ainahan te voitte adoptoida

En ole ollut tätä nykyä vaiti lapsettomuudestamme. Emme toki ole toitotelleet asiaa julkisuudessa, mutta maininneet asiasta ystäväpariskunnille ja sukulaisille, jos se tulee luonnollisesti esiin jossain asiayhteydessä. Yhä etenevissä määrin olemme (niiden jo aiemmin mainitsemieni niksien koskien raskaaksituloa l. ruokavalio, asennot, asian unohtaminen, stressaamisen lopettaminen -niinpä niin tiedätte nuput varmaan mistä puhun!) saaneet kuulla iloisen kommentin siitä että "ainahan te voitte adoptoida!" (Usein myös tämän kommentin sanovat ihmiset, jotka ovat saaneet lapset vaivattomasti ja nopeasti ilman probleemia.)

Ainahan te voitte adoptoida?

Ei, me emme itseasiassa todellakaan halua adoptoida. Se ei ole lainkaan sama asia. Se on itseasiassa ihan eri asia. Toisekseen, adoptio on kaikkea muuta kuin helppo prosessi, vaikka siihen usein viitataan melko kevyesti. Ei adoptio ole tie, jonka voisi noin vain valita, jos ei omaa lasta saa (ihan yhtä lailla kuin on vaikeaa saada edes sitä omaa lasta, vaikka kuinka toivoo).  Lisäksi se on vuosien mittainen selvitysprosessi, eikä siinä anneta sen enempää takeita kuin tässä lapsettomuudessakaan. Uskon, että adoptioon täytyy olla ehdoton sisäinen kutsumus. Se ei ole suoranainen vaihtoehto sille, ettei omaa lasta saa, siihen liittyy asioita, jotka eivät ole yksinkertaisia. Eikä sekään, että vuosien mittaan avaa elämänsä viranomaisille (tervetuloa vaan meille, minäkin olen yksi viranomaisista työni puolesta joten ei siinä mitään), mutta itse lapseen liittyy niin paljon kysymyksiä. Ei adoptiossa ole kyse siitä, että täytetättäisiin minun kaipuuni tulla äidiksi ja saada perhe, vaan sen lähtökohtana on kodin ja vanhempien etsiminen lapselle, se perustuu jo olemassaolevan lapsen OIKEUTEEN saada rakastava koti, perhe, vanhemmat. Onneksi on olemassa paljon ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat adoptoida lapsia, jos eivät omia biologisia lapsia saa (ja muutenkin). Mutta me emme kuulu niihin ihmisiin.

Oma vauvankaipuuni, samoin kuin mieheni, ei liity selvästikään hoivan tarpeeseen. Olen ammatissa, jossa voin toteuttaa hoivaa ja huolenpitoa ja yhteiskunnallista vastuuta ja hyvinvointiyhteiskunnan pystyssä pysyttelemistä ja tehdä hieman omalla kentälläni yksittäisten ihmisten ja perheiden kohdalla joskus jopa maailmaparannusta. Ei minulla ole sellaista hoivaviettiä, että haluaisin yksinomaan siitä syystä tulla äidiksi. Ei, minun äidiksi tulon haaveeni liittyy - no nyt kuulostaa tosi kamalalta ja suorastaan kuin biologian oppikirjasta - puhtaasti siihen että haluan biologisen jälkeläisen ikioman ihanan mieheni kanssa. Haluan lapsen vain ja yksin hänen kanssaan. Haluan synnyttää lapsen miehelleni. Haluan tehdä hänestä isän. Hän haluaa juuri minun olevan hänen lapsensa äiti. Haluan, että meidän kahden geenit yhdistyvät, haluan katsoa lasta ja nähdä siinä meitä molempia, sinun nenä, minun silmät, sinun äidin leuka, minun isän otsa jne. Olenko, tai olemmeko mieheni kanssa itsekkäitä? Loputtoman? Kyllä varmaankin.

