tuleeko meidän vuoromme koskaan?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Se on päivän kysymys. Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada testiin kahta viivaa? Saada seurata raskautta ja odottaa jännityksellä? Kokea synnytys ja saada oma lapsi syliin? Saammeko koskaan lasta? Saammeko? Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada ilmoittaa ystäville, tutuille ja perheenjäsenille uudesta tulokkaasta? Saada kutsua suku ristiäisiin ja saada onnittelukortteja vauvasta?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Saammeko lasta, ikinä?

toipumista

Toipuminen laparoskopiasta on edennyt hitaasti mutta varmasti. Kipulääkkeitä joutui ensimmäisinä päivinä ottamaan säännöllisesti, mutta nyt lähinnä iltaa kohden. Maha on edelleen aika pömppö, eikä housuja voi kuvitellakaan pukevansa. Onneksi olen mekkoihmisiä muutenkin, niin ei ole pulaa vaatteista. Jälkivuotokin loppui melkein kokonaan muutamassa päivässä. Kaikenkaikkiaan asiat on hyvin, väsymystä lähinnä esiintyy ja välillä huimaa päästä, navan ympäristöä koskee välillä, mutta kaikki on kestettävissä.

Gynekologi sanoi heräämössä, että raskaudelle ei ole mitään esteitä. En silti osaa nostaa nyt toiveitani korkeuksiin. Tuntuisi uskomattomalta  ajatella, että voisi raskautua. Niin monta vuotta kitkutettu tätä tietä, ziljoona negatiivistä testiä takana. Taannoin siivosin kylppärin lavuaarin alla olevia hyllyjä ja laatikoita, ja ne pursuilivat negatiivisia raskaustestejä. Niitä on valossa käännelty ja sihdattu; näenkö jotain..., en näe.., ehkä.., ei sittenkään- ei tietenkään. Heitin läjän muovitikkuja roskapussiin ja tiesin, kuinka pettynyt olin ollut jokaisen kohdalla. Se muisto kirvelsi tuossa siivoushetkessä. Moinen roska pitäisi heittää samantien pois, eikä jemmata suuria määriä laatikoihin sitten pahoittakseen mielensä uudelleen.

Koko raskaaksi tulo on näiden tapahtumien saatossa muuttunut silmissäni yhdeksi maailman suurimmista ihmeistä, että on vaikeaa välillä käsittää, että miten ylipäätään kukaan voi raskaaksi tulla. Mutta niin vaan voi. Joka puolella maailmaa tullaan raskaaksi ihan koko ajan, taukoamatta. Omissa silmissä koko homma tuntuu täydelliseltä utopialta jo.

Siinä valossa on vaikea uskoa, että mahdollisuudet paranisivat, vaikka kai siihen jotain lääketieteellistä todistettakin ehkä on...? Ehkä, en tiedä. Vaikeita asioita nämä...

laparoskopia takana

Eilen tehtiin laparoskopia. Menin aamulla sairaalaan. Pari tuntia odottelua osastolla, tipan laitto ja tukisukkiin pukeutuminen sekä jännitystä ilmassa. Melko nopeasti odottelu kuitenkin menikin, leikkaava gynekologi kävi katsomassa ja nukutuslääkäri myös. Leikkaussaliin sain itse kävellä ja eipä siinä kauas mennyt kuin unten mailla jo olikin.

Leikkauksen jälkeen heräilin melko hitaasti useamman tunnin. Yllätti, ettei kipu ollut niin paha kuin olin luullut, kuukautismaista kipua, joka oli kyllä kestettävissä. Tiesin että jotain on tehty mutten jaksanut kysellä hoitajilta. Myöhemmin gynekologi tuli heräämöön ja kertoi, että endometrioosi sieltä oli kyllä löytynyt.

Endoa oli ollut lantiossa joka puolella ja kohdun takana myös. Suolisto ja munanjohtimet olivat tosin olleet täysin vapaat. Kaikki endo oli saatu poistetuksi!!! Toimenpide oli kestänyt useamman tunnin.

Koko kohdun limakalvo höylättiin myös pois ja otettiin näytteeksi.

Olo oli päälimmäisenä huojentunut. Diagnoosi ei masentanut. Olin arvannut sen, pohtinut sitä yhä enemmän. En pelännyt tätä diagnoosia, siihen oli ollut niin paljon viitteitä. Nyt sain vastauksia - vihdoin edes jotain vastauksia tällä tiellä- ja nyt on kaikki endo vatsaontelosta poistettu.

