko muut toissaviikonloppuna ilmestyneen HS: kuukausiliitteen juttua kesävauvoista, jotka "nyt viimeistään kannattaa laittaa alulle". Eli hommiin, siskot?!?! Artikkelissahan ei luonnollisestikaan ilmaistu yhdellä pienellä sanallakaan sitä vaihtoehtoa, että kaikki eivät voi päättää sitä kuukautta, jolloin lapsensa saavat. Miksi ei koskaan mainita, että meitä on?? Toki on sitä porukkaa, joka noin vain kaivaa kalenterinsa esiin ja tekee vauvansa "just sitte ku isilläkin on kesäloma".  Ilmeisesti he todellakin ovat valtaväestöä, kun kerran suurin osa vauvoistakin nykyään syntyy "suunnitellusti kesäaikaan".

Mieleni tekisi kirjoittaa johonkin yleisönosastolle siitä, kuinka täällä on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka todellakaan eivät voi valita lapsensa syntymäaikaa isän loman, kuukauden, vuodenajan - VUODEN, ehkä jopa VUOSIKYMMENEN  -tai edes tämän elämän mukaan. Näihin artikkeleihin, jotka käsittelevät lapsentekoa nimenomaan lapsentekona, tietoisena, harkittuna ja kalenteriin, uraan, talouteen, henkiseen tilaan tms. perustuvana tekona, joka esitetään täysin olevan yksilön omissa kätösissä, tuntuu törmäävän yhä enemmän. Onko lapsen_teko_ oikeasti niin helppoa niin monelle? Ilmeisesti kuitenkin on, kun asiasta puhutaan niin, "äkkiä nyt tekemään lapsia!", sanottiin minullekin töissä viime viikolla, tosin sentään ventovieraan asiakkaan toimesta. No niinpä. Kunpa niin.

Tiedättehän! Jo minäkin olisin _||tehnyt||_ lapsen, montakin, jos saisin sen tekemällä ja sormia napsauttamalla kuten monet, mutta ei - minun todellisuuteni on siitä yhtä kaukana kuin itä lännestä. Eikä siihen auta poppakonstit, toiveet, rukoukset - ei ehkä ikinä välttämättä mikään...?

meillä ei isänpäivää

Isänpäivä. Taisinpa vielä vuosi sitten puntaroida mielessä sitä vaihtoehtoa, että seuraavana isänpäivänä voisin keittää miehelleni kahvit ja tehdä kakun, kantaa tarjottimen eteen, taiteilla pahviseen korttiin sormivärillä painamalla pienen kämmenen tai jalkapohjan, nostaa vauvan isänsä syliin, antaa hali ja villasukat. Vaan ei. Kuten me tiedämme. Ei.

Sää on harmaa. Mielikin vähän. En enää ajattele ensi vuodesta. Utuinen mieleni kaipaa jotain muuta, kuin näitä päiviä, jotka alleviivaavat lapsettomuuttamme. Blogin puolella on viime aikoina ollut hiljaista. Eipä ole ollut mitään sanottavaa. Arki on vienyt mukanaan. Yritän keskittyä sopeutumiseen, hyväksyntään, pysymään kiinni elämän iloissa; niissä lahjoissa joita on. Joskus tuntuu että tauko tekee hyvää.

Vaikka joka päivä luen teidän muiden kuulumisia, enkä unohda ketään tällä tiellä olevia.

lapsettomuuslääkärillä

Ystävällinen lapsettomuuslääkäri hymyili pöydän toisella puolella ja sanoi: "... sitten KUN teillä on se lapsi, niin...."

Jäimme ihmettelemään käynnin jälkeen lääkärin sanavalintaa kävelessämme kaupungin katuja pitkin kotiin päin. Täällä blogimaailmassa näen sen, minkä tiesin kyllä jo entuudestaan; kaikki eivät saa edes hoidoilla lasta. Me olemme sentään maallikkoja ja tiedämme tämän ja siksi ihmettelimme lääkärin sanavalintaa. Tokihan lääkäri totuuden aiheesta tietää, ja siksi ihmettelimme vielä enemmän. Lopulta päädyimme siihen johtopäätökseen, että lääkäri haluaa vain nostaa toivoa ja uskoa.

