neuvoja "asiantuntijoilta"

Eräät ystäväni ovat neuvoneet jälleen minua raskautumisen suhteen. Sen lisäksi, että useat ovat sanoneet joskus aiemminkin täällä blogissa mainitsemani "unohtakaa koko juttu, niin sitten se tärppää!", olen saanut jälleen kultaakin kalliimpia neuvoja sisarilta:

-"lopeta sokerin syönti" (nainen, 2 lasta melko helposti)
-"nosta lantio yhdynnän jälkeen ylös älä missään nimessä käy suihkussa" (sanoo henkilö, jonka ensimmäinen raskaus alkoi 1. yrityksestä ja toinen raskaus 2. yrityksestä, siis 2 lasta)
-"hankkikaa koira, monet on tulleet heti raskaaksi kun ovat hoivanneet pentua" (nainen, 2 lasta helposti)
-"älä stressaa, silleen meilläkin alkoi!" (nainen 3 lasta, kaikki raskaudet alkaneet joko ekasta tai tokasta yrityksestä) ///ja kuinka monella on muuten oikeasti stressi yk 1.:lla tai yk2:lla, jos ennestään ei ole raskautumisongelmaa? Tuskin kovinkaan monella!///

Eli: niin just. No ei toimi meillä.

kp 1

Kp 1 taas jälleen. Tiesin kyllä, että se tulee. Aina sitä vähän toivoo silti, ettei se tulisi, että tulisi sittenkin jotain muuta. Oikeastaan kp 1:set ei ole enää niin vaikeita kuin joskus aiemmin. Nykyään vaan hymähtää, onhan se kierron uusiksi alkaminen koettu jo niin monta monituista kertaa. Kierto on ollut viime kuukaudet aika tasainen 27-29 päivää. Viime kesänä kierto oli usein vain 24 päivää, ja sitä edelsi aina 3 päivän verran tiputtelua ja kipua. Se korjaantui 3 kuukauden terolut-kuurilla, josta raskautumisen kannalta ei ollut kylläkään mitään hyötyä (kuten olen kuullut, että joillekin saattaa olla).

Kierron tasaisuudesta huolimatta epäilen, etten ovuloi läheskään joka kuukausi. Ehkä vain noin neljän tai viiden kierron välein minulla on selvät ovulaatio-oireet. Silloin on aina alkanut tuntua nipistystä noin viikko kuukautisten alkamisen jälkeen jommalla kummalla puolella, mitkä ovat sitten jatkuneet ovulaatioajankohtaan saakka yhä voimistuen. Sillon limat ovat myös olleet todella selkeät. Muina kuukausina oireita ei ole. Ei limaa, ei kipuja, ei kertakaikkiaan yhtään mitään oiretta. Olen tikuttanut ovista oireettomissa kierroissa ja saanut kyllä plussan, niin; kyllähän se aivolisäke voi LH:a eritellä yksinään vaikka mielin määrin, mutta jotenkin minulla on silloin ollut sellainen olo, että munasolu ei kuitenkaan ole kypsynyt tai ainakaan irronnut, koska oireita ei ole koko kierron aikana. Silloin nimittäin kun oireet ovat, ne ovat olleet erittäin selkeät. Niissä kierroissa olen voinut sanoa kertaakaan erehtymättä kummalta puolelta munasarjasta munasolu on irronnut, ja gynekologi on nämä epäilykset loppukierron ultrassa vahvistanutkin. Edellinen selvä ovulaatio oli helmikuussa. Tätä ennen viime syksynä. Sitä ennen ehkä viime kesänä joskus. Seuraavaa odotellessa. Tosin. Ei noissakaan kierroissa ole tullut tulosta, vaikka kuinka on sihdattu ja ahkeroitu.