Uskomatonta kyllä, nousin muutama tunti myöhemmin sängystä ylös ja köpötin hoitajan saattamana vessaan. Vatsa oli valtaisa pallo ja hartiaan pisti, kuten kuulemma tapana on, mutta silti söin leipää ja join kaakaota. Illalla köpötin kuin vanha mummeli ulos sairaalasta mieheni käsipuolessa ja pääsin kotiin. Kipuja oli yllättävän vähän.

Nyt toipilaana makaan sängyssä väsyneenä turvonneen vatsani alla ja mietin sitä, että ennakkoaavistukseni osoittautui todeksi. Uskonpa myös että tässäpä se syy lapsettomuutemme. Vihdoin sen tiedän.

lapsettomuusmasennus

Kesän lopussa iski lapsettomuusmasennus. Muistan vieläkin sen hatken, kun se tuli. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin postauksessa "Oisihan se pitänyt arvata". Sen jälkeen lapsettomuusmasennus on levännyt harteillani painona enemmän tai vähemmän, välillä otettaan hellittäen, palatakseen takaisin. Ehkä masennus kytkeytyy myös tummaan vuodenaikaan.

Tuntuu että asiat elämässä muuten ovat paremmin kuin voisi edes toivoa ja iloa on muista asioista. Iloa, rauhaa, tyytyväisyyttä. Mutta sitten tämä lapsettomuus. Sen tuo mukanaan niin paljon synkkyyttä että, joudun vähän väliä puntaroimaan.

Tämä kaikki hyvin ----- mutta sitten se Mutta.

Miksi se on niin vaikeaa.

Ne tunteet joita sitten tulee. Tunne siitä että on epäonnistunut. Ulkopuolisuus. Pettymys. Kateus. Ärtymys. Kiukku. Raivo. Suru. Masennus. Musertuneisuuden tunne.

Näillä fiiliksillä kohti laparoskopiaa, joka on ensi viikolla.

Vaikka puhumme miehen kanssa paljon lapsettomuuteen liittyvistä vaikeista tunteista ja olemme tilanteessa yhdessä - ja koemmekin tämän meitä yhdistävän - ja vaikka tiedän että te olette täällä - te, jotka koette ja tunnette samoin, jotka tiedätte mistä puhun ja jotka elätte tätä samaa... - silti minusta tuntuu, että olen niin yksin tämän kanssa. Vaikka järkeni, mieleni ja tietoni sanoo etten ole ainoa, silti minusta tuntuu siltä. Tuntuu kuin olisin ypöyksin, täydellisen yksin, tuntuu siltä ettei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu ja tuntuu siltä ettei mikään tai kukaan voi lohduttaa tässä nyt eikä koskaan.

yhtä (veren)vuodatusta...

Ennätyslyhyttä kiertoa pukkaa. Viime kierto oli 26pv ja nyt kierto 23 päivää. Menkkojen alkamispäivä on aina tasan 13 pv oviksen jälkeen. Ovis taasen on tätä nykyä niin aikaisin, että epäilen munasolujen olevan täysin kypsymättömiä.

Mielessä on muitakin huolenaiheita. Vuodan kuin seula jokaisten menkkojen aikaan. Hyytymiä ja kirkasta verta. Housuista hulvahtaa joskus läpi. En ole aiemmin joutunut turvautumaan tuplavarmisteluihin, mutta nyt on välillä pakko sonnustautua sekä tampooniin että siteeseen. Onneksi vaan kotosalla on käynyt pari vahinkoa, joissa  veri on tulvinut housujen läpi. Töissä käyn tuon tuosta vessassa tarkistamassa tilannetta. Tuskaa.. Yöllä saattaa tulla lakanoille länttejä. Hb on laskenut viimeisen vuoden aikana. Siteitä kuluu 1,5 pkt/ menkat, kun ennen riitti 1 paketti. Sitten kun menkat tulevat 3,5 viikon välein niin alkaa hiljalleen tuntua kuin että koko elämä on yhtä veristä läträystä.

Ei auta kuin toimenpidettä odotella. Joulukuussa saan tietää myös mikä on AMH -arvoni. Se mitattiin marraskuun alkupuolella. Onko täällä ketään, jolla on ollut AMH- arvossa jotain häikkää? Pelkään sitä.. Jotenkin olen vain alkanut pelätä, että munasarjat on hiipumassa. Vaikka ikää on vasta just reilu 30v. Mutta epämukava pelko on asettunut harteille, ehkäpä juuri näiden lyhentyneiden kiertojen vuoksi. Endometrioosin varmistumista sen sijaan en pelkää. Siitä minulla on vahva aavistus ja siihen olen varautunut.

