halpamaisia ajatuksia

Olen pysähtynyt välillä pohtimaan sitä, miksi lapsettomuus on sellainen asia, että se saa mieleni synnyttämään niin huonoja ajatuksia. En osaa sanoa mitään muuta asiaa elämässä, joka olisi vastaavalla tavalla koskaan vaikuttanut mieleeni yhtä kokonaisvaltaisesti. Voin avoimesti tunnustaa kadehtivani niitä ystäviäni, jotka vain tulevat raskaaksi heti kun toivovat ja synnyttävät täydellisiä ja kauniita terveitä lapsia. Paitsi että tunnen pettymystä, turhautumista, surua, epäonnistuneisuuden tunnetta, katkeruutta, kateutta, tunnen myös heidän seurassaan häpeää. Häpeän sitä, että on lapseton. Häpeän sitä, että en ole nainen sillä tavoin kuten he. Häpeän sitä, etten tule raskaaksi ja voi hoivata ja kasvattaa lasta.

Miksi lapsettomuus on sellainen asia elämässä, että se ajoittain valtaa niin kokonaisvaltaisesti ja aiheuttaa sellaisia vastareaktioita, joita en edes tiennyt olevan mahdollista? Eräs ystäväni, joka on heti tullut raskaaksi ja saanut monta lasta ja joka päivittää ahkeraan kuvia lapsistaan Facebookiin eikä muusta puhukaan, ja jonka luona minun on ollut vaikeaa viime vuosina vierailla, kertoi minulle olevansa perheineen muuttamassa. Ensimmäinen päähäni putkahtanut ajatus oli, että olisipa hyvä jos muuttaisivat takaisin kotipaikkakunnalleen toiselle puolelle Suomea, ettei meidän enää ikinä tarvitse tavata. Se olisi suunnaton helpotus suorastaan!

Näin ajattelin ensimmäiksi. Seuraavaksi mietin sitä, että tuo ensimmäinen päähän putkahtanut ajatus on mielestäni aika ruma. Olen pettynyt ja surullinen itselleni siitä, että saatan ajatella sillä tavoin. Miksi, voi miksi? Miksi ajoittain tuntuu siltä, että näissä tunteissa on vain jotain sellasta, mitä ei voi hallita millään lailla? Voiko lapsettomuuden hintana olla ystävyyssuhteiden sammuminen? Onko se oikeasti sen arvoista? Ei varmaankaan, mutta kuitenkin on niin ylivoimaista sopia tapaamisia niiden kanssa, joiden joukossa on ainoa lapseton. Muistan erään kerran kahvilassa kun näimme neljän ystävän voimin, ja jokaisella muulla oli yksi tai kaksi lasta. Kaikki pöydän ympärillä pyöri lasten ympärillä; toiminta ja keskustelu. Oli hetki, jolloin istuin teekuppeineni  ikkunapaikalla ja ja tuijotin tyhjin silmin ulos ja tunsin niin syvää ulkopuolisuutta, että uskon vain toisten lapsettomuudesta kärsivien ymmärtävän, mitä tällä tarkkaan ottaen tarkoitan.

Halpamaisia ajatuksia tulee mieleeni myös silloin, kun näen esim. työssäni, kaupassa tai kadulla (tai missä tahansa) sellaisten naisten joko olevan raskaana tai työntävän vaunuja, joilla mielestäni ei ole ehkä täysiä edellytyksiä äitiyteen ja vanhemmuuteen; naisia, jotka käyttävät alkoholia, huumeita; ja katukuvassa vastaantulevat runsaasti tupakoivat, häiritsevästi julkisella paikalla käyttäytyvät naiset. Mietin väkisinkin katkerana silloin, että miksi tuokin 20 savuketta päivässä polttava öykkäröivä nuori työtön tyhjäntoimittaja, tai tuo, joka vetää ties mitä mömmöjä ja elää kyseenalaisissa suhteissa suu täynnä mustia hampaita epämääräisessä elinympäristössä saa lapsen, mutta minä en??? Miksi minä, joka en polttaisi yhtäkään savuketta tai joisi yhtäkään lasillista tai ottaisi yhtäkään väärää pilleriä, miksi minä, joka huolehdin terveydestäni ja hyvinvoinnista, olen korkeasti koulutettu, hyvällä läheisten turvaverkolla varustettu, hyvässä parisuhteessa oleva, en tule raskaaksi?!!? Muttei minulla kuitenkaan ole oikeutta äitiyteen sen enempää kuin kenelläkään muulla, vaikka olosuhteeni tai kykyni tai ominaisuuteni olisivat mitkä hyvänsä.