Ei näy vauvaa ei. Yksi päivä ennen kierron vaihtumista on minulla ainakin se vaikein. Silloin harmittaa. Oikeastaan samalla hetkellä kun vuoto alkaa, niin silloin harmistuskin alkaa katoamaan. Jää vain surua vähän. Ja tyhjyyttä. Mutta pahin olo jotenkin karisee just silloin kun vuoto alkaa. Onkohan joku hormonitason äkillinen muutos, mikä senkin aiheuttaa, en tiedä. Pääasia että mieliala nousee ja voi taas keskittyä muihinkin asioihin.

napilleen

Tänään kirjastossa luin naistenlehteä, jossa oli erään naisartistin haastattelu. Hän kertoi lapsen"teosta" seuraavasti: "vauva oli suunniteltu ja ajoituskin meni napilleen".
Suunniteltu. Ajoitus. Ja vielä napilleen. Hanat auki ja asiat putkeen. Klik - painan nappia, tilaan vauvan ja kas se on tässä. Syntyy sinä kuukautena kun me halusimme ja kun meillä on just silloin lomat sopivasti, isilläkin. Voi miten helpolta ja yksinkertaiselta se kuulostaa.

Ja mikä se todellisuus on meillä muilla. Jotain ihan muuta.

Minulle olisi ihan se ja sama minä vuodenaikana vauvani syntyisi. Tulisiko ensi vuonna vai sitä seuraavana. Olisiko joulu tai juhannus, yksi lysti. Tyttö tai poika, ei väliä. Olisiko se luonteeltaan tättärää vai kiltti, tulisiko siitä isona tieteilijä vai taiteilija tai mitä vaan, mitä niistä. Haluaisi se harrastaa tai olla harrastamatta. Jos se vaan syntyisi. Eikä se olisi minulle koskaan "suunniteltu". Ei, se olisi ihana lahja taivaasta. Jonka olisin saanut vain lahjaksi, ilman omaa ansiota.

Joskus se tulee minullekin päähän; ehkä emme ole kelvollisia vanhemmiksi? Ehhkä meistä ei olisi tuohon vaativaan kasvatustehtävään? Ehkä olemme muuten vain "epäkelpoja". Tietyllä tavallahan se on "luonnonvalintaa", ettemme tule mieheni kanssa raskaaksi. Solumme eivät ehkä sovi yhteen. Ehkä tulemme raskaaksi joka kuukausi, mutta blastokysti tekee samantien itsemurhan jo matkalla kohtuun. Tai ehkä yksinkertaisesti kromosomit ei kohtaakaan, vaikka meidän keskinäinen kemiamme kohtaa kuinka. Ehkä minun munasoluni ovat ö-luokan kamaa. Tai miten tahansa, oli kyse mistä tahansa. Koska raskaushan alkaisi, jos mitään vikaa ei olisi. Kylmä totuus, ehkä se on vain uskottava.

loppukierron ajatuskierto

Miten monta loppukiertoa olenkaan jo elänyt ja miettinyt. Yhtä monta kertaa olen pettynyt. Enemmän tai vähemmän. Sama juttu joka kerta. Se ei koskaan tule sen helpommaksi. Tosin ei ehkä vaikeammaksikaan, ei enää, joku kynnys on kyllä ohitettu jo ja onneksi niin, siltä osin on helpottanut merkittävästi. En vielä ole silti halunnut luovuttaa täydellisesti. En ihan vielä ole halunnut hyväksyä lapsettomuutta täydellisesti. Vai voiko sen _haluta_ hyväksyä? Ehkä jätän sanan "haluta" pois. En ole vielä hyväksynyt lapsettomuutta täydellisesti. Niinhän se on. Jos olisin hyväksynyt lapsettomuuden täydellisesti, en miettisi tätä. Olen vielä sillä matkalla. Hyväksymisen opettelun matkalla, joka tuntuu kestävän iäti. Olen sen kyllä jo osittain aloittanut, se on selvää se. Muttei se silti riitä viemään kokonaan toivoa, ei nähtävästi.