Emmekä me vielä edes ole mitään aloittamassa. Emme edes tiedä, haluammeko edelleenkään aloittaa mitään hoitoja. Lähinnä kävimme klinikalla keskustelemassa mahdollisesta endometrioosista ja miten sen kanssa kannattaisi nyt edetä. Mutta sitten huomio menikin ihan muualle: kohdun limakalvolla näkyi ultraänitutkimuksessa jotain, mikä saattaa olla limakalvon poimu, tai sitten jonkinlainen limakalvokasvain. Se oli täysin uusi tieto. Heinäkuussa sellaista ei näkynyt. Toisaalta olin silloin ultrattavana eri paikassa. Tällä klinikalla laitteisto oli parempi ja tarkempi. Joka tapauksessa; tulipa mieleen sekin, että mistä tietää, onko se hyvälaatuinen.  Seuraavan kierron alussa kohtuun kurkistellaan kameralla sitten tämän asian vuoksi. En oikein osaa päättää tulisiko asiasta olla levoton vai ei. Yritän olla miettimättä enempää tätä yllättävää käännettä.

istuta vielä tänään se omenapuu

En tiedä teistä muista, mutta itse olen taipuvainen luonteeltani murehtimaan hieman. En ole oikeastaan mitään hyötyä ehkä tuosta piirteestä saanut elämäni aikana, haittaa sitäkin enemmän. Huolestun herkästi monenlaisista asioista, enkä voi sille oikein mitään. Nyt olen seurannut huolestuneena uutisointia Ebola-viruksesta, viritellyt päässäni erilaisia skenaarioita maailmanlaajuisesta pandemiasta ja sen vaikutuksista globaalisti. Ylipäätään pohdin nykymaailman menoa usein huolestuneena. Mietin mm. ylikansoittumista, luonnonvarojen ehtymistä, moraalin kehitystä (tai lähinnä sen rapistumista), vaaroja... varsinkin siitä näkökulmasta, jos onnistuisin saamaan lapsen.

Usein olen lapsettomuussurussa lohduttanut itseäni muistuttamalla siitä, että maailmassa on nykyään aika vaikeaa, ihan täällä Suomessakin, alkaen esimerkiksi koulukiusaamisesta, tai jo ennen sitä jos lapsi jää tarhassa muiden leikkien ulkopuolelle. Maailma tuntuu lapselle vaativalta. Tuntuu myös, näin sivusta seuranneena, että esimerkiksi lasten harrastuskulttuuri on välillä aika käsittämätön. Kun itse soitin lapsena pianoa vain huvikseen, tuntuu että kaikki musiikin opetus tähtää aina niin korkealle, ei vain itsensä ja muiden viihdyttämiseen, vaan suuruuksiin. Puhumattakaan sitten erilaisista urheilulajeista, joita lapset harrastavat. Tuntuu, ettei kukaan voi harrastaa mitään vain harrastaakseen; näyttää siltä, että urheiluun liittyy aina kilpaileminen ja siinäkin mahdollisimman hyvä suoritus. Erityisesti teini-ikäisille henkisesti tämä maailma näyttää olevan vaikea, näin ammatillisesta näkökulmasta ja kokemuksesta katsottuna tiedän sanoa. Niitä asioita en edes halua ajatella pidempään tässä. Niinpä usein lohdutan itseäni, että säästyn monilta murheilta, kun en onnistu tuomaan tähän maailmaan uutta lasta. En tiedä olenko jotenkin kiero, mutta oikeasti minua joskus lohduttaa ajatella, että säästyn näiltä murheilta.

Toisaalta koen ristiriitaisuutta paljonkin, kun taas palaan siihen, että _kaikesta huolimatta_ haluan lasta. Vaikka tämä maailma on sellainen kuin on. Vaikka täällä voi olla ties minkälaista 20 vuoden päästä, kun teoreettinen lapseni olisi aikuistumassa.

Olemme menossa lapsettomuusklinikalle käymään ja eilen sohvan äärellä katsoimme Ebola-uutisia ja pohdimme tätä maailmanmenoa ja uhkia yhdessä ja lopuksi mietimme sitä, miksi oikeastaan edes menemme lapsettomuusklinikalle keskustelemaan eri vaihtoehdoista. Kannattaako oikeasti ehdoin tahdon hankkia lasta???