Elämän arpapeli pyörii ihan omia ratojaan; ei se kysele, ei valikoi, ei viittaa kintaalla.

kynnys hedelmöityshoitoihin

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että emme ole tehneet päätöstä varsinaisten hoitojen aloittamisesta. Olen kokeillut kerran 3 kuukauden ajan Teroluteja sillä ajatuksella, että yksi vaiva olisi keltarauhashormonivaje, johon viittaa loppukierron tiputtelu. Toisaalta aina loppukierron verikokeissa arvot ovat olleet viitearvoissa. Toisaalta hormoneja on aina mitattu vain yhden kerran per kierto. Joskus muistan lukeneeni, että arvoja pitäisi mitata useampi kerta loppukierrossa ja laskea jokin keskiarvo. Mene ja tiedä, jos lääkäritkään eivät sitä ajattele. Kolmen kuukauden Terolut-kuuri ei vaikuttanut mitenkään. En edes kokenut ovulaatio-oireita niissä kierroissa. Tosin voihan olla, että ovulaatio on silti ollut. Ainakaan raskaaksi en tullut, sehän nyt on sanomattakin selvä juttu.

Viime aikoina olemme vähän puhuneet taas hieman hoidoista, varsinkin kun nyt kokeilen Lugesteroneja (joiden hyötyyn en kyllä jaksa uskoa). Mitään suunnitelmaa ei ole varsinaisista hoidoista tehty. Kysymysmerkkinä on mahdollinen endometrioosi. Hiljattain lääkäri laittoi minut laparoskopiajonoon, koska lopulta päädyin tähän, vaikka vielä heinäkuussa olin siitäkin epävarma. Ehkä ensin odotamme laparoskopian ja sen tuoman tiedon ja mahdollisen hoidon, ennen kuin mietimme lisää.

Kynnys koviin hoitoihin, jossa tarkoitan lähinnä IVF:ää, on korkea. En haluaisi sellaiseen. Muistan kaikki e-pillereiden ja ehkäisyrenkaiden aiheuttaman sivuvaikutukset. Ja niissä hormonimäärät ovat pienempiä. Silti kärsin aknesta, mielialan laskusta, masennuksesta ja turvotuksesta, hermojen kiristyksestä ja kilareista. E-pillereiden lopettamisen jälkeen elämäni on kirkastunut, ihoni parantunut täydellisesti ja hiukseni ovat paksuuntuneet ihanasti. Ajatus kovista hormonihoidoista tuntuu raskaalta. En haluaisi saattaa kehoani sellaisen tykityksen alaisuuteen. Koeputkihedelmöitykseen liittyy myös muutama eettinen kysymys, joita ainakin itse ajattelen. Onko minun lapseni niin tarpeellinen, että sitä tulisi lähteä tekemään koeputkessa? Mitä ylimääräisille alkioille tulisi tehdä? Sitten myös pettymysten mahdollisuudet; jos raskaus ei alkaisikaan. Kuinka jaksaisin hoidot paitsi ruumiltani, myös mieleltäni. En ole varma jaksaisinko, kestäisinkö niitä. Useimmiten ajattelen, että antaa sitten olla, jos on niin vaikeaa. Toisaalta haluaisin lapsen, ja jossain määrin on alkanut tuntua, että pieninkään mahdollisuus tulla raskaaksi taitaisi olla IVF-hoito. Samaan aikaan ajatus hoidosta tuntuu erittäin vaikealta, suoraan sanottuna vastenmieliseltä. Kuinka voisin tulla raskaaksi sellaisessa tilassa, kun se ei nytkään onnistu, kun kuitenkin tällä hetkellä olen sovussa ruumiini kanssa ja voin siinä hyvin, enkä kärsi mistään hormonihöyryistä ja ratkeile liitoksistani.