Mutta nimenomaan itsekkyys onkin kaiken takana; halu jatkaa omaa sukua, ihan yhtälailla kuin koko tämä halu tulla äidiksi täytyy olla jokin ihmisen sisäänrakennettu tekijä; biologinen ominaisuus, siksi sitä on vaikea järjellä ymmärtää. Tahtoa saada omaa lasta ei voi kukistaa järjellä, jos toive ja halu siitä elävät mielessä ja sisällä. Se on tarve ihan yhtä lailla kuin on tarve syödä, juoda, saada hellyyttä, tarve sofistikoitua jne. Jos joku tulee sanomaan lasta kovasti toivovalle ja lapsettomuudesta kärsivälle tämän kärsivän pakkomielteestä, niin voi sanoa että kyllä, niinhän se taitaa olla. Ihan yhtä lailla kuin ihminen, jolla on jatkuva nälkä, ei voi ajatella muuta kuin ruokaa. Ihminen, joka kaipaa kovasti lasta, ei voi ajatella muuta kuin lapsenkaipuutaan.

Se on pelkästään inhmillinen ominaisuus; syvä toive saada oma lapsi.

pannahinen facebook ! Ja ovis +.

Enpä taida olla ainoa, joka kokee ajoittain vaikeita hetkiä Facebookin maailmassa. Tänään jälleen luin kyseiseltä sivustolta eräästä tuttavasta, joka oli vuoden alusta toivottanut miehensä kanssa lapsen tervetulleeksi. No, luonnollisesti nyt on jo vauva tuloillaan ja syntyy loppuvuodesta. Onnea heille.

Itse pysähdyn taas ja kysyn: Miksi? Miksi tämä on niin helppoa joillekin? Miksi minä en tule raskaaksi? Haluan tulla raskaaksi!!! Haluan tulla jo nyt, olen odottanut niin kauan, EN JAKSA ENÄÄ ODOTTAA. En jaksa, en jaksa. En jaksa enää yksiäkään kuukautisia, en jaksa enää yhtäkään pettymystä, en jaksa enää katsella sivusta kun muut tulevat hetkessä raskaaksi ja minun kohdallani kuukaudet vain vierivät. Katson kuinka vatsat kasvavat ja FB täyttyy masukuvista ja tarinoista "ihmeellisistä masumatkoista", ja vauvat syntyvät ja kasvavat ja ei kulu kovin kauaa kun kuullaan taas pullien olevan uunissa, ja minä vain pysyn tässä samassa tilassa.

Vaan ei auta.

Joskus mielessäni uhkaan eroavani koko roskasta (siis Facebookista). En halua tietää, enkä katsoa, kuinka muut hehkuttavat äitiyttä, vauvoja, lapsia, vauvamasuja, kerta toisensa jälkeen. En halua kuulla kuinka vasta sitten heidän elämällään oli jokin tarkoitus. En halua nähdä enkä kuulla. Kun en näe tai kuule, on niin paljon helpompaa, en juutu enkä jumitu, voin keskittyä omiin asioihini kunnes taas seuraava ystävän vauvauutinen suistaa minut raiteiltani pariksi päiväksi, ja taas aloitan itseni kasaamisen uudelleen.

Olikohan lapsettomilla yhtään helpompaa ennen tätä ns. some-aikaa?

Tänään ovistesti näytti iloista plussaa. En ole testannut ovulaatiota varmaan kahdeksaan kuukauteen. En ole jaksanut. Oireiden perusteella olisin luuullut ovulaation jo olleen viikonloppuna, mutta nähtävästi ei, koska silloin testi oli vielä negatiivinen. Sinnikäs jatkaa vielä yritystä, kuitenkin.

meillä ei äitienpäivää

En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että minulle lauletaan. En herää äitienpäivän sunnuntaiaamuun niin, että saan itsetehdyn kortin ja pienen paketin, en herää siihen että saan katsella oman lapseni kasvoja, en herää siihen että syliini kannetaan aamiainen, maitokahvi, karjalanpiirakka, tuoremehu, kaiken kruunaisi puolikas munankuori. En herää siihen.

