yhtä (veren)vuodatusta...

Ennätyslyhyttä kiertoa pukkaa. Viime kierto oli 26pv ja nyt kierto 23 päivää. Menkkojen alkamispäivä on aina tasan 13 pv oviksen jälkeen. Ovis taasen on tätä nykyä niin aikaisin, että epäilen munasolujen olevan täysin kypsymättömiä.

Mielessä on muitakin huolenaiheita. Vuodan kuin seula jokaisten menkkojen aikaan. Hyytymiä ja kirkasta verta. Housuista hulvahtaa joskus läpi. En ole aiemmin joutunut turvautumaan tuplavarmisteluihin, mutta nyt on välillä pakko sonnustautua sekä tampooniin että siteeseen. Onneksi vaan kotosalla on käynyt pari vahinkoa, joissa  veri on tulvinut housujen läpi. Töissä käyn tuon tuosta vessassa tarkistamassa tilannetta. Tuskaa.. Yöllä saattaa tulla lakanoille länttejä. Hb on laskenut viimeisen vuoden aikana. Siteitä kuluu 1,5 pkt/ menkat, kun ennen riitti 1 paketti. Sitten kun menkat tulevat 3,5 viikon välein niin alkaa hiljalleen tuntua kuin että koko elämä on yhtä veristä läträystä.

Ei auta kuin toimenpidettä odotella. Joulukuussa saan tietää myös mikä on AMH -arvoni. Se mitattiin marraskuun alkupuolella. Onko täällä ketään, jolla on ollut AMH- arvossa jotain häikkää? Pelkään sitä.. Jotenkin olen vain alkanut pelätä, että munasarjat on hiipumassa. Vaikka ikää on vasta just reilu 30v. Mutta epämukava pelko on asettunut harteille, ehkäpä juuri näiden lyhentyneiden kiertojen vuoksi. Endometrioosin varmistumista sen sijaan en pelkää. Siitä minulla on vahva aavistus ja siihen olen varautunut.

Hiljalleen varaudun myös siihen, ettei minusta koskaan varmaan tule äitiä. Siltäkin nyt "vain tuntuu",  kuten on tuntunut jo pitkään.

peruttu hysteroskopia, päätös laparoskopiasta, ja sitten ajatuksia muuten

Lääkärin soitto. Hysteroskopia peruttu tältä kierrolta. Tehdäänkin suoraan laparoskopia kahden kuukauden sisään. Oikeastaan uutinen ei yllättänyt. Väsymyskäyrä on korkealla tähän aikaan vuodesta muutoinkin. Olen väsynyt lapsettomuuteen enkä oikein tiedä miten suhtautua suunnitteilla oleviin tutkimuksiin. Pahenevat kivut vahvistavat ajatusta endometrioosista. En pidä mistään toimenpiteistä, mutta vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Nyt alkaa siis tutkimuksen odottelu. Toivottavasti odottavan aika ei ole pitkä.

En tiedä bongasitteko muut toissaviikonloppuna ilmestyneen HS: kuukausiliitteen juttua kesävauvoista, jotka "nyt viimeistään kannattaa laittaa alulle". Eli hommiin, siskot?!?! Artikkelissahan ei luonnollisestikaan ilmaistu yhdellä pienellä sanallakaan sitä vaihtoehtoa, että kaikki eivät voi päättää sitä kuukautta, jolloin lapsensa saavat. Miksi ei koskaan mainita, että meitä on?? Toki on sitä porukkaa, joka noin vain kaivaa kalenterinsa esiin ja tekee vauvansa "just sitte ku isilläkin on kesäloma".  Ilmeisesti he todellakin ovat valtaväestöä, kun kerran suurin osa vauvoistakin nykyään syntyy "suunnitellusti kesäaikaan".

Mieleni tekisi kirjoittaa johonkin yleisönosastolle siitä, kuinka täällä on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka todellakaan eivät voi valita lapsensa syntymäaikaa isän loman, kuukauden, vuodenajan - VUODEN, ehkä jopa VUOSIKYMMENEN  -tai edes tämän elämän mukaan. Näihin artikkeleihin, jotka käsittelevät lapsentekoa nimenomaan lapsentekona, tietoisena, harkittuna ja kalenteriin, uraan, talouteen, henkiseen tilaan tms. perustuvana tekona, joka esitetään täysin olevan yksilön omissa kätösissä, tuntuu törmäävän yhä enemmän. Onko lapsen_teko_ oikeasti niin helppoa niin monelle? Ilmeisesti kuitenkin on, kun asiasta puhutaan niin, "äkkiä nyt tekemään lapsia!", sanottiin minullekin töissä viime viikolla, tosin sentään ventovieraan asiakkaan toimesta. No niinpä. Kunpa niin.

