kp 1 jälleen

Ja näin uusi kierto pyörähti taas käyntiin.
Ihan kuten ennenkin. Jälleen kerran. Planeetat kiertää ratojaan, maapallo pyörähtää akselinsa ympäri, maailmankaikkeus jytisee omaa koneen pauhuaan jossain, eikä mikään muutu. Ei siinä eikä minun ruumiissanikaan.

Aamulla ajattelin hetken hautautuvani loppupäiväksi sänkyyn nukkumaan tätä harmaata päivää. Muttei se oikein sovi toimeliaaseen luonteeseeni ja siihen, että kuitenkaan tämä lapsettomuus ei ole koko elämäni, vaikka näinä päivinä se siltä tuntuukin. Vaikka siis juuri tänään se tuntuu siltä. Mutta sitten nousin ylös ja ajattelin, että antaa sen vaan tuntua siltä. Antaa tulla paha olo ja antaa sen olla kun on ollakseen. Koska siihen on ihan oikeus. Tänään annan itselleni luvan olla onneton ja surra lapsettomuuttamme.

28/28 ja säälimätöntä menkkakivistystä

Menkkakivut herättivät aamulla. Ei vuotoa vielä, ei edes tiputtelua. Kokemuksesta tiedän kuitenkin, että menkkakivut aamutuimaan aloittavat prosessin. Vuoto alkaa näin ollen huomenna tai ylihuomenna. Kierto saattaa olla 30 päivää tässä kuussa. Se on ihan varmaa, että raskaana en ole.

Aina joka kuukausi tähän aikaan elätän silti vielä toivoa, että kivuista huolimatta olisin raskaana. Joka kerta tuhlaan kaksi tai kolme tuntia päivästä googlettamalla "kuukautiskivut raskausoireena". Että kuinka moni on luullut, että menkat on tulossa, mutta sitte onkin oltu raskaana.

Miksi luen samat ritirimsut joka kuukausi uudelleen, vaikka ei minun alavatsakipuni koskaan ole kuitenkaan raskauden oire vaan kuukautisten? Miksi annan sen viedä niin paljon ajastani? Lapsettomuuden: miksi annan sen vallata niin paljon elämästäni? Miksi tuhlaan päivääni haahuilemalla netissä tietoa etsien, joka minua ei hyödytä nytkään? Miksi teen niin joka kerta? Miksi elätän toivoa joka kerta?

Vastaus on: Koska ilman toivoa ei voi toivoa lasta ja unelmoida. Ja minä haluan aina toivoa ja unelmoida kaikesta huolimatta.

Otan nyt buranaa ja pakkaan koiran takapaksiin ja hurautamme viimeisen hellepäivän viettoon laiturinnokkaan varpaita uittamaan.

mikä nainen se sellanen on jolla ei ole lasta

Eräällä työkaverillani kesti vuosia raskautua ja asia oli kipeä. Otsikko on suora lainaus tölväisystä, jonka hän kertoi saaneensa kerran noina vuosina miespuoliselta kollegaltaan hississä tämän mitattua ensin häntä katseellaan päästä varpaisiin. Tilanne oli mennyt niin, että mies oli kysynyt työkaveriltani onko hänellä lapsia. Työkaverini oli vastannut, ettei ole. Tämän jälkeen mies oli sanonut: "mikä nainen se sellainen on, jolla ei ole lasta?"

Tuohon kommenttiin kiteytyy monta naiseuteen piileytyvää myyttiä. Ihan toinen juttu on tuon keski-ikäisen miehen halveksiva kommentti ja sen arvo. Tästä huolimatta sovinistisian kommentissa piilee tietynlainen kosketuspinta monen sekä tahattomasti että vapaaehtoisesti lapsettoman naisen olemukseen. Mikä nainen se sellainen on, jolla ei ole lasta? Niin, millainen. Ainakin omalla kohdallani tuohon kommenttiin haluamattani mieleni antaa vastakaikua siitä tunteesta, minkä lapsettomuus ja kyvyttömyys raskautua on minulle tuonut: en ole onnistunut naisena tässä asiassa. Olen toki monessa asiassa onnistunut naisena. Olen onnistunut vaimona, ystävänä, sisarena, tyttärenä, työntekijänä. Olen toteuttanut naiseuttani tyylissäni, asenteissani, käytöksessäni. Olen pitänyt perinteisestä työnjaosta; naisten ja miesten työt. Siivoan ja hoidan kotia loputtomasti mielelläni, mutta en todellakaan halua kantaa halkoja sisään, luoda lumia tai siivota autotallia. Minusta on ollut ihanaa olla naisellinen nainen ja olen viihtynyt siinä olemuksessa, jonka olen synnynnäisesti saanut. Mutta en ole onnistunut saamaan jälkeläistä. En ole onnistunut tulemaan raskaaksi, synnyttämään, imettämään, hoivaamaan, kasvattamaan. Tässä en ole onnistunut naisena. Tässä kohtaa naiseuteni ei ole toiminut kuten se on olisi kuulunut toimia.

