ajatuksia nyt

Viime aikoina monet ovat plussanneet täällä lapsettomuusblogien maailmassa. Jokainen lukemani kertomus vihdoin saadusta positiivisesta raskaustestistä on sykähdyttänyt sydäntäni syvästi. En tunne heistä oikeassa elämässä ketään, mutta silti olen niin aidosti ollut liikuttunut ja onnellinen, aidosti onnellinen jokaisen puolesta, aivan kuin tuntisin nämä ihmiset henkilökohtaisesti, niin lämpimästi olen mielessäni ollut ottamassa osaa ja mukana. Tietokoneen ääressä olen kokenut kylmiä väreitä ihania uutisia lukiessani. Miten pitkä odotus on vihdoin palkittu, ja on saatu kokea ihme. Sen täytyy olla huikea tunne, se on sitä ihan varmasti. Miten sydämeni pohjasta suon sen onnen jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, miten iloinen olenkaan siitä että edes jotkut meistä oikeasti pääsevät maaliin saakka, se on lohdullista. En kadehdi näitä henkilöitä hetkeäkään plussasta, toisin kuin niitä tuttavia/ystäviä/työtovereita/tms., jotka ovat saaneet plussansa tuosta noin vain.  En voi koskaan kadehtia yhtäkään lapsettomuudesta kärsinyttä, vaikka hän vihdoinkin saa kaipaamansa plussan ja sitten myöhemmin saa syliinsä pienen nyytin - ei, minä olen vain ja ainoastaan aidosti onnellinen näiden ihmisten kanssa ja puolesta eikä siinä tilassa jää tilaa yhtään kadehdinnalle. Ihana tunne se on, että voi aidosti iloita edes joidenkin ihmisten plussista.

Mietin sitten monia ystäviäni, jotka ovat ryhtyneet toivomaan lasta ja sitten monetkin jo saaneet tärppinsä kuka ensimmäisestä, kuka toisesta tai kolmannesta kierroksesta, mutta pian kuitenkin. Varmasti heistäkin on tuntunut huikealta, mutta silti mietin, ymmärtävätkö nämä ihmiset, jotka saavat niin pienellä vaivannäöllä heti kaipaamansa plussan, miten valtavan suuri asia se oikeasti on? Tuskinpa ymmärtävät. Tietenkin he ovat iloisia ja onnellisia, vaikuttuneita, ihmeissään... mutta epäilen, etteivät he oikeasti voi ymmärtää, miten upea ihme heille on niin helpolla tapahtunut.

Muttei ihmeet ole kaikille. Eikä kaikkia lahjoja anneta kaikille. En sano, että minusta tuntuu epäreilulta joutua kokemaan lapsettomuuden kiperää kokemusta - vaikka se on niin syvältä, mikä voisi olla synkempi kuin kokemus tästä, vääjäämättömästi tietoisuuteen noussut epämukava ja kaikennielevä ymmärrys siitä, että olen kyvytön saamaan lasta. Kyvytön saamaan lasta. Se on kauheaa. Vain toinen lapseton tietää, mitä tällä tarkoitan, tietää miltä minusta tuntuu, tietää miltä tuntuu kokemus siitä, että tuntee olevansa kyvytön saamaan lasta.