Tiedättehän! Jo minäkin olisin _||tehnyt||_ lapsen, montakin, jos saisin sen tekemällä ja sormia napsauttamalla kuten monet, mutta ei - minun todellisuuteni on siitä yhtä kaukana kuin itä lännestä. Eikä siihen auta poppakonstit, toiveet, rukoukset - ei ehkä ikinä välttämättä mikään...?

meillä ei isänpäivää

Isänpäivä. Taisinpa vielä vuosi sitten puntaroida mielessä sitä vaihtoehtoa, että seuraavana isänpäivänä voisin keittää miehelleni kahvit ja tehdä kakun, kantaa tarjottimen eteen, taiteilla pahviseen korttiin sormivärillä painamalla pienen kämmenen tai jalkapohjan, nostaa vauvan isänsä syliin, antaa hali ja villasukat. Vaan ei. Kuten me tiedämme. Ei.

Sää on harmaa. Mielikin vähän. En enää ajattele ensi vuodesta. Utuinen mieleni kaipaa jotain muuta, kuin näitä päiviä, jotka alleviivaavat lapsettomuuttamme. Blogin puolella on viime aikoina ollut hiljaista. Eipä ole ollut mitään sanottavaa. Arki on vienyt mukanaan. Yritän keskittyä sopeutumiseen, hyväksyntään, pysymään kiinni elämän iloissa; niissä lahjoissa joita on. Joskus tuntuu että tauko tekee hyvää.

Vaikka joka päivä luen teidän muiden kuulumisia, enkä unohda ketään tällä tiellä olevia.

lapsettomuuslääkärillä

Ystävällinen lapsettomuuslääkäri hymyili pöydän toisella puolella ja sanoi: "... sitten KUN teillä on se lapsi, niin...."

Jäimme ihmettelemään käynnin jälkeen lääkärin sanavalintaa kävelessämme kaupungin katuja pitkin kotiin päin. Täällä blogimaailmassa näen sen, minkä tiesin kyllä jo entuudestaan; kaikki eivät saa edes hoidoilla lasta. Me olemme sentään maallikkoja ja tiedämme tämän ja siksi ihmettelimme lääkärin sanavalintaa. Tokihan lääkäri totuuden aiheesta tietää, ja siksi ihmettelimme vielä enemmän. Lopulta päädyimme siihen johtopäätökseen, että lääkäri haluaa vain nostaa toivoa ja uskoa.

Emmekä me vielä edes ole mitään aloittamassa. Emme edes tiedä, haluammeko edelleenkään aloittaa mitään hoitoja. Lähinnä kävimme klinikalla keskustelemassa mahdollisesta endometrioosista ja miten sen kanssa kannattaisi nyt edetä. Mutta sitten huomio menikin ihan muualle: kohdun limakalvolla näkyi ultraänitutkimuksessa jotain, mikä saattaa olla limakalvon poimu, tai sitten jonkinlainen limakalvokasvain. Se oli täysin uusi tieto. Heinäkuussa sellaista ei näkynyt. Toisaalta olin silloin ultrattavana eri paikassa. Tällä klinikalla laitteisto oli parempi ja tarkempi. Joka tapauksessa; tulipa mieleen sekin, että mistä tietää, onko se hyvälaatuinen.  Seuraavan kierron alussa kohtuun kurkistellaan kameralla sitten tämän asian vuoksi. En oikein osaa päättää tulisiko asiasta olla levoton vai ei. Yritän olla miettimättä enempää tätä yllättävää käännettä.

istuta vielä tänään se omenapuu

En tiedä teistä muista, mutta itse olen taipuvainen luonteeltani murehtimaan hieman. En ole oikeastaan mitään hyötyä ehkä tuosta piirteestä saanut elämäni aikana, haittaa sitäkin enemmän. Huolestun herkästi monenlaisista asioista, enkä voi sille oikein mitään. Nyt olen seurannut huolestuneena uutisointia Ebola-viruksesta, viritellyt päässäni erilaisia skenaarioita maailmanlaajuisesta pandemiasta ja sen vaikutuksista globaalisti. Ylipäätään pohdin nykymaailman menoa usein huolestuneena. Mietin mm. ylikansoittumista, luonnonvarojen ehtymistä, moraalin kehitystä (tai lähinnä sen rapistumista), vaaroja... varsinkin siitä näkökulmasta, jos onnistuisin saamaan lapsen.

Usein olen lapsettomuussurussa lohduttanut itseäni muistuttamalla siitä, että maailmassa on nykyään aika vaikeaa, ihan täällä Suomessakin, alkaen esimerkiksi koulukiusaamisesta, tai jo ennen sitä jos lapsi jää tarhassa muiden leikkien ulkopuolelle. Maailma tuntuu lapselle vaativalta. Tuntuu myös, näin sivusta seuranneena, että esimerkiksi lasten harrastuskulttuuri on välillä aika käsittämätön. Kun itse soitin lapsena pianoa vain huvikseen, tuntuu että kaikki musiikin opetus tähtää aina niin korkealle, ei vain itsensä ja muiden viihdyttämiseen, vaan suuruuksiin. Puhumattakaan sitten erilaisista urheilulajeista, joita lapset harrastavat. Tuntuu, ettei kukaan voi harrastaa mitään vain harrastaakseen; näyttää siltä, että urheiluun liittyy aina kilpaileminen ja siinäkin mahdollisimman hyvä suoritus. Erityisesti teini-ikäisille henkisesti tämä maailma näyttää olevan vaikea, näin ammatillisesta näkökulmasta ja kokemuksesta katsottuna tiedän sanoa. Niitä asioita en edes halua ajatella pidempään tässä. Niinpä usein lohdutan itseäni, että säästyn monilta murheilta, kun en onnistu tuomaan tähän maailmaan uutta lasta. En tiedä olenko jotenkin kiero, mutta oikeasti minua joskus lohduttaa ajatella, että säästyn näiltä murheilta.