Vaikeaa on myös itse raskaaksi tulemisen lisäksi se, että suvussa on merkittävä keskenmenotaipumus. En tiedä yhtäkään sukumme naispuolista jäsentä äitini puolelta, jolla ei olisi ollut yksi tai useampi keskenmeno. En yhtäkään sellaista, joka olisi selvinnyt ilman keskenmenoa. Syytä tähän ei tiedetä. Ehkä kyse on sattumasta, ehkä kyseessä on jokin perinnöllinen taipumus, jota sen tarkemmin ei voida diagnosoida tai selittää.  Entä jos vihdoin monen vuoden yrittämisen jälkeen tulisin raskaaksi, ja se menisi kesken? Entä jos kaikki vain menisivät kesken? Entä jos jokaisen raskauden alkamiseen menee pari vuotta aikaa, ja sitten tulee keskenmeno, seuraava alkaa taas vasta parin vuoden kuluttua, äkkiä olen niin vanha, että aikani loppuu. Ei siis se, ettei tule raskaaksi, jos tulisinkin, keskenmenon pelko heittäytyisi päälleni kaikennieleväksi varjoksi.

Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu äidiksi.

eristäytymistä ja lugesteroneja

Viime kuukausina en ole juuri lainkaan tavannut niitä ystäviäni, joilla on lapsia ja jotka ovat saaneet jälkikasvua helposti ja vaivatta. Olen kokenut masentuneisuutta aina avatessani Facebookin, jolloin silmiini on ensimmäisenä on pompannut kuvia vauvoista ja lapsista, kuvatekstejä siitä, kuinka elämä on lasten myötä saanut merkityksen ja tarkoituksen. Masentuneena olen klikkaillut "älä seuraa tätä julkaisua" -painiketta kerta toisensa jälkeen ja piilottanut nuo kuvat pois silmistäni. En ole välittänyt sopia treffejä ja ollut ystävänä erittäin passiivinen. En ole halunnut tavata heitä, koska en ole halunnut joutua jatkuvasti kokemaan sitä tunnetta, kuinka olemme ainoa lapseton pariskunta joka paikassa. En halua että minua katsotaan säälivästi, en oikeastaan edes halua, että minua edes ajatellaan säälivästi. Ei minun lapsettomuuttani kenenkään muun tarvitse ajatella, koska siihen aina sisältyy surkuttelua.

Lääkäri on määrännyt minulle pariin kiertoon kokeiltavaksi lugesteronia, jota en ole koskaan kokeillut. Emme edelleenkään ole tehneet päätöstä varsinaisen hedelmöityshoidon aloituksesta. Luultavasti kohdallamme ensin kokeiltaisiin inseminaatiota, clomeille tuskin on edellytyksiä, koska luultavasti useimpina kuukausina kuitenkin ovuloin. Lapsettomuuteemmehan ei varsinaisesti ole mitään syytä (paitsi luultavasti endometrioosi).

Odotukseni lugeista eivät ole minkäänmoiset. Mietin, siirtääkö lugejen käyttö kuukautisten alkamista. Gynekologian poliklinikalle minulla on aika seuraavan kuun lopulla.  

niin ne lapset kannattaa tehdä!

Töissä ruokalassa pöydän ääressä istui 20 kälättävää naisihmistä. Asia luisui ohi varsinaisen aiheen, koska puheeksi tuli eräs äitiyslomalla oleva työntekijä. Eräs selosti: "Juu se on niin että kyllä Minna-Liisa *nimi muutettu, luonnollisesti...* teki viisaasti kun tuli odotusaikana valituksi, ei ollut päivääkään töissä ja heti sai kolmen kuukauden palkan, ajatelkaas, sitte teki toisen lapsen ja sai lomat ja siitä täyden 3 kk palkan, kyllä se niin on kuulkaa te lapsettomat, että niin ne lapset kannattaa tehdä, että saa irti kaikki palkat ja edut!!"

Tuo yllä oleva on suora lainaus naisen puheesta.

Käsittämätöntä.

Onneksi juuri silloin minulla oli suu täynnä ruokaa. Muuten oisin saattanut sanoa jotain, mitä kukaan ei välittäisi oikeasti kuulla tai tietää.

tulee kuulemma sitten kun vähiten odottaa

Niin monet ystävälliset ihmiset ovat lapsettomuustaipaleemme varralle kommentoineet meille, kuinka "vauva tulee sitten kun vähiten sitä odotatte!!" Tässä jokunen viikko sitten sain kuulla taas tämän. Lasken kommentin samaan kategoriaan kuin iäikuisen neuvon siitä, kuinka tulemme heti raskaaksi kunhan vain lakkaamme "yrittämästä", tai "unohdamme" koko asian.