Mutten silti viitsi kysyä, miksi tämä epäreiluus on tullut minulle. Kenelle sen sitten olisi kuulunut tulla, jotta se olisi reilua? En jaksa kiusata itseäni tällä ajatuksella. Joskus päähäni niitä putkahtelee väkisin silti: saatan miettiä, miksi jotakuta tuttavaani, joka on syvästi uraorientoitunut, on siunattu vaikka kuinka monella lapsella, jotka hän on sitten heti vuoden iässä laittanut tarhaan 10-tuntisia päiviä "kärsimään" (vai jättäisinkö nuo lainausmerkit pois ja sanoisin suoraan: kärsimään?) mennäkseen itse töihin. He ovat puhuneet siitä, kuinka "pää hajoaa kotona lasten kanssa ettei sitä kestä, pakko päästä töihin" ja tekemään uraa. Mietin, miten tekisin kyllä toisin, minulle ura olisi toisarvoista ja paheksun; arvostelen, vaikken saisi, se on väärin. Paljon muitakin esimerkkejä voisin luetella siitä, kuinka vauhtiin päästyäni arvostelen joitakin henkilöitä, jotka mielestäni eivät vietä tarpeeksi saamiensa lasten kanssa aikaa; muutamia tuntemiani äitejä, jotka rientävät omissa tärkeissä harrastuksissaan, matkustelevat ilman perhettään ympäri maailmaa harrastusten takia, ja jos eivät harrasta niin ovat koko ajan töissä - arvostelen mielessäni, etteivät mokomat ole läsnä lastensa elämissä, eivätkö tajua minkä lahjan ovat saaneet, eivätkö. Mutta näistä ajatuskuluista on päästävä eroon, se on tuhoisaa minulle. Miksi teen sitä? Mutta se ei ole tietoista, eikä valinnaista tapaa toimia. Joskus joku tunne vain tulee. Kunpa vain osaisin keskittyä yksin omaan elämääni, tähän meidän elämään unohtaen kaikki muut ja silloin päästän irti tuosta arvostelun tavasta, joka tuottaa tuskaa vain itselleni. On niin väärin arvostella toisia.

Olen ollut viime aikoina kyllästynyt lapsettomuuden kokemukseen - tämän kesän aikana. Tässä kierrossa en jaksanut ovista tikutella, enkä laskeskella. Ehkä pikkuhiljaa kuukausi kerrallaan alan asettua yhä enemmän siihen, että en koskaan saa lasta ja ettei minusta tule äitiä, että meidän perheessämme on vain kaksi ihmisjäsentä ja niin on hyvä.

ja kierrot yhä uusia

Oisko se sopivampi nimi tälle blogille??? :)
Taidankin laittaa nimen vaihtoon...

Ei mulla muuta!

kierron viimeiset päivät

Tuhrua ja kipua. Kohta mennään taas uuteen kiertoon. Mutten tiedä, uuteen yritykseen? Tai sitten ei. Ehkei jaksa enää yrittää tähdätä, kun ei se tuota tulosta.

Loppukierrosta ja kuukautisia enteilevästä tiputtelusta ja kipuilusta huolimatta en ole tässä kierrossa tuntenut maailmanlopun tuntemuksia, kuten viimeksi. Lapsettomuuden suru on tietenkin läsnä, mutta onnekseni epätoivo ja katkeruus ei;  jokainen kulunut kuukautiskierto ilman raskautta heikentää entisestään uskoani luomuplussaan, onneksi edes joskus voin ottaa asiat tasaisesti.

Ehkä vielä, kun aikaa kuluu riittävästi, opin olemaan aina sinut lapsettomuuden kanssa ja kääntämään pysyvästi katseeni elämässä ihan muualle.

lapsettomuuden kokemus sävyttää kaikkea elämää

Miksi lapsettomuuden kokemus tuntuu minusta usein niin kokonaisvaltaiselta kokemukselta, että ajoittain se tuntuu olevan ikäänkuin jonkinlainen perusvire, joka sävyttää elämäni kaikkia osa-alueita?

Löydän lapsettomuuden kosketuspinnan lähes tulkoon asiasta kuin asiasta. Tänään katsoin kalenteria, ja ajattelin, että miten uskomattoman monta kuukautiskiertoa olenkaan toivonut lasta, eikä toiveeni ole toteutunut. Kuukausi kerrallaan olen elänyt kaikki vaiheet aina vain uudelleen ja uudelleen: tylyt menkkojen aloituspäivät, ovulaation odotus & metsästys, ovulaation toteutuminen (ehkä), sen jälkeiset piinapäivät. Kuvitellut ja kuvittelemattomat oireet, ajatukset, toiveet, hetkittäin suureksi noussut innokkuus. Testailut; tikkujen kääntelyt ikkunan edessä valoa vasten -näenkö jotain? joskus näen, joskus en, joskus tulee ihan hailea viiva, hetken jo luulen jotain ja sydän ehtii alkaa pakahtua, seuraavasta pissasta viivaa ei tulekaan, viivanpaikkoja vain, totean, herkkien testien ongelmia. Loppukierron vatsakipuja, tuhruttelua, viime hetken testejä "jos sittenkin!!", vaan ei - ei - ei - ei - -> yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva yksi viiva.........->

Työpaikalla eräässä koulutuksessa kerran kysyttiin, kuinka moni meistä määrittelee itsensä äitiyden kautta. Lähes kaikki viittasivat. Minä en voi viitata. Mietin, millä minä määrittelen itseni. Ammatilla? Vakaumuksella? Harrastuksilla? Luonteenpiirteillä? LAPSETTOMUUDELLA???