Äitienpäivän aamuna herään oman mieheni kainalosta, pötkötämme sängyssä niin pitkään kun huvittaa, emmekä vietä äitienpäivää tänäkään vuonna. Koiramme tulee sängyn viereen tervehtimään, nauramme sille, ja se antaa tassua; nousemme, käyn pissaamassa ovulaatiotikkuun ja totean viivan vahvistuneen eilisestä, keitämme kahvit, luemme hesaria hiljakseen, joskus kommentoimme uutisia ja sitten vaihdamme osioita; sinulle kulttuuri, minulle nyt uutiset, naureskellaan Lassille ja Leeville. Ollaan aamiaispöydässä niin pitkään kuin halutaan, ollaan tässä ihan vaan kahdestaan ja se tuntuu hyvälle. Emme ole musertuneita tai masentuneita, meillä on mukava aamu kahdestaan, ja viikonlopun aamut talossamme ovat aina hyvät, eikä tämä tee poikkeusta. En tunne kaikenkattavaa surua, joka sävyttyy kärttyisyyteen, enkä ole tänään katkera tai kateellinen, tunnen vain haikeutta ja kaipuuta, tyhjää syliä, miten mielelläni siinä pientä heijaisin ja tuijottelisin. Mietin niitä kaikkia, jotka tänään tuntevat kuten minä, muistavat tyhjän sylinsä, miten paljon toivoisinkaan heille toiveiden toteutumista. Mietin niitä äitejä, joiden lapset eivät tänään tulekaan syystä tai toisesta tervehtimään; ehkä maailma on vienyt kauas, ehkä välit ovat jostain turhasta syystä katkottu, mietin niiden äitien surua ja miltä heistä äitienpäivä voi tuntua, enkä osaa sitä kuvitella. Ja mietin erityisesti niitä äitejä, jotka ovat lapsensa menettäneet ja miten pahalta ja tyhjältä heistä tänään mahtaakaan tuntua, ihan varmasti miljoonasti minua enemmän, koska en minä kuitenkaan ole tuntenut sitä mitä ja ketä kaipaan, kun en ole koskaan häntä nähnytkään.

On äitienpäivänaamu ja kevät kauneimmillaan.

ajatuksia hedelmättömyydestä

Korviini on viime vuosien saatossa kantautunut monta tarinaa lapsettomuuden kokemuksista ja lapsettomuushoidoista. Vielä enemmän olen lukenut kertomuksia. Sittemmin olen saanutkin asian omille harteilleni. Miksi lapsettomuutta on niin paljon? Ja varsinkin sitä ns. selittämätöntä lapsettomuutta. Selitetty tai selittämätön, yhtä kaikki mitä tulee jälkimmäiseen, itse uskon siihen, että lapsettomuuteen on _aina_ jokin syy, vaikkei sitä voida määritellä aina. Ihminenhän on tarkoitettu lisääntymään. Kaksi tervettä ihmistä saa jälkikasvua, jos ikä ei ole vielä tullut vastaan. Jos se ei onnistu, sille on aina olemassa joku syy.  En jaksa uskoa mihinkään syyttömään lapsettomuuteen.

