laparoskopiasta saatu apu

Toiset kuukautiset laparoskopian jälkeen koettu viime viikolla. Olen erittäin iloinen ja tyytyväinen tämän hetken tilanteeseen. En muista koskaan kuukautisten olleen näin helpot, jos lukuun ei oteta aikaa e-pillereiden kanssa. Mutta luomumenkkojen aikana en koskaan ole selvinnyt näin vähällä kivulla ja vuodolla. Olin jopa siinä rajalla, tarvitsenko lainkaan Buranaa. Vuotopäivien määrä melkein puolittui, samoin Libresse-menekki. Huikeaa.

Oikeasti huikeaa. Jos kuukautiset jatkuvat tulvaisuudessa näin, voin olla tyytyväinen. Onneksi menin leikkaukseen. Se kannatti. Toisaalta samalla vähän nyt jo pelkään endometrioosin, kipujen ja vuodon palaamista tulevaisuudessa. Tosin olen jo tehnyt suunnitelman sen varalle, en suinkaan aio loppuikääni kärsiä enää, en nyt kun olen päässyt vaivoista. Mikäli ajan myötä vuodot taas pahenevat ja kivut palaavat, aion hankkiutua eroon koko kohdusta.

En ollut masentunut siitäkään, että kierto vaihtui taasen. Olen aloittanut tämän vuoden eri asenteella tämän lapsettomuuden suhteen. En aio enää kärsiä senkään vuoksi, vaan hyväksyä sen.

klinikalla

Kävimme lapsettomuusklinikalla jälleen keskustelussa. Ultrassa näkyi taasen keltarauhanen, joka kertoo ovulaation todennäköisesti tapahtuneen. Kohdun limakalvon paksuus kiertopäivään nähden loistava. Lievä endometrioosi on poistettu kokonaan. Ovuloin joka kuukausi mitä todennäköisimmin.

Ei kuulemma estettä raskaudelle.

Ja näinhän meille on aiemminkin sanottu. Ei mitään syytä, miksi en tulisi raskaaksi.

Silti olemme tahkoneet tätä tietä jo monta vuotta. Tosin tilannehan on uusi siinä mielessä, että joulukuussa tehtiin laparoskopia, jossa poistettiin endometrioosia. Tästä huolimatta - ehkä juuri siksi että jo niin monta vuotta olemme olleet tässä - en jaksa uskoa siltikään luomuplussaan.

Lääkäri esitti mahdollisen hoitosuunnitelman.
Vaihtoehdot ovat seuraavat
a) jatkamme yrittämistä luomusti nyt kun endo on poistettu, ovat kuulemma mahdollisuudet paremmat (kun vain itse edes hieman jaksaisin uskoa...)
b) lähdemme IVF-hoitoon. Heti kun haluamme. Joko seuraavissa kierroissa, tai puolen vuoden päästä. Suositus on että kesään mennessä joka tapauksessa, jos sille tielle lähdemme.

Mitään kevyempää hoitoa lääkäri ei nähnyt järkeväksi. Kiertoni on säännöllinen. Hormoniarvot moitteettomat. Miehen siittiöt on jo ajat sitten todettu ensiluokkaisiksi.Ei järkeä kokeilla clomifenia tai ovulaation induktiota.

Kiinnostukseni IVF-hoitoa kohtaan on edelleen oikeastaan pohjamudissa. En ole missään vaiheessa ollut halukas lähtemään siihen. Intoni ei kasvanut käynnin myötä yhtään. Päinvastoin hoitoaikataulusta kuullessani pohdin vain että miten ihmeessä pystyn edes sovittamaan työssäkäynnin yhteen sellaisen "lapsenteon" kanssa? Mahdotonta. Minun pitäisi keskustella esimieheni kanssa mahdollisesta IVF-hoidon aloituksesta. Työtäni pitäisi järjestellä melko lailla muiden avulla. En saisi mitenkään käydä hoidoissa "rauhassa" muilta. Vastenmielinen ajatus. Lisäksi klinikalle on niin pitkä matka työpaikalta, että siirtymiseen menee aina 1,5h suuntaansa. Kuinka kävisin työssä hoitokierrossa? Kuinka monta hoitokiertoa meille mahtaisi tullakaan? Ja sitten se suurin; miten ihmeessä mieleni kestäisi hormonihoidot?