Kohtaan lapsettomuuden heijastuksen joka kulmassa. Työpaikan kahvipöydän keskusteluissa. En voi ottaa osaa keskusteluihin, jotka koskevat lapsia, äitiyttä, kasvatusta, mummoutta. En voi ottaa osaa keskusteluihin, jotka koskevat raskauksia, synnytyksiä. 

Lapsettomuuden kosketuspinta heittäytyy varjoksi päällemme ystäviemme kutsuilla. Olemme ainoa lapseton pari. Vähintään 15 lasta juoksee ympäri taloa, perheet puhuvat keskenään. (Oikeastaan on ihme, että meitä edes kutsutaan niin paljon näihin juhliin ja tapaamisiin enää tätä nykyä. Mutta toisaalta, me menemme silti, vaikka usein automatkalla puhkun ärtyneisyyttä ja tuskaisuutta, jotka sitten pihaan ajaessa nielaistaan mahaan ja hymyillään ja unohdetaan.) Siellä me istumme sivummalla ja syömme prinssinakki-juusto-viinirypäle -coctailtikkuja ja välillä joku kysyy meiltä jotain kuinka meillä menee töissä. 

Näen kadulla raskaana olevan naisen tai naisen, joka työntää lastenvaunuja. 

Kirpaisee.

Mieheni kaveri kertoo perheeseen syntyvän pian toisen lapsen. Eivät olleet alunperin halunneet oikeastaan ensimmäistäkään, "mut tää toinenkin nyt vaan tulee". 

Kirpaisee.

Kaverini tulee raskaaksi yk 1:stä.

Kirpaisee.

Kaverini kertoo haluavansa vielä kolmannen lapsen, ja kahden kuukauden kuluttua raskaus onkin alkanut.

Kirpaisee. 

Olen terasilla ja tuuli paiskaa oven nenäni edestä kiinni. Hermostun ja ärsyynnyn. Mieleni puhkuu, ärtyneisyys on tavoitettava perusvire, kaikki ärtyneisyys ikään kuin kiteytyy lapsettomuuden vaikeaan kokemukseen. "Tämäkin vielä! En saa lasta, ja tämäkin vielä!!" Tunnistan sen nykyään heti. Se on irrationaalista. 

Kuinka kokonaisvaltaisesti lapsettomuuden kokemus voikaan ihmisen nielaista? Hyvin kokonaisvaltaisesti. 

Mutta pienin keinoin voi lohduttaa itseään. Aloittaa taasen kiitoksella tästä kaikesta. Ja ne pienet jutut. Kuten tänäänkin. Ostin uudet farkut; napakat, sopivat ja trendikkäät. Ajattelin, että se hyvä puolikin tässä on, että kun en tule raskaaksi, niin ainakin mahdun näihin farkkuihin aina. 

Itsensä lohduttaminen lähtee pienestä, itsestä lohduttaminen on taidoista jaloin. 

<3

noo, koskas teille tulee vauva?

"Nooo, koskas teille tulee vauva!?"

Tuo viaton, yli-innokkaan sukulaistädin sukujuhlissa esittämä kysymys.
Tuo viaton, yli-innokkaan työkaverin heittämä kysymys työpaikan ruokalassa satojen ihmisten keskellä, kun puhumme työkaverimme puoliväliin edenneestä raskaudesta.
Tuo viaton, mieheni uteliaan kaverin ilmoille heittämä kysymys "hei vink' vink' vaan!"

(Ja mitä siihen vastata: ei kuule tiedetä koska tulee tai tuleeko ikinä. Tuskin.)

Aamupalaverissa pöydän ääressä istuu 15 henkeä, kun vieressäni oleva keski-ikäinen työkaverini kysyy innokkaasti ihan kuultavissa olevalla äänellä:
"Hei, ootsä raskaana?!"