Hiljalleen varaudun myös siihen, ettei minusta koskaan varmaan tule äitiä. Siltäkin nyt "vain tuntuu",  kuten on tuntunut jo pitkään.

peruttu hysteroskopia, päätös laparoskopiasta, ja sitten ajatuksia muuten

Lääkärin soitto. Hysteroskopia peruttu tältä kierrolta. Tehdäänkin suoraan laparoskopia kahden kuukauden sisään. Oikeastaan uutinen ei yllättänyt. Väsymyskäyrä on korkealla tähän aikaan vuodesta muutoinkin. Olen väsynyt lapsettomuuteen enkä oikein tiedä miten suhtautua suunnitteilla oleviin tutkimuksiin. Pahenevat kivut vahvistavat ajatusta endometrioosista. En pidä mistään toimenpiteistä, mutta vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Nyt alkaa siis tutkimuksen odottelu. Toivottavasti odottavan aika ei ole pitkä.

En tiedä bongasitteko muut toissaviikonloppuna ilmestyneen HS: kuukausiliitteen juttua kesävauvoista, jotka "nyt viimeistään kannattaa laittaa alulle". Eli hommiin, siskot?!?! Artikkelissahan ei luonnollisestikaan ilmaistu yhdellä pienellä sanallakaan sitä vaihtoehtoa, että kaikki eivät voi päättää sitä kuukautta, jolloin lapsensa saavat. Miksi ei koskaan mainita, että meitä on?? Toki on sitä porukkaa, joka noin vain kaivaa kalenterinsa esiin ja tekee vauvansa "just sitte ku isilläkin on kesäloma".  Ilmeisesti he todellakin ovat valtaväestöä, kun kerran suurin osa vauvoistakin nykyään syntyy "suunnitellusti kesäaikaan".

Mieleni tekisi kirjoittaa johonkin yleisönosastolle siitä, kuinka täällä on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka todellakaan eivät voi valita lapsensa syntymäaikaa isän loman, kuukauden, vuodenajan - VUODEN, ehkä jopa VUOSIKYMMENEN  -tai edes tämän elämän mukaan. Näihin artikkeleihin, jotka käsittelevät lapsentekoa nimenomaan lapsentekona, tietoisena, harkittuna ja kalenteriin, uraan, talouteen, henkiseen tilaan tms. perustuvana tekona, joka esitetään täysin olevan yksilön omissa kätösissä, tuntuu törmäävän yhä enemmän. Onko lapsen_teko_ oikeasti niin helppoa niin monelle? Ilmeisesti kuitenkin on, kun asiasta puhutaan niin, "äkkiä nyt tekemään lapsia!", sanottiin minullekin töissä viime viikolla, tosin sentään ventovieraan asiakkaan toimesta. No niinpä. Kunpa niin.

Tiedättehän! Jo minäkin olisin _||tehnyt||_ lapsen, montakin, jos saisin sen tekemällä ja sormia napsauttamalla kuten monet, mutta ei - minun todellisuuteni on siitä yhtä kaukana kuin itä lännestä. Eikä siihen auta poppakonstit, toiveet, rukoukset - ei ehkä ikinä välttämättä mikään...?

meillä ei isänpäivää

Isänpäivä. Taisinpa vielä vuosi sitten puntaroida mielessä sitä vaihtoehtoa, että seuraavana isänpäivänä voisin keittää miehelleni kahvit ja tehdä kakun, kantaa tarjottimen eteen, taiteilla pahviseen korttiin sormivärillä painamalla pienen kämmenen tai jalkapohjan, nostaa vauvan isänsä syliin, antaa hali ja villasukat. Vaan ei. Kuten me tiedämme. Ei.

Sää on harmaa. Mielikin vähän. En enää ajattele ensi vuodesta. Utuinen mieleni kaipaa jotain muuta, kuin näitä päiviä, jotka alleviivaavat lapsettomuuttamme. Blogin puolella on viime aikoina ollut hiljaista. Eipä ole ollut mitään sanottavaa. Arki on vienyt mukanaan. Yritän keskittyä sopeutumiseen, hyväksyntään, pysymään kiinni elämän iloissa; niissä lahjoissa joita on. Joskus tuntuu että tauko tekee hyvää.

Vaikka joka päivä luen teidän muiden kuulumisia, enkä unohda ketään tällä tiellä olevia.