Olen pohtinut paljon hedelmättömyyden syitä ja vakuuttunut siitä, että näin asiat eivät vielä olleet esimerkiksi 100 vuotta sitten. Aina on toki lapsettomuutta ollut, mutta ei varmastikaan tässä mittakaavassa. Olen pohtinut syitä omaan heikentyneeseen hedelmällisyyteeni ja voinen vain arvailla sen lopullisia syitä. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Ehkä olisin, ehkä en. Alkoiko polkumme jo niin kaukaa kuin huhtikuisena päivänä vuonna 1986, kun leikin hiekkalaatikolla lapioineni ja ämpäreineni ja muovisine muotteineen, ja idästä saapui Tshernobylin näkymätön sienipilvi kaupunkimme päälle? Johtuuko se siitä, että käytimme silloin talousvetenä jokivettä, joka oli juomakelvotonta, mutta siinä peseydyttiin ja pestiin perunat - vedessä, joka kuulemma liuotti aikuisten amaglaamipaikat suusta? Johtuuko se siitä, että kasvoimme suuren, punatiilisen, pahalle haisevan paperitehtaan varjossa? 6 kilometriä linnuntietä ei ole myrkyille matka eikä mikään. Johtuuko se siitä, että join lapsena mehukattimehua. Tai siitä, että olemme ikämme istuneet muovisilla tuoleilla, palonsuoja-aineilla kyllästetyillä sohvilla, nukkuneet vaahtomuovipatjoilla, syöneet kourakaupalla lisäaineita ruuan mukana, sädettyneet yötäpäivää tietokoneiden, televisioiden, kännyköiden ja mikroaaltouunien välittömässä läheisyydessä, käyttäneet meikkejä, syöneet antibiootteja, pukeneet  päivittäin vaatteita, joiden kuiduista on imeytynyt elimistöömme vieraita aineita, hengittäneet jatkuvasti mitä erilaisimpia pieniä hiukkasia satasta ohi posottavien autojen pakokaasuista keuhkoihimme ja sieltä edelleen verenkiertoon.

Tai teinkö jonkin asian väärin varhaisella aikuisiällä? Voiko sillä olla vaikutusta, että olen käyttänyt e-pillereitä, olenko syönyt vääränlaista ruokaa, altistunut jollekin tietämättäni. En tiedä. Syystä viis olen tätä nykyä kallistunut siihen, että munasoluni ovat muuttuneet jo ö-luokan tavaraksi, vaikken ole vielä lähellä sitä ikää, minkä lääketiede nimittää olevan naisen hedelmällisyyden kannalta romahduttava; syystä tai toisesta kuitenkin epäilen parhaimpien päivien auttamatta jääneet taakse, vaikka lääkärin naurahtavan kommentin mukaan "voi voi rouvapieni, sinullahan on vielä vaikka kuinka monta vuotta aikaa". Enpä usko. Pitäisin lastani sylissäni, jos kehomme toimisivat kuten niiden pitäisi.

Ja sen lisäksi endometrioosi, vinossa oleva kohtu, sukurasitteena alttius keskenmenoihin, jo äsken mainittu parhaimmat päivänsä nähneet munasolut ja siittiöt, tuon tuostakin onnistunut huono ajoitus; ei se taida ihme olla, ettemme tule raskaaksi. Oikeastaan, ihme olisi, jos tulisimme.

saan ainakin yrittää ja toivoa

Paljon olen nyt erästä asiaa miettinyt. Olin nuorempana pitkään parisuhteessa. Suhde alkoi kun olin vasta 18-vuotias, enkä todellakaan tuntenut itseäni, tiennyt kuka olen tai mitä haluan (tai mitä en halua), tai millaisen miehen haluan, kenen kanssa minun olisi hyvä olla. Tosin luulin tietäväni kyllä, mutta oikeasti en tiennyt. Olin parisuhteessa yhdeksän vuoden ajan useamman vuoden itseäni vanhemman exäni kanssa, joka myöskään ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai mitä ei halua. Hän tosin ei luullut tietävänsä mitä haluaa, toisin kuin minä. Melkoinen asetelma. Oli varmaankin useita syitä, miksi pysyin suhteessa, jossa oli runsaasti ongelmia. Aina oli toitotettu sitä, kuinka parisuhde on vaikea laji ja kaikenlaisia pulmia on kaikilla. Minä pidin nämä kotoa saadu opit tiukasti mielessäni ja menin hampaat irvessä sen läpi siihen saakka, kunnes exälläni lopulta oli toinen nainen. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut luopua aiemmin. Mutten ollut kypsä, kesti kauan kypsyä.