Edelleenkin on ihan täysi mysteeri, että miten saatoin hänen silmissään vaikuttaa raskaana olevalta. Minä, hoikka ihminen, jonka vatsa ei pömpötä eikä koskaan anna syitä mihinkään spekulointiin tältä osalta. Edelleenkin on vielä suurempi mysteeri, että kuinka joku voi esittää tuollaisen kysymyksen aamupalaveripöydässä koko työryhmän edessä.

Ja entäs nämä muut kommentit sitten:
"Ai yhtä lastako toivotte, älä kuule, ootas vaan kun teette sen yhden, niin kyllä sulla ihan kohta on pakko saada se toinenkin!"
tai:
"Älä kuule nyt, älkää nyt vaan yhtä lasta hankkiko, siitähän tulee ihan itsekeskeinen, jos ei ole sisaruksia!"

(Tosi hienoja kommentteja ihmisille, jotka ei saa sitä yhtäkään ainoaa toivomaansa lasta, vai mitä?Että nyt jo määritellään syntymätön, potentiaalinen tai enemminkin teoreettinen lapsemme, jota luultavasti ei koskaan edes synnykään, itsekeskeiseksi.)

Eräissä sukujuhlissa taannoin katsoin vauvanvaunuihin sisään ja ihastelin vauvaa, kun heti viereeni ilmaantui enoni skumppalasi kädessään ja tohotti:
"Tekiskö sitä ittelleen mieli tuollasta, johan ois korkea aika!"

(Opittua: jos et halua kiusallisia tilanteita, älä missään nimessä ihastele kenenkään vauvoja, älä oikeastaan edes katso niihin päinkään tai tarkemmin ajatellen mene samaan huoneeseen, jos mahdollista.)

Ja sitten tämäkin on nyt koettu, erään kolmen lapsen äidin suusta kuultuna:
"Niin ne lapsettomuusasiat on aika jänniä, jotain solutason juttujahan ne voi olla, ettei vaan solut sovi yhteen. Mä olen kuullut tällaisesta, että monet, jotka on olleet vuosia lapsettomia ja jotka on sitten vaihtaneet miestä, on tulleet sitten ihan pam! ihan heti raskaaksi!"

(Pam vaan teillekin, kiitos. Siis kertokaa minulle, että mitä tähänkin kommenttiin tulisi oikeastaan vastata?)

Toivon hartaasti, että elämässä en itse ole koskaan möläyttänyt mitään idioottimaisia kommentteja. Sen tiedän, että lapsien saantiin liittyviä kysymyksiä en ole koskaan udellut. Jos joskus olen ollut ajattelematon jollain toisella elämänsaralla, (toivottavasti en!!!!!!!!) ja tajuamattani ollut epähieno, -sanoin, ilmein, elein, miten tahansa - voin vain syvällä sisimmässäni pahoitella.

endometriosis

Kävin kp 12:na gynekologilla, endometrioosispesialistilla. Käynti oli omiaan vahvistamaan omia ajatuksiani. Ultraäänitutkimuksessa ei näkynyt mitään poikkeuksellista, kuten yleensä endometrioosin suhteen ei nähdäkään. Tosin vaikeissa tapauksissa ultraäänitutkimuksella voidaan kyllä havaita mm. kystia munasarjoissa. Minulla niitä ei ollut. Kohtuni, joka tosin itsessään on ihan vinksallaan, oli rakenteeltaan säännöllinen. Vasemmassa munasarjassa oli turpeutta viitaten siihen, että tässä kierrossa vasen munasarja toimii. Olin sitä epäillytkin tuntemusten perusteella. Oikean munasarjan toimintaa en koskaan tunne millään lailla. Liekö toiminnassa ollenkaan?

