eihän se vain näy minusta?

Uutiset vauvasta kerrotaan meille silmät sädehtien. Sanat ehtivät mieleni syövereihin hetkessä. Kuulen kuin ulkopuolisena oman iloisen ääneni onnittelemassa, sanoen kuinka ihana asia, upeaa. Näen sivusilmällä kuinka mieheni yrittää katsoa minua, mutta käännän katseeni kauemmas; juuri nyt en pysty katsomaan häntä, joka tasan tarkkaan jo tuntee tuskani, meillä on sanattomat yhteiset ajatukset jo, en kestä katsoa häntä silmiin, koska sitten saattaisin vaikka vahingossa riisuutua aseistani ja purskahtaa itkuun ja sen aika ei ole nyt.

Eihän se vaan näy minusta? Teeskentelen iloista ja huoletonta, juttelen niitä näitä - sisällä sydämeni kääntyy. Suru hyökyy, se tuntuu ensimmäistä kertaa fyysisenä tunteena: lapsettomuus. Ensimmäisen kerran koen lapsettomuuden fyysisenä onttouden tunteen rinnassa, äkkiä tajuan sen mitä kaunokirjallisuudessa tarkoitetaan sellaisilla sanonnoilla kuin "tuntua kuin veistä käännettäisiin haavassa" tai "rinta pakahtuu surusta". Olin aina kuvitellut ne kauniiksi metaforiksi, mutta ne ovatkin oikeasti fyysinen tunne, jonka voi saavuttaa riittävän suuressa surussa ja ensimmäistä kertaa lipsahdin sen kynnyksen yli. Eihän se vaan näy minusta muille ulospäin?

Ilalla kuumat kyyneleet polttavat silmäkulmat ja posket. Tiedättehän, onnenkyyneleet eivät koskaan polta. Surun ja vihan ja katkeruuden kyyneleet sen sijaan polttavat herkän silmäntäympärysihon kokonaan, piirtävät noroja naamaani, räin ja niistän peitonkulmaan, kun en jaksa nousta enää sängystä nenäliinaa hakemaan, ihan sama. Hoen itselleni tutuksi tullutta mantraa: olet hyvä ja kaunis lapsettomanakin, elämämme on hyvä ilman lapsiakin, keskity siihen mitä on, älä siihen mitä ei ole... Ja sama uudelleen ja uudelleen; ja uudelleen ja uudelleen.

Tasottaisipa joku tien, mutta se täytyy itse tehdä.

3 vuotta uskoa, toivoa, pettymystä -- ja RAKKAUTTA

Näihin aikoihin lapsettomuustaipaleemme täyttää kolme vuotta. Ajatella, 3 kokonaista vuotta! Kuinka pitkä aika toivoa lasta, uskoa, toivoa, pettyä. Yrityskiertoja lakkasin laskemasta jo aikoja sitten.

Mehän laskemme jo vuosia.

Taasen tulee myös yksi joulu ilman omaa vauvaa, tai edes raskautta. Ei tänäkään jouluna, ei ehkä ensi joulunakaan. Saan vain vastaanottaa postilaatikon täydeltä kavereiden joukukortteja, joissa on kuva heidän lapsistaan. Katraat kasvavat vuosi vuodelta, saavat uusia jäseniä. Meidän perheemme luku pysyy kahtena.

Onneksi rakas, ihana mies kuitenkin vierellä kaiken tämän jälkeenkin.

 Eli, suurin niistä kuitenkin on rakkaus, kaikesta huolimatta.

ensimmäiset menkat laparoskopian jälkeen

Koettu eilen ja tänään ekat menkat laparoskopian jälkeen. Kipu oli hyytävää, mutta kesti vaan pari tuntia. Kipu oli sellasta leikkauskipumaista, ei kuten tavallisissa menkoissa. Vuotokin tuntui (määrältään huomattavasti pienempi mutta ihan kirkkaanpunainen tuoreen oloinen veri) tulevan ihan yhdellä kertaa parissa tunnissa normaalin viiden päivän tulvimisen sijaan. Leikkauksen jälkeen toki tilanne on toinen, kuin normaalissa kierrossa. Tosin nyt tietysti kiinnostaa millaiseksi kivut ja menkat ja vuodon määrä oikeastii seuraavina kuukausina muodostuu.