Sitten mieleeni muistui se, mikä ehkä kiteyttää yksinkertaisuudessaan sen, että koko ihmiskunta ylipäätään on edes olemassa. Sitä haluaa jatkaa, aina. Muistin Lutherin lausuman toteamuksen:  vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, niin tänään vielä istutan omenapuun.

Niin, tähän se kai kiteytyy. Vaikka täällä näyttää tältä välillä, niin silti toivon vieläkin lasta.



//Kuule, istuta vielä se omenapuu.
Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee.
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu.
Vaikka huomenna aurinko kuolee.
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa.// Juice Leskinen; Myrkytyksen oireet

lapsettomuus ja kesken jäävä elämä

Lapsettomuuden varjo on elämämme päällä halusimme tai emme. Se on kylmä fakta. Olen miettinyt paljon sen suurta merkitystä elämässäni. Onko mitään toista asiaa, joka näin kokonaisvaltaisesti vaikuttaisi? Tuskinpa. Se tekee tekee elämästä raskasta, enkä pysty siirtämään tuota raskasta varjoa pois, vaikka kuinka tahdon ja yritän.

On alkanut tuntua siltä, että lapsettomuuden vuoksi elämä jää jollain tavalla puolitiehen, kesken. Ikään kuin kaikki olisi jollain tapaa pysähdyksissä. Ikään kuin tämä aika, nämä vuodet, joiden pitäisi olla elämäni parhaat, menisivät hukkaan kun odotan ja vuoron perään toivon, petyn ja sitten suren vihaisena sellaista, mitä minulla ei koskaan ole ollutkaan. Se on tyhmää.

Jatkuva toivon elättäminen, epävarmuus, pettyminen - ja sitten tuon saman polun pyörähtäminen käyntiin joka kuukausi yhä uudelleen tekee elämästäni sellaisen, että elän 28 päivää kerrallaan. Sitten aloitan taas uudelleen. Ja miten paljon se viekään voimia. Erityisesti epävarmuus. Kukaan ei ole varmaksi koskaan sanonut meillä, että ette voi saada lasta. Se jättää jäljelle toivon kipinäisen - ja epävarmuuden. Sen vuoksi tulee tunne, että odotan lakkaamatta. Toivon, odotan, petyn, yhä uudelleen. Mietin lapsettomuutta niin, että se estää minua nauttimasta kaikesta siitä mitä minulla on.

On lähdettävä etsimään kiitollisuutta. Se on tie ulos lapsettomuuden tuskasta. Muuta ulospääsyä ei ole. Se on varmaa. Kiitollisuus on viime kuukausina ollut hukuksissa. Olen ihmetellyt tätä kesken jäävää elämää. Haluan nauttia kaikesta siitä, mitä on, kun sitä on yllin kyllin. En halua, että yksi asia, jota minulla ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan), on niin suuri, että peittoaa kaiken alleen ja pilaa koko muun elämäni. Se on pakko loppua.

Oli aika, jolloin toivoin ja rukoilin lasta.

Nyt on alkanut aika, etten enää rukoile lasta. Rukoilen sitä, että toiveeni lapsesta katoaa pois. Että kipinä siitä sisällä sammuu. Että lakkaisin vain toivomasta lasta.

lapsi, liikaa pyydetty?

Toivon yhtä lasta. Olen aina toivonut vain yhtä lasta. Yksi lapsi riittäisi. Kunpa saisin edes yhden lapsen. Kunpa saisin edes yhden raskauden, joka päätyisi onnelliseen synnytykseen, kunpa saisin edes yhden lapsen hoivata ja kasvattaa. Edes yhden.

Vaan ei. Lapsi on liikaa pyydetty.

tiputtelu lugesteronista huolimatta

Lugesteron kuuri vielä täyttä häkää päällä ja tiputtelu alkoi.

Eli hanat aukeaa parin päivän päästä lopullisesti, jos vanhat merkit paikkansa pitää. Viis siitä käyttääkö mitään hormonia vai ei.