Ei siis mitään uutta sen suhteen auringon alla; onhan nämä ultrattu aiemminkin ja kaiken todettu olevan moitteetonta. Esiintyi kuitenkin aristusta niissä paikoissa, joissa endometrioosia ihmisillä yleisimmin on, eli kohdun takana sekä kohdunkannattimissa. Lääkäri totesi, että endometrioosi, jota ehkä hyvinkin saattaa olla, vaikuttaa kuitenkin lievältä. Vastaanotolta poistuin monien mahdollisuuksien haltijana, papereissani kuitenkin diagnoosina endometriosis. Saan nyt itse valita, haluanko edetä laparoskopiaan, vai haluanko vielä odottaa, tai jos en halua lainkaan, niin eihän siihenkään kukaan pakota, omatpa ovat tuskani. Päätin valita odottamisen. Ajatus invasiivisesta toimenpiteestä vaatii omalla kohdallani hieman henkistä valmistautumista. Nukutustoimenpiteet ovat minulle aina vaikeita verenkierrollisesti. Oksennan myös hillittömästi niiden jälkeen, vaikka saisin suorana tippana Primperania; ei auta. Iän puolesta tolkutonta kiirettä ei ole.

Lisäksi en ole varma, mitä kaikkia satsauksia olen valmis lapsen saamisen vuoksi tekemään; en ole oikeasti varma, kuinka tärkeää tämä on. Jos lapsi ei tule suht' vaivatta, normaalisti, ehkä antaa sitten olla? Toisaalta ihan toinen kysymys on sitten se, että mikä oikeasti kiputilanne on. Onko se niin vaikeaa, että sen kanssa ei voisi elää? Tähän mennessä ei. En ole siis varma, kuinka paljon suostun hyväksymään kuukausittaista kipua osaksi elämää, kun se kuitenkin on hillittävissä kipulääkityksellä. Minun täytyy rauhassa ajatella ja miettiä ja sitten vasta päättää. Mutta jos tilanne huononee kuukausi kuukaudelta, olen varmasti ennen pitkää suuntaamassa leikkauspöydälle ihan vapaaehtoisesti. Toivoisin, että vatsasta voitaisiin tehdä MRI-kuvantaminen mahdollisten endometrioosipesäkkeiden löytämiseksi ja varmentamiseksi ennen tohottamista invasiiviseen toimenpiteeseen, mutta sellaisia gynekologeja, jotka tähän suostuvat, on varsin vähän. Ehkä tärkeintä oli myös se, ettei lääkäri millään muotoa vähätellyt tai kiistänyt tilannetta, kuten olen monille kuullut käyneen.

Niin, ja sainpa kirkuvan punaisen viivan ovistikkuun kp 11:na. Niin huutavan punaista viivaa en koskaan ole saanutkaan vielä.

Vaikea päättää ja valita, mitä haluaa, kuinka paljon on valmis asioiden vuoksi tekemään, voivatko kipuni pahentua jne. En osaa tällä tiellä oikein selkeästi ajatella aina. Ehkä kuitenkin pidän juuri nyt tärkeimpänä sitä optiota, joka minulla on; jos haluan laparoskopiaan, pääsen siihen.

Vaikka ihan just nyt huvittaa enemmänkin keskittyä kesälomasta nauttimiseen gynekologisten tai lapsettomuuteen liittyvien asioiden sijasta!

älä ole onneton

Miehen serkku perheineen kävi kylässä. Neljä lasta nelisti joka puolella taloa. En ole koskaan toivonut itselleni suurperhettä. Ei, olen toivonut vain yhtä lasta. Saako lapsettomuudesta kärsivä menettää hermonsa silti tässä? "Ei saa koskea siihen vanhaan rukkiin, se menee rikki!" "ÄLÄ tee noin!" "Ei sinne, noi on kalliita jos putoaa!" "Koiraa ei saa vetää hännästä!" "Antakaa sen nyt olla!" Jne. Kylläpäs otti kyläily voimille. Hikeä otsalta pyyhkien kaaduimme sänkyyn, kun kaikki kullannuput oli saatu peiteltyä petiin. Keskellä yötä vauva rupesi kirkumaan falsetissa niin, että koko talo tärisi. Ponkaisimme miehen kanssa istumaan ja huuto järisytti tärykalvoja.

Mies sanoi: "Älä ole siitä syystä onneton elämässä, jos meille ei tule vauvaa".

Hymyilytti. Rakas ihana mieheni on oikeassa. Ei siitä syystä kannata olla onneton elämässä ja jäädä varsinkaan sellaiseksi.