No onneksi tämäki tuli nyt eikä jouluna viikon päästä.

Tieto AMH-arvosta tuli, ja olin väärässä. Se oli hyvä, paljon parempi kuin luulin, 3,7.

tuleeko meidän vuoromme koskaan?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Se on päivän kysymys. Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada testiin kahta viivaa? Saada seurata raskautta ja odottaa jännityksellä? Kokea synnytys ja saada oma lapsi syliin? Saammeko koskaan lasta? Saammeko? Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada ilmoittaa ystäville, tutuille ja perheenjäsenille uudesta tulokkaasta? Saada kutsua suku ristiäisiin ja saada onnittelukortteja vauvasta?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Saammeko lasta, ikinä?

toipumista

Toipuminen laparoskopiasta on edennyt hitaasti mutta varmasti. Kipulääkkeitä joutui ensimmäisinä päivinä ottamaan säännöllisesti, mutta nyt lähinnä iltaa kohden. Maha on edelleen aika pömppö, eikä housuja voi kuvitellakaan pukevansa. Onneksi olen mekkoihmisiä muutenkin, niin ei ole pulaa vaatteista. Jälkivuotokin loppui melkein kokonaan muutamassa päivässä. Kaikenkaikkiaan asiat on hyvin, väsymystä lähinnä esiintyy ja välillä huimaa päästä, navan ympäristöä koskee välillä, mutta kaikki on kestettävissä.

Gynekologi sanoi heräämössä, että raskaudelle ei ole mitään esteitä. En silti osaa nostaa nyt toiveitani korkeuksiin. Tuntuisi uskomattomalta  ajatella, että voisi raskautua. Niin monta vuotta kitkutettu tätä tietä, ziljoona negatiivistä testiä takana. Taannoin siivosin kylppärin lavuaarin alla olevia hyllyjä ja laatikoita, ja ne pursuilivat negatiivisia raskaustestejä. Niitä on valossa käännelty ja sihdattu; näenkö jotain..., en näe.., ehkä.., ei sittenkään- ei tietenkään. Heitin läjän muovitikkuja roskapussiin ja tiesin, kuinka pettynyt olin ollut jokaisen kohdalla. Se muisto kirvelsi tuossa siivoushetkessä. Moinen roska pitäisi heittää samantien pois, eikä jemmata suuria määriä laatikoihin sitten pahoittakseen mielensä uudelleen.

Koko raskaaksi tulo on näiden tapahtumien saatossa muuttunut silmissäni yhdeksi maailman suurimmista ihmeistä, että on vaikeaa välillä käsittää, että miten ylipäätään kukaan voi raskaaksi tulla. Mutta niin vaan voi. Joka puolella maailmaa tullaan raskaaksi ihan koko ajan, taukoamatta. Omissa silmissä koko homma tuntuu täydelliseltä utopialta jo.

Siinä valossa on vaikea uskoa, että mahdollisuudet paranisivat, vaikka kai siihen jotain lääketieteellistä todistettakin ehkä on...? Ehkä, en tiedä. Vaikeita asioita nämä...

laparoskopia takana

Eilen tehtiin laparoskopia. Menin aamulla sairaalaan. Pari tuntia odottelua osastolla, tipan laitto ja tukisukkiin pukeutuminen sekä jännitystä ilmassa. Melko nopeasti odottelu kuitenkin menikin, leikkaava gynekologi kävi katsomassa ja nukutuslääkäri myös. Leikkaussaliin sain itse kävellä ja eipä siinä kauas mennyt kuin unten mailla jo olikin.