Pitää keksiä jotain muuta tarkoitusta tälle elämälle taas...

halpamaisia ajatuksia

Olen pysähtynyt välillä pohtimaan sitä, miksi lapsettomuus on sellainen asia, että se saa mieleni synnyttämään niin huonoja ajatuksia. En osaa sanoa mitään muuta asiaa elämässä, joka olisi vastaavalla tavalla koskaan vaikuttanut mieleeni yhtä kokonaisvaltaisesti. Voin avoimesti tunnustaa kadehtivani niitä ystäviäni, jotka vain tulevat raskaaksi heti kun toivovat ja synnyttävät täydellisiä ja kauniita terveitä lapsia. Paitsi että tunnen pettymystä, turhautumista, surua, epäonnistuneisuuden tunnetta, katkeruutta, kateutta, tunnen myös heidän seurassaan häpeää. Häpeän sitä, että on lapseton. Häpeän sitä, että en ole nainen sillä tavoin kuten he. Häpeän sitä, etten tule raskaaksi ja voi hoivata ja kasvattaa lasta.

Miksi lapsettomuus on sellainen asia elämässä, että se ajoittain valtaa niin kokonaisvaltaisesti ja aiheuttaa sellaisia vastareaktioita, joita en edes tiennyt olevan mahdollista? Eräs ystäväni, joka on heti tullut raskaaksi ja saanut monta lasta ja joka päivittää ahkeraan kuvia lapsistaan Facebookiin eikä muusta puhukaan, ja jonka luona minun on ollut vaikeaa viime vuosina vierailla, kertoi minulle olevansa perheineen muuttamassa. Ensimmäinen päähäni putkahtanut ajatus oli, että olisipa hyvä jos muuttaisivat takaisin kotipaikkakunnalleen toiselle puolelle Suomea, ettei meidän enää ikinä tarvitse tavata. Se olisi suunnaton helpotus suorastaan!

Näin ajattelin ensimmäiksi. Seuraavaksi mietin sitä, että tuo ensimmäinen päähän putkahtanut ajatus on mielestäni aika ruma. Olen pettynyt ja surullinen itselleni siitä, että saatan ajatella sillä tavoin. Miksi, voi miksi? Miksi ajoittain tuntuu siltä, että näissä tunteissa on vain jotain sellasta, mitä ei voi hallita millään lailla? Voiko lapsettomuuden hintana olla ystävyyssuhteiden sammuminen? Onko se oikeasti sen arvoista? Ei varmaankaan, mutta kuitenkin on niin ylivoimaista sopia tapaamisia niiden kanssa, joiden joukossa on ainoa lapseton. Muistan erään kerran kahvilassa kun näimme neljän ystävän voimin, ja jokaisella muulla oli yksi tai kaksi lasta. Kaikki pöydän ympärillä pyöri lasten ympärillä; toiminta ja keskustelu. Oli hetki, jolloin istuin teekuppeineni  ikkunapaikalla ja ja tuijotin tyhjin silmin ulos ja tunsin niin syvää ulkopuolisuutta, että uskon vain toisten lapsettomuudesta kärsivien ymmärtävän, mitä tällä tarkkaan ottaen tarkoitan.

Halpamaisia ajatuksia tulee mieleeni myös silloin, kun näen esim. työssäni, kaupassa tai kadulla (tai missä tahansa) sellaisten naisten joko olevan raskaana tai työntävän vaunuja, joilla mielestäni ei ole ehkä täysiä edellytyksiä äitiyteen ja vanhemmuuteen; naisia, jotka käyttävät alkoholia, huumeita; ja katukuvassa vastaantulevat runsaasti tupakoivat, häiritsevästi julkisella paikalla käyttäytyvät naiset. Mietin väkisinkin katkerana silloin, että miksi tuokin 20 savuketta päivässä polttava öykkäröivä nuori työtön tyhjäntoimittaja, tai tuo, joka vetää ties mitä mömmöjä ja elää kyseenalaisissa suhteissa suu täynnä mustia hampaita epämääräisessä elinympäristössä saa lapsen, mutta minä en??? Miksi minä, joka en polttaisi yhtäkään savuketta tai joisi yhtäkään lasillista tai ottaisi yhtäkään väärää pilleriä, miksi minä, joka huolehdin terveydestäni ja hyvinvoinnista, olen korkeasti koulutettu, hyvällä läheisten turvaverkolla varustettu, hyvässä parisuhteessa oleva, en tule raskaaksi?!!? Muttei minulla kuitenkaan ole oikeutta äitiyteen sen enempää kuin kenelläkään muulla, vaikka olosuhteeni tai kykyni tai ominaisuuteni olisivat mitkä hyvänsä.

Elämän arpapeli pyörii ihan omia ratojaan; ei se kysele, ei valikoi, ei viittaa kintaalla.