Toisaalta koen ristiriitaisuutta paljonkin, kun taas palaan siihen, että _kaikesta huolimatta_ haluan lasta. Vaikka tämä maailma on sellainen kuin on. Vaikka täällä voi olla ties minkälaista 20 vuoden päästä, kun teoreettinen lapseni olisi aikuistumassa.

Olemme menossa lapsettomuusklinikalle käymään ja eilen sohvan äärellä katsoimme Ebola-uutisia ja pohdimme tätä maailmanmenoa ja uhkia yhdessä ja lopuksi mietimme sitä, miksi oikeastaan edes menemme lapsettomuusklinikalle keskustelemaan eri vaihtoehdoista. Kannattaako oikeasti ehdoin tahdon hankkia lasta???

Sitten mieleeni muistui se, mikä ehkä kiteyttää yksinkertaisuudessaan sen, että koko ihmiskunta ylipäätään on edes olemassa. Sitä haluaa jatkaa, aina. Muistin Lutherin lausuman toteamuksen:  vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, niin tänään vielä istutan omenapuun.

Niin, tähän se kai kiteytyy. Vaikka täällä näyttää tältä välillä, niin silti toivon vieläkin lasta.



//Kuule, istuta vielä se omenapuu.
Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee.
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu.
Vaikka huomenna aurinko kuolee.
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa.// Juice Leskinen; Myrkytyksen oireet

lapsettomuus ja kesken jäävä elämä

Lapsettomuuden varjo on elämämme päällä halusimme tai emme. Se on kylmä fakta. Olen miettinyt paljon sen suurta merkitystä elämässäni. Onko mitään toista asiaa, joka näin kokonaisvaltaisesti vaikuttaisi? Tuskinpa. Se tekee tekee elämästä raskasta, enkä pysty siirtämään tuota raskasta varjoa pois, vaikka kuinka tahdon ja yritän.

On alkanut tuntua siltä, että lapsettomuuden vuoksi elämä jää jollain tavalla puolitiehen, kesken. Ikään kuin kaikki olisi jollain tapaa pysähdyksissä. Ikään kuin tämä aika, nämä vuodet, joiden pitäisi olla elämäni parhaat, menisivät hukkaan kun odotan ja vuoron perään toivon, petyn ja sitten suren vihaisena sellaista, mitä minulla ei koskaan ole ollutkaan. Se on tyhmää.

Jatkuva toivon elättäminen, epävarmuus, pettyminen - ja sitten tuon saman polun pyörähtäminen käyntiin joka kuukausi yhä uudelleen tekee elämästäni sellaisen, että elän 28 päivää kerrallaan. Sitten aloitan taas uudelleen. Ja miten paljon se viekään voimia. Erityisesti epävarmuus. Kukaan ei ole varmaksi koskaan sanonut meillä, että ette voi saada lasta. Se jättää jäljelle toivon kipinäisen - ja epävarmuuden. Sen vuoksi tulee tunne, että odotan lakkaamatta. Toivon, odotan, petyn, yhä uudelleen. Mietin lapsettomuutta niin, että se estää minua nauttimasta kaikesta siitä mitä minulla on.

On lähdettävä etsimään kiitollisuutta. Se on tie ulos lapsettomuuden tuskasta. Muuta ulospääsyä ei ole. Se on varmaa. Kiitollisuus on viime kuukausina ollut hukuksissa. Olen ihmetellyt tätä kesken jäävää elämää. Haluan nauttia kaikesta siitä, mitä on, kun sitä on yllin kyllin. En halua, että yksi asia, jota minulla ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan), on niin suuri, että peittoaa kaiken alleen ja pilaa koko muun elämäni. Se on pakko loppua.

Oli aika, jolloin toivoin ja rukoilin lasta.

Nyt on alkanut aika, etten enää rukoile lasta. Rukoilen sitä, että toiveeni lapsesta katoaa pois. Että kipinä siitä sisällä sammuu. Että lakkaisin vain toivomasta lasta.

lapsi, liikaa pyydetty?

Toivon yhtä lasta. Olen aina toivonut vain yhtä lasta. Yksi lapsi riittäisi. Kunpa saisin edes yhden lapsen. Kunpa saisin edes yhden raskauden, joka päätyisi onnelliseen synnytykseen, kunpa saisin edes yhden lapsen hoivata ja kasvattaa. Edes yhden.

Vaan ei. Lapsi on liikaa pyydetty.