Kuinka perustavanlaatuinen osa naiseutta on äitinä oleminen? Sanoisin että varsin olennainen ainakin minulle itselleni. Ei tokikaan kaikille. Eivät kaikki halua lapsia. Ihan yhtä lailla minun olennaiseen naiseuteeni kuuluu se, että olen hetero enkä lesbo, tai että pidän perinteisestä työnjaosta.

Mutta minä haluaisin lapsen. Haluaisin määritellä itseäni äitinä. Sylini on kovin tyhjä.

Muttei auta, helmoissa on toiveiden ja särkyneiden unelmien rippeitä, ja olenhan nainen lapsettomanakin; monella tavalla. Katkeransuloiselta maistuva totuus syntyy siitä, että yhtäältä aina kun mietin sitä, mitä minulla ei ole, palaan siihen että muistan mitä kaikkea minulla jo on. Elämä on täynnä kummallisuuksia. Voi surra ja olla onnellinen sekä kiitollinen yhtä aikaa. Olla vajavainen nainen, ja selvitä siitäkin.

Nyt hellepäivää kukkivan omenapuun varjoon viettämään.

Kp 21 pohdintoja

Ollaan kierron loppua aloittelemassa. Ei mitään tuntemuksia. Ovisplussan sain tikkuun viikko sitten tiistaina. Sehän ei kerro kuitenkaan sitä, onko ovista ylipäätään edes loppujenlopuksi tapahtunut, ja jos onkaan sitten plussan jälkeen tapahtunut, niin montako päivää sen jälkeen. Ja vaikka ovulaatio olisikin ollut, ja munasolu olisi irronnut, ei se olisi taannut sitä, että munasolu olisi kohdannut siittiösolun ja hedelmöittynyt. Ja vaikka olisikin hedelmöittynyt, ei ole mitään taetta siitä että hedelmöittynyt munasolu olisi jatkanut hedelmöittymistään ja kulkeutunut sinne minne pitää ja alkanut nyt pikkuhiljaa tarttua.

Voiko joskus oikeasti tulla meidän vuoromme?

Ajatus raskaaksi tulosta, ja sen jälkeen vieläpä onnistuneesta raskaudesta, tuntuu ajoittain todella absurdilta ajatukselta. Se on niin kaukainen ja epätodellinen että joskus oikein ihmettelen, että miten niin monet ystävät, työtoverit ja tuttavat ovatkin tulleet raskaaksi. Koko tapahtuma vaikuttaa omasta vinkkelistä niin epätodennäköiseltä sekä mahdottomalta, että on vaikeaa jo käsittää sitä, että joillekin raskautuminen todellakin tapahtuu tuosta noin vain. Miltä heistä mahtaa tuntua? Tajuavatko nämä ihmiset lainkaan, miten suuri asia heille tapahtuu ihan tuosta noin vain, vaivattomasti, helposti, ilman mitään pohdintaa. Minun maailmassani raskaaksi tuleminen ja onnistunut raskaus ja vauvan saaminen ovat jo sillä tasolla, että koko ilmiö vaikuttaa olevan puhtaan mystiikan peitossa. Ja niin varmaan onkin. Taitaa olla niin että lapsettomuudesta kärsivät saavat kosketuspintaa tähän elämän mystiikkaan ihan eri lailla kuin sellaiset, joille mystiikka tapahtuu helposti.

Ihanat hellekelit ja päivät olen viettänyt laiturilla varpaita vedessä uittaen ja auringon säteistä nauttien. Vaikka pohdin lapsettomuutta ja kirjoitan tätä blogia, ei lapsettomuus ole koko elämäni. Elämä on ihanaa siitä huolimatta. Olen terve, mieheni on terve, ei ole suurempia huolia, parisuhde on erinomainen. Saan viettää nämäkin päivät voikukista seppeleitä punoen ja koiran kanssa heinäpellolla kulkien. Elämä on lapsettomuudesta huolimatta ihanaa ja tämän minun elämäni tarkoitus on elämä itse tässä hetkessä.

ainahan te voitte adoptoida

En ole ollut tätä nykyä vaiti lapsettomuudestamme. Emme toki ole toitotelleet asiaa julkisuudessa, mutta maininneet asiasta ystäväpariskunnille ja sukulaisille, jos se tulee luonnollisesti esiin jossain asiayhteydessä. Yhä etenevissä määrin olemme (niiden jo aiemmin mainitsemieni niksien koskien raskaaksituloa l. ruokavalio, asennot, asian unohtaminen, stressaamisen lopettaminen -niinpä niin tiedätte nuput varmaan mistä puhun!) saaneet kuulla iloisen kommentin siitä että "ainahan te voitte adoptoida!" (Usein myös tämän kommentin sanovat ihmiset, jotka ovat saaneet lapset vaivattomasti ja nopeasti ilman probleemia.)