Olin ehkä 24-25 vuoden ikäinen, kun vauvakuume nosti ensi kerran päätään. Mainitsin tästä exälleni. Olin valmistunut yliopistosta, minulla oli vakituinen työpaikka. Olimme aiemmin, suhteen alkuaikoina, toki puhuneet siitä toivommeko lasta, ja siitä oli oltu yhdenmielisiä. Sitten exäni ilmoittikin, ettei halua lapsia. Ettei ole koskaan halunnutkaan oikeastaan. Muistan uutisen olleen järkyttävä. Ehkä joku miettii tässä vaiheessa olisinko voinut vain jo silloin lähteä. Mutten ollut vielä silloin(kaan) kypsä. Enkä tiennyt parammesta. Enkä silloinkaan oikein osannut ajatella. Mutta tuo päivä, jolloin exäni ilmoitti yksioikoisen kantansa asiaan, käynnisti minussa liikkeelle lapsettomuuden kokemuksen prosessin. Vaikka silloin siihen ei ollut fyysistä syytä, kuten lapsettomuudessa nyt, se oli tuskallista. Uskon, että varmasti on olemassa muitakin, sekä miehiä, että naisia, jotka ovat tai ovat olleet samanlaisessa tilanteessa kuin minä silloin. Että toinen ei haluakaan lasta. Ja se miltä se tuntuu, mitä ajatuksia se herättää. Jäänkö suhteeseen? Voiko tästä syystä lähteä? Enhän tiedä, löydänkö koskaan ketään muuta, ja vaikka löytäisinkin, saisinko silti lapsen.

Mutta nämä vaikeat ajatukset ja kysymykset eivät olleet mitään sen rinnalla, että kaikista ylitsepääsemättömin oli tunne siitä, että minulta on viety mahdollisuus yrittää. En saa yrittää tulla raskaaksi. En saa toivoa lasta, koska toinen ei haluakaan. En saa edes yrittää. SE oli pahinta kaikista. Muistelemalla niitä vuosien takaisia hetkiä, voin vieläkin palauttaa mieleeni sen epätoivoisen tuskan, minkä tuo tilanne aiheutti. Jos saisin edes yrittää, mutta en saa.

Sittemmin, kun asiat etenivät, tajusin toki, että exästä ei ole isäksi. Ettei olisi järkeäkään haluta lasta hänen kanssaan. Että parisuhteemme tila on niin kehno ylipäätään, että hiljalleen lapsettomuus alkoi näyttäytyä siunauksena. Tuska hävisi realiteettien kirkastuessa ja olin äärimmäisen huojentunut, ettemme olleet koskaan saaneet lasta (tai siis edes yrittäneet). En halunnut lasta hänen kanssaan enää. Exäni suhde toiseen naiseen tuli ilmi. Olin surullinen ja murtunut, mutta päälimmäinen tunteeni oli äärimmäinen helpottuneisuus. Aloitin uuden elämän, joka oli ihan toisenlaista. Löysin itseni uudelleen, tai oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässä. Kaikkien tuskien ja vaikeuksien jälkeen pääsin tasapainoon ja elin onnellisempana kuin koskaan. Ja ihan yksin. En haaveillut äitiydestä. En kadehtinut muita, jotka saivat lapsia. Hoidin pyyteettömästi sisareni lasta vailla häivähdystäkään oman lapsen kaipuusta. En odottanut uutta parisuhdetta. En halunnutkaan moista, koska olin kokenut yhden niin vaikean. Kävin treffeillä joskus todetakseni, että ei kiitos. Tapailin jonkun aikaa jotakuta, todetakseni vain että ei tunnu hyvältä ja oikealta.

Kunnes tapasin mieheni ja kaikki olikin ihan kirkasta jo ihan heti. Parhaimman ystäväni, toisen puoliskoni, ihmisen, jonka kanssa muodostan yksikön, joskus tuntuu että en oikein erota meitä kahta toisistamme, niin yhdeksi yksiköksi olemme tulleet. En tiennyt että kaksi ihmistä voi edes olla sillä tavalla yhdessä, että joskus valtaa kummallinen tunne, etten oikein enää erota mistä toinen alkaa ja mihin minä lopun, niin yhtä olemme.