Tämä tietää, että keväästä tulee paineinen. Pitää yrittää yrittämällä, jotta voitaisin hyödyntää endometrioosista vapaat kuukaudet. Uusiutumisestahan kukaan ei osaa tietysti vielä nyt sanoa mitään. Sitten pitää päättää, että lähdetäänkö IVF-hoitoon, joka kannattaisi tietysti tehdä mahdollisimman pian näinä laparoskopian jälkeisinä kuukausina.

Oloni on juuri nyt kuin nurkkaan ajetulla eläimellä.

kun kukaan ei kuitenkaan ole kuollut - asioiden oikeasta suhteellisuudesta

Kukaan ei kuitenkaan ole kuollut, kirjoitti minulle eräs puolituttu, joka kärsii myös lapsettomuudesta ja on tästä näkökulmasta suhteuttanut asioita. Niin totta! Pohdimme asiaa jokin aika sitten sähköpostissa. Ystäväpiirissäni ei ole ketään toista lapsettomuudesta kärsivää läheistä, mutta nyt kuin sattumalta ihme yhteyksien kautta tämä tuttuni asia tuli eräässä yhteydessä ilmi, olemme vaihtaneet ajatuksia. En toivo kenellekään lapsettomuuden kohtaloa, mutta koen silti lohdutusta saadessani vertaistukea. Toisaalta samalla olen surullinen siitä, että joku muukin joutuu tätä elämään.

Niin, kukaan ei kuitenkaan ole kuollut. Vaikka joskus minusta siltä tuntuukin. Lapsettomuus on välillä tuntunut niin kamalalta ja musertavalta, maailmanlopulta. Monet haaveet ehkä ovat kuolleet, toiveet ja unelmat romuttuneet. Silti elän yltäkylläisyydessä ja rinnallani on ihana mies. On vapaus, on terveys, nuo tärkeimmät. Valittamisen on loputtava. Nyt. On kovia kohtaloita, eikä tämä oikeasti ole sellainen.

Haluan oppia suhteuttamaan tämän vaikean lapsettomuuden kokemuksen. Että pääsisin siitä taakasta irti, kun se rajoittaa elämääni. En voi tälle asialle mitään, mutta se ei saa määrittää hyvinvointiani ja mielialaani. Ei enää. On mentävä eteenpäin ja päästettävä irti ja elettävä hyvin ja onnellisesti. Yksi suuri Toive jää ehkä ikuisesti toteutumatta, mutta se ei saa olla niin suuri, että se kumoaa kaiken muun.

Tajusin myös hiljattain, että suunnilleen puolet siitä ajasta, minkä olemme mieheni kanssa olleet yhdessä, olemme ihmetelleet miksi emme saa lasta, riidelleet siitä ja pilanneet sillä elämästämme useammankin päivän, vaikka toki lapsettomuus on meitä lähentänytkin - kaikista huolimatta eniten silti lähentänyt. Mutta en halua enää silti jatkaa niin, että se koko ajan vaikuttaa meissä, kun se kuitenkaan ei ole mikään voimaannuttava kokemus, päinvastoin.

On suurempia, ja painoarvo niille. En jaksa enää surra ja masentua tästä, nyt riittää. Monilla muilla on elämässään niin suuria vaikeuksia ja taakkoja. Taakka se on tämäkin - selvä se, itkua ja surua aiheuttava, - kohti masennusta herkästi tyrkkivä, mutta sen kanssa pitää voida elää ja tehdä se pienemmäksi. Saa surra,mutta sitten on jatkettava ja keskityttävä muuhun ja iloittava muista asioista, kun niitä on riittämiin.

eihän se vain näy minusta?

Uutiset vauvasta kerrotaan meille silmät sädehtien. Sanat ehtivät mieleni syövereihin hetkessä. Kuulen kuin ulkopuolisena oman iloisen ääneni onnittelemassa, sanoen kuinka ihana asia, upeaa. Näen sivusilmällä kuinka mieheni yrittää katsoa minua, mutta käännän katseeni kauemmas; juuri nyt en pysty katsomaan häntä, joka tasan tarkkaan jo tuntee tuskani, meillä on sanattomat yhteiset ajatukset jo, en kestä katsoa häntä silmiin, koska sitten saattaisin vaikka vahingossa riisuutua aseistani ja purskahtaa itkuun ja sen aika ei ole nyt.