Ainahan te voitte adoptoida?

Ei, me emme itseasiassa todellakaan halua adoptoida. Se ei ole lainkaan sama asia. Se on itseasiassa ihan eri asia. Toisekseen, adoptio on kaikkea muuta kuin helppo prosessi, vaikka siihen usein viitataan melko kevyesti. Ei adoptio ole tie, jonka voisi noin vain valita, jos ei omaa lasta saa (ihan yhtä lailla kuin on vaikeaa saada edes sitä omaa lasta, vaikka kuinka toivoo).  Lisäksi se on vuosien mittainen selvitysprosessi, eikä siinä anneta sen enempää takeita kuin tässä lapsettomuudessakaan. Uskon, että adoptioon täytyy olla ehdoton sisäinen kutsumus. Se ei ole suoranainen vaihtoehto sille, ettei omaa lasta saa, siihen liittyy asioita, jotka eivät ole yksinkertaisia. Eikä sekään, että vuosien mittaan avaa elämänsä viranomaisille (tervetuloa vaan meille, minäkin olen yksi viranomaisista työni puolesta joten ei siinä mitään), mutta itse lapseen liittyy niin paljon kysymyksiä. Ei adoptiossa ole kyse siitä, että täytetättäisiin minun kaipuuni tulla äidiksi ja saada perhe, vaan sen lähtökohtana on kodin ja vanhempien etsiminen lapselle, se perustuu jo olemassaolevan lapsen OIKEUTEEN saada rakastava koti, perhe, vanhemmat. Onneksi on olemassa paljon ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat adoptoida lapsia, jos eivät omia biologisia lapsia saa (ja muutenkin). Mutta me emme kuulu niihin ihmisiin.

Oma vauvankaipuuni, samoin kuin mieheni, ei liity selvästikään hoivan tarpeeseen. Olen ammatissa, jossa voin toteuttaa hoivaa ja huolenpitoa ja yhteiskunnallista vastuuta ja hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä pysyttelemistä ja tehdä hieman omalla kentälläni yksittäisten ihmisten ja perheiden kohdalla joskus jopa maailmaparannusta. Ei minulla ole sellaista hoivaviettiä, että haluaisin yksinomaan siitä syystä tulla äidiksi. Ei, minun äidiksi tulon haaveeni liittyy - no nyt kuulostaa tosi kamalalta ja suorastaan kuin biologian oppikirjasta - puhtaasti siihen että haluan biologisen jälkeläisen ikioman ihanan mieheni kanssa. Haluan lapsen vain ja yksin hänen kanssaan. Haluan synnyttää lapsen miehelleni. Haluan tehdä hänestä isän. Hän haluaa juuri minun olevan hänen lapsensa äiti. Haluan, että meidän kahden geenit yhdistyvät, haluan katsoa lasta ja nähdä siinä meitä molempia, sinun nenä, minun silmät, sinun äidin leuka, minun isän otsa jne. Olenko, tai olemmeko mieheni kanssa itsekkäitä? Loputtoman? Kyllä varmaankin.

Mutta nimenomaan itsekkyys onkin kaiken takana; halu jatkaa omaa sukua, ihan yhtälailla kuin koko tämä halu tulla äidiksi täytyy olla jokin ihmisen sisäänrakennettu tekijä; biologinen ominaisuus, siksi sitä on vaikea järjellä ymmärtää. Tahtoa saada omaa lasta ei voi kukistaa järjellä, jos toive ja halu siitä elävät mielessä ja sisällä. Se on tarve ihan yhtä lailla kuin on tarve syödä, juoda, saada hellyyttä, tarve sofistikoitua jne. Jos joku tulee sanomaan lasta kovasti toivovalle ja lapsettomuudesta kärsivälle tämän kärsivän pakkomielteestä, niin voi sanoa että kyllä, niinhän se taitaa olla. Ihan yhtä lailla kuin ihminen, jolla on jatkuva nälkä, ei voi ajatella muuta kuin ruokaa. Ihminen, joka kaipaa kovasti lasta, ei voi ajatella muuta kuin lapsenkaipuutaan.

Se on pelkästään inhmillinen ominaisuus; syvä toive saada oma lapsi.

pannahinen facebook ! Ja ovis +.

Enpä taida olla ainoa, joka kokee ajoittain vaikeita hetkiä Facebookin maailmassa. Tänään jälleen luin kyseiseltä sivustolta eräästä tuttavasta, joka oli vuoden alusta toivottanut miehensä kanssa lapsen tervetulleeksi. No, luonnollisesti nyt on jo vauva tuloillaan ja syntyy loppuvuodesta. Onnea heille.