Joskus testasin innokkaasti joka kuunkierron lopussa. Sitten olin monta monituista kiertoa testaamatta. Nyt olen taas viime kierrot testannut. Enkä tiedä miksi. Niin kuin nytkin olen tehnyt. Jos sittenkin saisin sen viivan. Voi miltä se tuntuisi, miltä? Kääntelen liuskoja ja puikkoja käsissä, siristelen silmiä, näenkö viivanpaikan, tässä ei ole, tuossa toisessa on, voiko se merkitä mitään, voi näkisinpä toisen viivan joskus. Miltä se tuntuisi, hyppisinkö riemusta, hymyilisinkö, tuntisinko olevani kanaemo, joka hautoo suurta salaisuutta sisällään, ihan varmasti tuntisin.

vahva mieli

Kiertopäivä 21 menossa. Toivo nousee jälleen. Se on kuin vertauskuvan Feeniks-lintu, joka nousee aina ylös tuhkasta. Ja on se kumma juttu, miten vahva ihmismieli on. Se jaksaa aina elättää toivoa vastoin järkeä ja realiteetteja. Välillä kuvittelen olevani raskaana. Joo, rinnat on turvonneet, mahaa nipistää, suussa on raudan maku. En silti ole koskaan ollut. En ole ollut niinä kiertoina, kun minulla on kaikki oireet, enkä ole ollut niinä kiertoina, kun minulla ei ole mitään oireita ollut. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, kun olen asiaa toivonut ja rukoillut sydämeni pohjasta. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, kun olen ollut koko asiaa miettimättä ja keskittynyt ihan muihin juttuihin. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, kun on oltu aktiivisia ja sihdattu oikeisiin päiviin. En ole tullut raskaaksi niissä kierroissa, jolloin on oltu hällä-väliä.

Vahva ihmismieli elättää aina toivoa joka kuunkierto. Jos kuitenkin. Jos silti, vaikkei... Jos edes tämän kerran... Jos, jos, jos.

Sain kutsun ystävän baby shower- kutsuille. Kaikilla muilla kutsutuilla on jo vauva, montakin. Samoin ystävälläni, jonka juhlat ne ovat. Ärsytti. Miksi baby shower-juhlat järjestetään jokaisesta vauvasta, eikö esikoisesta riittänyt. Mistä minä siellä puhuisin? Istuisin nurkassa juomassa teetä kun kymmenen muuta jo kolmesti synnyttänyttä naista hehkuttaa asiaa. Pakkoko on järjestää joka vauvasta juhlat? Menkööt keskenään, ne äidit. Minä olen ulkopuolinen. Jään paitsi monesta tarinasta ja kokemuksesta. En minä mistään siellä ymmärrä. Mietin omaa asiaani aina vain enemmän, tulen aina vain enemmän tietoiseksi siitä ettei minulla ole sitä mitä heillä on jo vaikka kuinka monta kertaa. Ja tietenkin minä tunnen näin. Tietenkin minä saan primitiivisen vastareaktion. En mene!

Minäkin haluaisin baby shower- juhlat oikeasti. Minun omat, minun raskauteni juhlat. Minäkin haluaisin istua kaikkien keskellä suuren mahan kanssa ja saada vauvalahjoja. Jotkut saavat kokea nekin juhlat moneen kertaan. Minäkö en ehkä saa kokea koskaan, ainoatakaan kertaa.

Tässä ollaan. Vahva mieli saa taas katsoa kaikkea sitä hyvää mikä minulla on, aloittaa taasen kiitoksella. Edelleen: se on ainoa tie jaksaa lapsettomuuden kipeä kokemus. Vahva mieli voi tulla siinä vahvemmaksi kyllä ja tahdon voimalla voi taistella vastaan asiaa, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.