Ja me toivoimme lasta heti. Se oli ihan selvää. Tosin minulla oli jo heti alusta lähtien epäilys siitä, että lasta ei välttämättä tule. Edelleen tuo olo on, ja nythän, kun lapsettomuuspulma onkin tullut ilmi, on se toki perusteltu olotila. Nyt tunnustan kadehtivani ystäviäni, jotka saavat lapsia tuosta noin vain. Kaipaan yksinolostani takaisin ainoastaan sitä olotilaa, jossa aidosti olin kadehtimatta muiden perheellistymistä. Olin omassa todellisuudessani, joka oli niin kaukana, ja tilanteessa, jossa lapsensaanti ei ollut millään lailla vaihtoehto. Nyt kun se on, olen toisenlaisessa olotilassani, koen varmaankin kaikille lapsettomuudesta kärsiville tutut erilaiset tunteet ja mitä ikävimmät vastareaktiot väistämättäkin.

Suren lapsettomuuttani, mutta suru on erilaista kuin aiemmassa suhteessani. Suruni on tässä värittynyt enemmän haikeuteen. Surumme on myös yhteinen.

Mietin aina sillon tällöin, että saan ainakin yrittää ja toivoa. Ennen ei ollut niin. Tuo pienen, mutta kuitenkin merkittävän tosiasian ymmärtäminen ja elämän katsominen laajemmin - ja sen tosiasian ymmärtäminen, että kaikkein tärkeintä on hyvä parisuhde. Siinä tarvitaan Ihmeellisiä Sattumuksia, Oikeaa Aikaa, Oikeaa Paikkaa. Joskus jälkikäteen ihmettelen miten minua onnistikin myöhemmin elämässä. Ja se että saan ainakin toivoa ja yrittää, ei ole itsestään selvää. Siitä huolimatta että sylini on tyhjä ja ehkä tyhjäksi jääkin; olenko etuoikeutettu, onnekas - varmasti, monessakin asiassa.

unta

Näin taas toissayönä unta siitä, että olin raskaana. Aina silloin tällöin näen tällaisia unia. Näen usein unta myös siitä, kuinka teen positiivisen raskaustestin. Unessa näen kaksi iloisen punaista kirkasta viivaa testissä. Unessa on hyvin todellinen tunnelma. Ja se on aina riemukas. Joskus olen herännyt silloin, enkä hetkeen ole tajunnut asiaa. Olen hetken ajan ollut sekaisin ja oikeasti kuvitellut sen olevan totta. Kunnes se sitten valkenee. En ole raskaana, enkä ole tehnyt positiivista raskaustestiä. Putoan todellisuuteen yksin tein.

Raskausunissa joskus minulla on raskausmaha, joskus ei. Toissaöinen uneni oli jälkimmäinen. Unessa ihmettelen sitä, miksi minulla ei ole lainkaan raskausvatsaa, vaikka unessa "tiedän" olevani raskaana. Unessa taputtelen litteää vatsaani ja ihmettelen, että miksi ihmeessä se on ihan litteä, vaikka siellä on vauva.

Ja sitten herään, ja käteni on vatsani päällä. Sen litteän vatsan päällä. Siellä ei ole vauvaa.

jospa vain...

Jospa vain saisin sen päivän, jolloin huomaisinkin että kuukautiset eivät alakaan, jospa saisin tikkuun silloin kaksi viivaa ja loputonta ihmettelyn aihetta. Jospa saisin kokea sen, kuinka merkit seuraavat yksi toistaan, mitä oudoimpia oireita, huonovointisuutta ja vatsan kipristystä, turvotusta ja sitten näkisin ruudulla pienen ihmeen ja sykkivän pienen sydämen. Ihastelisimme sitä ihmeissämme mieheni kanssa yhdessä. Jospa saisin kertoa sukulaisille ja ystäville jännät uutiset. Jospa saisin kulkea koko matkan alusta loppuun, välillä toki huolehtien ja murehtien, kuten asiaan kuuluu, mutta pääsääntöisesti nauttien ja iloiten, katsella vatsani kasvua, ihmetellä möngerrystä ja pieniä liikkeitä sen sisällä. Voi jospa saisin pyöreän raskausmahan, jota silitellä, vauvan mahaani, jota sydämen alla kantaa, suurta salaisuutta ja kalleinta aarretta. Jospa saisin kokea synnytyksen ja uuden elämän ihmeen, saada syliini vihdoin sen, jota olen niin odottanut.