Minä luulen, että vaikka jollain tasolla hyväksyisin jotenkin lapsettomuuden ja eläisin sen kanssa ilman, että itken silmät päästäni päivittäin, etten siltikään koskaan pysty lakkaamaan "yrittämästä". Tai toivomasta. Luulen, etten koskaan pysty "unohtamaan" raskaaksi tulemisen toivetta, unohtaa ajatusta omasta vauvasta. Minä luulen, etten koskaan tule elämään sitä päivää, jolloin "odotan vähiten", mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kun sanotaan; " se tulee sitten kun odotat sitä vähiten!" - niin - entä jos ei tule sellaista aikaa? Entä jos vain joku osa minussa aina elättää toivoa jossain syvällä sisimmässä?

Koska jos raskaaksi tulo edellyttää sen, etten muista koko asiaa tai lakkaan toivomasta, en taida koskaan voida tullakaan raskaaksi.

Miten masentavaa!!!

hetken jo luulin, taas

Nyt menossa kp 2 tai 3 riippuen siitä mistä tihuttelun jälkeen aletaan laskea.

Luulin viime kierrossa taas hetken jo tulleeni raskaaksi. 7 päivää testatun ovulaation jälkeen tuli vaaleanpunaista vuotoa. Voi miten toiveeni nousivat. VOISIKO SE OLLA KIINNITTYMISVUOTOA??!?!  Hetkessä toiveeni nousivat taivaisiin ja vielä ylemmäs, varmaan avaruuteen asti. Olin niin innoissani. Koin taas kaikki oireet. Palelin, rinnat aristivat ja vaikka mitä. Nämä oireet olen kokenut niin uskomattoman monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Toivoin niin hirveästi. Hetken aikaa jopa uskoin. Voitteko kuvitella, hetken jo uskoin olevani raskaana. Olin jo hetken aikaa niin varma. Niin todellisen varma. Kaikkien näiden lukemattomien pettymysten kuukausien jälkeen jaksoin olla hetken aikaa varma ja niin hemmetin toiveikas, että lopulta tunsin itseni ihan täydelliseksi ääliöksi sekä idiootiksi tuijottaessani raskaustestin ainoaa viivaa, sitä niin kovin tuttua näkyä. Miten voin olla niin tyhmä?

Ei mitään, ei sitten yhtään mitään, ei kertakaikkiaan mitään.

Tihuttelun ja vatsakivun alkaessa koin taas maailmanlopun tuntemuksia. Mieheni ihmetteli ääneen, että miksi pettymykseni ei koskaan tunnu hellittävän, vaikka tämä sama tulos on eletty jo niin monen monta kertaa.

Niin, miksi pettymykseni ei hellitä? Miksi se on aina yhtä ankara, silti?

epämukava totuus

Miltä tuntuu kun...

En tule raskaaksi, vaikka yritän.
En tule raskaaksi, vaikka en yritä.
En tule raskaaksi, vaikka teen elämässäni ties mitä muutoksia, valmistan asiat parhaiten, petaamme stressittömän ympäristön, vailla työ- tai raha-, tai ihmissuhdehuolia.
En tule raskaaksi, vaikka jatkan elämääni kuten se on, mitään muuttamatta.
En tule raskaaksi, vaikka toivon.
En tule raskaaksi, vaikka en toivo.
En tule raskaaksi, vaikka teen mitä. En tule raskaaksi, vaikken tee yhtään mitään.

Se on epämukava totuus.

En tule raskaaksi.

Kaikki muut lähipiirissäni kyllä tulevat raskaaksi. Näyttääpä vielä siltä, että koska tahansa vain haluavat, kuinka tahansa monta kertaa haluavat, ihan sama ovatko iältään 20, 25 vai 35 v. Aivan sama.

Muut tulevat raskaaksi. Vain minä en tule raskaaksi.

Ruumiini ei toimi, kuten sen pitäisi. Se ei tule raskaaksi, vaikka kaikkien biologian oppikirjojen mukaan niin pitäisi tapahtua, vaikka se se olisi kaikkien biologian lakien sallimaa ja mahdollistamaa niin monelta osalta, kuin ikinä vain onkaan olemassa.

En saa sitä mitä haluan. Mikä epämiellyttävä totuus. Usein tällä lapsettomuuden kokemuksen tiellä se on välkkynyt mielessäni epämukavana johtotähtenä silloin, kun negatiiviset ajatukset ovat vallanneet mieleni pohjamutia myöten. Se mitä jo lapsena opettiin.

ETTÄ ELÄMÄSSÄ EI VAIN NYT SAA KAIKKEA MITÄ HALUAA!!!

Miten hirvittävänä epämukava tuo mainittu totuus. Oikein kylmää. Ja niin totta kuin vain voi ollakaan.