lapsettomuuden kokemus on yksinäinen kokemus

Tunnen muutamia lapsettomuudesta kärsineitä henkilöitä. Nämä kyseiset ihmiset ovat sukulaisiani, ja heidän kanssaan olen läheisissä tekemisissä. Yksi näistä ihmisistä on sisareni. Olen seurannut vierestä erittäin raskaat sisareni ivf-hoidot, jotka kestivät monta vuotta. Sisareni kärsi aknesta, hänen hiuksensa ohenivat, oli vaiheita jolloin hänen suunsa perusilmeeksi vääntyi katkera ilme, hän oli vihainen ja kärttyisä. Ymmärsin jo silloin asian vaikeuden, vaikken itse ollut samassa tilanteessa. Nyt ymmärrän hänen kärttyisyytensä entistä paremmin. Ja sen perusvireen, joka muistutti jotain turhautumisen ja tuskastumisen väliltä. Hän sai monta monituista keskenmenoa, kunnes he vihdoin onnistuivat ja saivat terveen lapsen, joka on nyt jo leikki-ikäinen.

En ole suuremmin tukeutunut sisareeni lapsettomuudesta. Tämä johtuu hänen torjuvasta asenteestaan. Kun otan lapsettomuutemme puheeksi, hän vaihtaa ripeästi aihetta. Kenties hänen itse kärsii jollakin tasolla lapsettomuuden kipeää kokemusta edelleen, vaikka hänellä lapsi onkin ja kaikki päätyi siltä osin hyvin.

Mutta suku on suku. Olen pohtinut sitä, miten lapsettomuuden kokemus tuntuu yksinäiseltä kokemukselta. Minä jaan sen rakkaan mieheni kanssa, mutta en tunne henkilökohtaisesti ketään toista lapsettomuudesta kärsivää sukuni ulkopuolelta. Tunnemme lapsettomia pariskuntia, mutta nämä henkilöt ovat sellaisia, jotka eivät ole (vielä) halunneet lasta ja ovat siksi lapsettomia. Ivallinen puoli minussa ajattelee heidän kohdallaan, että he vain vetävät vielä käsijarrusta, mutta sitten jos haluavat antaa luvan lapselle, he luultavimmin viipottavat ohitsemme tässä viirit liehuen alta aikayksikön. Vaikka toki eihän se aina näin mene. (Vaikka usein kyllä silti tuntuu menevän, eikö?!)

Miten mielelläni minä haluaisinkaan henkilökohtaisesti tuntea jonkun toisen lapsettomuudesta kärsivän ystävän. Vaikka en minä tätä kenellekään tietenkään toivoisi. Silti, miten mielelläni minä haluaisinkaan jakaa keskustelussa kaikki ne ajatukset, tästä aiheesta ja sen vierestä. Vaan en tunne yhtäkään. En yhen ainoatakaan. Tiedän että lapsettomuudesta kärsiviä on valitettavasti vaikka millä mitalla, mutta silti en tunne heistä yhtäkään. Ystäväpiirini on täynnä odottavia tai pienten lasten äitejä. Siksi lapsettomuuden kokemus on minulle ja miehelleni varsin yksinäinen kokemus. Ihan kuin olisimme saari keskellä jotain, joku oma yksikkö, kaikista muista poikkeava. Mutta miten onnellinen sentään olen siitä, että saan jakaa tämän kokemuksen edes maailman rakkaimman ja ymmärtäväisimmän miehen kanssa. Että siinä en kuitenkaan ole yksin, en viimekädessä sillä tavalla, kuten voisi olla.

Lukiessani muiden lapsettomuudesta kärsivien blogeja, voin aidosti sanoa tuntevani jokaisen blogin kirjoittajan tuskan kuten omani. Ja miten ilahdun sydämeni pohjasta, kun luen jonkun onnistumisesta.