Itse pysähdyn taas ja kysyn: Miksi? Miksi tämä on niin helppoa joillekin? Miksi minä en tule raskaaksi? Haluan tulla raskaaksi!!! Haluan tulla jo nyt, olen odottanut niin kauan, EN JAKSA ENÄÄ ODOTTAA. En jaksa, en jaksa. En jaksa enää yksiäkään kuukautisia, en jaksa enää yhtäkään pettymystä, en jaksa enää katsella sivusta kun muut tulevat hetkessä raskaaksi ja minun kohdallani kuukaudet vain vierivät. Katson kuinka vatsat kasvavat ja FB täyttyy masukuvista ja tarinoista "ihmeellisistä masumatkoista", ja vauvat syntyvät ja kasvavat ja ei kulu kovin kauaa kun kuullaan taas pullien olevan uunissa, ja minä vain pysyn tässä samassa tilassa.

Vaan ei auta.

Joskus mielessäni uhkaan eroavani koko roskasta (siis Facebookista). En halua tietää, enkä katsoa, kuinka muut hehkuttavat äitiyttä, vauvoja, lapsia, vauvamasuja, kerta toisensa jälkeen. En halua kuulla kuinka vasta sitten heidän elämällään oli jokin tarkoitus. En halua nähdä enkä kuulla. Kun en näe tai kuule, on niin paljon helpompaa, en juutu enkä jumitu, voin keskittyä omiin asioihini kunnes taas seuraava ystävän vauvauutinen suistaa minut raiteiltani pariksi päiväksi, ja taas aloitan itseni kasaamisen uudelleen.

Olikohan lapsettomilla yhtään helpompaa ennen tätä ns. some-aikaa?

Tänään ovistesti näytti iloista plussaa. En ole testannut ovulaatiota varmaan kahdeksaan kuukauteen. En ole jaksanut. Oireiden perusteella olisin luuullut ovulaation jo olleen viikonloppuna, mutta nähtävästi ei, koska silloin testi oli vielä negatiivinen. Sinnikäs jatkaa vielä yritystä, kuitenkin.

meillä ei äitienpäivää

En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että minulle lauletaan. En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että saan itsetehdyn kortin ja pienen paketin, en herää siihen että saan katsella oman lapseni kasvoja, en herää siihen että syliini kannetaan aamiainen, maitokahvi, karjalanpiirakka, tuoremehu, kaiken kruunaisi puolikas munankuori. En herää siihen.

Äitienpäivän aamuna herään oman mieheni kainalosta, pötkötämme sängyssä niin pitkään kun huvittaa, emmekä vietä äitienpäivää tänäkään vuonna. Koiramme tulee sängyn viereen tervehtimään, nauramme sille, ja se antaa tassua; nousemme, käyn pissaamassa ovulaatiotikkuun ja totean viivan vahvistuneen eilisestä, keitämme kahvit, luemme hesaria hiljakseen, joskus kommentoimme uutisia ja sitten vaihdamme osioita; sinulle kulttuuri, minulle nyt uutiset, naureskellaan Lassille ja Leeville. Ollaan aamiaispöydässä niin pitkään kuin halutaan, ollaan tässä ihan vaan kahdestaan ja se tuntuu hyvälle. Emme ole musertuneita tai masentuneita, meillä on mukava aamu kahdestaan, ja viikonlopun aamut talossamme ovat aina hyvät, eikä tämä tee poikkeusta. En tunne kaikenkattavaa surua, joka sävyttyy kärttyisyyteen, enkä ole tänään katkera tai kateellinen, tunnen vain haikeutta ja kaipuuta, tyhjää syliä, miten mielelläni siinä pientä heijaisin ja tuijottelisin. Mietin niitä kaikkia, jotka tänään tuntevat kuten minä, muistavat tyhjän sylinsä, miten paljon toivoisinkaan heille toiveiden toteutumista. Mietin niitä äitejä, joiden lapset eivät tänään tulekaan syystä tai toisesta tervehtimään; ehkä maailma on vienyt kauas, ehkä välit ovat jostain turhasta syystä katkottu, mietin niiden äitien surua ja miltä heistä äitienpäivä voi tuntua, enkä osaa sitä kuvitella. Ja mietin erityisesti niitä äitejä, jotka ovat lapsensa menettäneet ja miten pahalta ja tyhjältä heistä tänään mahtaakaan tuntua, ihan varmasti miljoonasti minua enemmän, koska en minä kuitenkaan ole tuntenut sitä mitä ja ketä kaipaan, kun en ole koskaan häntä nähnytkään.

On äitienpäivänaamu ja kevät kauneimmillaan.