Leikkauksen jälkeen heräilin melko hitaasti useamman tunnin. Yllätti, ettei kipu ollut niin paha kuin olin luullut, kuukautismaista kipua, joka oli kyllä kestettävissä. Tiesin että jotain on tehty mutten jaksanut kysellä hoitajilta. Myöhemmin gynekologi tuli heräämöön ja kertoi, että endometrioosi sieltä oli kyllä löytynyt.

Endoa oli ollut lantiossa joka puolella ja kohdun takana myös. Suolisto ja munanjohtimet olivat tosin olleet täysin vapaat. Kaikki endo oli saatu poistetuksi!!! Toimenpide oli kestänyt useamman tunnin.

Koko kohdun limakalvo höylättiin myös pois ja otettiin näytteeksi.

Olo oli päälimmäisenä huojentunut. Diagnoosi ei masentanut. Olin arvannut sen, pohtinut sitä yhä enemmän. En pelännyt tätä diagnoosia, siihen oli ollut niin paljon viitteitä. Nyt sain vastauksia - vihdoin edes jotain vastauksia tällä tiellä- ja nyt on kaikki endo vatsaontelosta poistettu.

Uskomatonta kyllä, nousin muutama tunti myöhemmin sängystä ylös ja köpötin hoitajan saattamana vessaan. Vatsa oli valtaisa pallo ja hartiaan pisti, kuten kuulemma tapana on, mutta silti söin leipää ja join kaakaota. Illalla köpötin kuin vanha mummeli ulos sairaalasta mieheni käsipuolessa ja pääsin kotiin. Kipuja oli yllättävän vähän.

Nyt toipilaana makaan sängyssä väsyneenä turvonneen vatsani alla ja mietin sitä, että ennakkoaavistukseni osoittautui todeksi. Uskonpa myös että tässäpä se syy lapsettomuutemme. Vihdoin sen tiedän.

lapsettomuusmasennus

Kesän lopussa iski lapsettomuusmasennus. Muistan vieläkin sen hatken, kun se tuli. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin postauksessa "Oisihan se pitänyt arvata". Sen jälkeen lapsettomuusmasennus on levännyt harteillani painona enemmän tai vähemmän, välillä otettaan hellittäen, palatakseen takaisin. Ehkä masennus kytkeytyy myös tummaan vuodenaikaan.

Tuntuu että asiat elämässä muuten ovat paremmin kuin voisi edes toivoa ja iloa on muista asioista. Iloa, rauhaa, tyytyväisyyttä. Mutta sitten tämä lapsettomuus. Sen tuo mukanaan niin paljon synkkyyttä että, joudun vähän väliä puntaroimaan.

Tämä kaikki hyvin ----- mutta sitten se Mutta.

Miksi se on niin vaikeaa.

Ne tunteet joita sitten tulee. Tunne siitä että on epäonnistunut. Ulkopuolisuus. Pettymys. Kateus. Ärtymys. Kiukku. Raivo. Suru. Masennus. Musertuneisuuden tunne.

Näillä fiiliksillä kohti laparoskopiaa, joka on ensi viikolla.

Vaikka puhumme miehen kanssa paljon lapsettomuuteen liittyvistä vaikeista tunteista ja olemme tilanteessa yhdessä - ja koemmekin tämän meitä yhdistävän - ja vaikka tiedän että te olette täällä - te, jotka koette ja tunnette samoin, jotka tiedätte mistä puhun ja jotka elätte tätä samaa... - silti minusta tuntuu, että olen niin yksin tämän kanssa. Vaikka järkeni, mieleni ja tietoni sanoo etten ole ainoa, silti minusta tuntuu siltä. Tuntuu kuin olisin ypöyksin, täydellisen yksin, tuntuu siltä ettei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu ja tuntuu siltä ettei mikään tai kukaan voi lohduttaa tässä nyt eikä koskaan.