Voi miten minä soisinkaan jokaiselle lapsettomuusblogin kirjoittajalle sen ihmeen ja onnen kokemuksen, positiviisen raskaustestin, onnistuneen raskauden, vauvan jota kantaa sydämen alla, jokaiselle lapsettomuudesta kärsivälle oman nyytin, miten kipeästi toivoisinkaan jokaiselle tuon toiveen toteutumisen. Kaikille siitä haaveileville, kaikille unelmoitsijoille, erityisesti kaikille niille, jotka ovat epätoivon ja pettymyksen kyyneliä joutuneet nielemään kuukaudesta toiseen. Erityisesti niille toivoisin sitä.

ärsyttävä lapsettomuus!

Lapsettomuuden hyväksyminen on vaikeaa. Se on äärimmäisen tukala ja tuskallinen prosessi. Se on matkaa jatkuvassa epävarmuudessa. heilahtelua pienistä ja hentoisista toivonkipinöistä jokakuukautiseen pettymykseen, ikuista aaltoilua edestakaisin. Tähdet syttyy ja sammuu taivaalle, planeetat kiertää ratojaan ja toivo tulee ja toivo menee. Mieli vaihtelee. Tuntuu hyvältä, tuntuu pahalta, tuntuu hyvältä, tuntuu vaikealta, ajattelen lapsettomuutta, en ajattele, olen onnellinen, en ole, olen surupusero, olen naurunaama, en mieti - ja sitten mietin. Se on minussa koko ajan, se muistuttaa kaikkialla, kaikessa se tulee vastaan, ja sitten tulvii taas kiitollinen mieli elämästä, että se on ihanaa, se on hyvää, matkani hyvä, päämääräni on hyvä, tämä tie on valoisa ja hyvä. Kunnes taas saan saavista kylmää vettä niskoilleni.

Lapsettomuuden saa kynsilleen monissa tilanteissa, sitten kun ajattelee että nyt olen jo vahvistunut eikä minuun enää asiat vaikuta, avaan Facebookin ja etusivulla koko ruudun täyttää kuva ystävästäni, joka kuvassa silittää vauvamasuaan. Häkellyn, tuskastun, jo kolmas vauva heille. He vain haluavat ja saavat heti. Ei, en halua katsoa, ärsyttää, vannon eroavani koko roskasta, piilotan nämä toiminnot (kiitos kaunis Facebook, että näin voi tehdä!!), vannon, että jos kuitenkin se ihme tapahtuisi, että tulisin raskaaksi, en koskaan laita itsestäni yhtään vauvamasukuvaa Facebookin. Ihan vain jos siellä on joku kuten minä, joku joka ei halua katsoa, koska sattuu, en halua kehenkään sattuvan näin. Tyhmä lapsettomuus, tyhmä, tyhmä.

Lapsettomuutta on vaikea joskus käsitellä. Ehkä eniten hämmentää se jatkuva aaltoilu. Olen tyytyväinen elämään, olen aidosti onnellinen, ajattelin eilenkin kun istuin pihalla auringossa puutarhassani, olen onnellinen, etuoikeutettu, onnekas. Kuitenkin jossain takana se raksuttaa. Lapsettomuus, tyhjä syli. Se on näin, se on, miten sitä on niin vaikea hyväksyä, miksi? En tiedä onko muilla lapsettomilla niin, mutta itse olen huomannut lapsettomuuden aiheuttavan erittäin suurta ärsytystä. Yksinkertaisesti: lapsettomuus ärsyttää. On todella vaikeaa kuvailla sitä pakahduttavaa ärsytyksen tunnetta: niin helppo asia monille, joilta se onnistuu yrittämättä, tahtomatta, ties missä olosuhteissa, ilman aikeita, ilman rahkeita; mutta minä en onnistu siinä. En onnistu tulemaan raskaaksi ja se ärsyttää. Ärsyttää joskus niin vietävästi, että tekisi mieli heitellä astioita seinään ja huutaa kaikille kuinka ärsyttävää se on.

Ja taas saamme aloittaa sen, kuten joka päivä aloitetaan. Kiitetään siitä mitä on, se on ainoa keino tällä tiellä. Ja elämä on aidosti hyvää siitä huolimatta.