Eihän se vaan näy minusta? Teeskentelen iloista ja huoletonta, juttelen niitä näitä - sisällä sydämeni kääntyy. Suru hyökyy, se tuntuu ensimmäistä kertaa fyysisenä tunteena: lapsettomuus. Ensimmäisen kerran koen lapsettomuuden fyysisenä onttouden tunteen rinnassa, äkkiä tajuan sen mitä kaunokirjallisuudessa tarkoitetaan sellaisilla sanonnoilla kuin "tuntua kuin veistä käännettäisiin haavassa" tai "rinta pakahtuu surusta". Olin aina kuvitellut ne kauniiksi metaforiksi, mutta ne ovatkin oikeasti fyysinen tunne, jonka voi saavuttaa riittävän suuressa surussa ja ensimmäistä kertaa lipsahdin sen kynnyksen yli. Eihän se vaan näy minusta muille ulospäin?

Ilalla kuumat kyyneleet polttavat silmäkulmat ja posket. Tiedättehän, onnenkyyneleet eivät koskaan polta. Surun ja vihan ja katkeruuden kyyneleet sen sijaan polttavat herkän silmäntäympärysihon kokonaan, piirtävät noroja naamaani, räin ja niistän peitonkulmaan, kun en jaksa nousta enää sängystä nenäliinaa hakemaan, ihan sama. Hoen itselleni tutuksi tullutta mantraa: olet hyvä ja kaunis lapsettomanakin, elämämme on hyvä ilman lapsiakin, keskity siihen mitä on, älä siihen mitä ei ole... Ja sama uudelleen ja uudelleen; ja uudelleen ja uudelleen.

Tasottaisipa joku tien, mutta se täytyy itse tehdä.

3 vuotta uskoa, toivoa, pettymystä -- ja RAKKAUTTA

Näihin aikoihin lapsettomuustaipaleemme täyttää kolme vuotta. Ajatella, 3 kokonaista vuotta! Kuinka pitkä aika toivoa lasta, uskoa, toivoa, pettyä. Yrityskiertoja lakkasin laskemasta jo aikoja sitten.

Mehän laskemme jo vuosia.

Taasen tulee myös yksi joulu ilman omaa vauvaa, tai edes raskautta. Ei tänäkään jouluna, ei ehkä ensi joulunakaan. Saan vain vastaanottaa postilaatikon täydeltä kavereiden joukukortteja, joissa on kuva heidän lapsistaan. Katraat kasvavat vuosi vuodelta, saavat uusia jäseniä. Meidän perheemme luku pysyy kahtena.

Onneksi rakas, ihana mies kuitenkin vierellä kaiken tämän jälkeenkin.

 Eli, suurin niistä kuitenkin on rakkaus, kaikesta huolimatta.

ensimmäiset menkat laparoskopian jälkeen

Koettu eilen ja tänään ekat menkat laparoskopian jälkeen. Kipu oli hyytävää, mutta kesti vaan pari tuntia. Kipu oli sellasta leikkauskipumaista, ei kuten tavallisissa menkoissa. Vuotokin tuntui (määrältään huomattavasti pienempi mutta ihan kirkkaanpunainen tuoreen oloinen veri) tulevan ihan yhdellä kertaa parissa tunnissa normaalin viiden päivän tulvimisen sijaan. Leikkauksen jälkeen toki tilanne on toinen, kuin normaalissa kierrossa. Tosin nyt tietysti kiinnostaa millaiseksi kivut ja menkat ja vuodon määrä oikeastii seuraavina kuukausina muodostuu.

No onneksi tämäki tuli nyt eikä jouluna viikon päästä.

Tieto AMH-arvosta tuli, ja olin väärässä. Se oli hyvä, paljon parempi kuin luulin, 3,7.

tuleeko meidän vuoromme koskaan?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Se on päivän kysymys. Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada testiin kahta viivaa? Saada seurata raskautta ja odottaa jännityksellä? Kokea synnytys ja saada oma lapsi syliin? Saammeko koskaan lasta? Saammeko? Tuleeko meidän vuoromme koskaan saada ilmoittaa ystäville, tutuille ja perheenjäsenille uudesta tulokkaasta? Saada kutsua suku ristiäisiin ja saada onnittelukortteja vauvasta?

Tuleeko meidän vuoromme koskaan? Saammeko lasta, ikinä?