Jospa saisin vauvaani hoitaa, ihmetellä, tuijotella, opetella kaikki jutut, opetella tuntemaan tuo outo pieni ihminen, joka meille on annettu lainaksi. Jospa saisin tuuditella uneen, nousta yöllä silmät ristissä ruokkimaan, kärsiä väsymystä ja kuunnella kitinää ja itkua. Jospa saisin työnnellä vauvanvaunuja pihalla, nukuttaa vauvaa terassilla, järjestää ristiäiset, kutsua perhe ja ystävät, valita kummit, leipoa kakut ja kuorruttaa ne kaulitulla sokerimassalla ja muotoilla joko vaaleanpunaiset tai vaaleansiniset sokerimassatossut kakunkoristeeksi.

Jospa saisin seurata kasvua ja kehitystä, miettiä kuinka paljon tv:tä voi antaa katsoa, hermoilla uhmaikäisen tahtolapsen varjossa, nähdä kaikki vaiheet, laittaa omaan huoneeseen nukkumaan, ottaa mittelöitä, kuulla ensimmäiset sanat, lukea iltasadut, pukea pyjamat ja sujauttaa kainaloon samettipupu ja nalle, rauhoittua siihen yhdessä. Jospa saisin olla lapseni kanssa kotona niin pitkään kuin mahdollista, en välittäisi urastani, koska työ olisi ihan toisarvoista sen rinnalla; mennä muskariin arkisin, tehdä hiekkakakkuja rannalla kesällä, uittaa varpaat veteen laiturilta, pujottaa yhdessä heinään ahomansikat ja mustikat, antaa suuren koiramme talvella vetää valjaissa pulkassa punaposkista naurunaamaa. Jospa saisin nähdä kaikki syntymäpäivät, puhaltaa yhdessä kynttilät, askarrella virpomisoksiin koristeet, maalata naamaan viikset ja pisamat; ja joulut, kouluun menon, harrastukset, onnistumiset, valoisat ilmeet ja leveän hymyn, nähdä sen kuinka lapsi kasvaa ja muuttuu ja me siinä mukana. Jospa saisin nähdä murrosiän hulluudet ja saada osakseni nenäni eteen paiskatun ovenkin joskus, huolestua asioista, neuvoa ja olla tukena, keskustella opettajien kanssa, jospa saisin nähdä lapseni kasvun hienoksi ihmiseksi ja selviämisen koulussa ja elämän tuulisilla turuilla. Jospa saisin nähdä hänen löytävän tiensä ja iloitsevansa siitä ja asettuvan omalle paikalleen, mikä se sitten onkaan. Jospa saisin nähdä hänen muuttavan kotoa omaan ensimmäiseen asuntoon, yhdessä ostettaisiin kattilat, vispilät ja silitysrauta. Annettaisiin niin hyvät eväät elämään kuin ikinä olisi mahdollista, ja muistutettaisiin lopuksi silti joka kerta, että kotiin voi aina tulla, jos ei tuulta saa siipien alle.

Jospa saisin nähdä kuinka lapseni luovii elämässä, löytää puolisonsa, tulee ehkä itsekin vanhemmaksi, ostaa asunnon, tekee sitä mitä itse tykkää, on sinut itsensä kanssa, tulee joskus meitäkin moikkaamaan. Jospa saisin nähdä vielä että kun itse käymme jo elämän ehtoolle, ja ruttuunnumme yhä entisestään, käymme kumarammiksi, emmekä kohta oikein muistakaan kunnolla mitään; hän silti vielä tulisi ja olisi paikalla, pitäisi kurttuisesta kädestä ja silittäisi hiljaa, eikä enää tarvittaisi tyhjänpäiväisiä sanoja vaan pelkkää läsnäoloa.

Jospa vain saisin, niin, sen kokea ja nähdä.